Tiedättekö mikä on minusta uskomattoman kiehtovaa?
Katsella talojen valaistuja ikkunoita hämärällä.
Minulla on ollut tähän viehtymys vuosikaudet.
Valaistut ikkunat vetävät puoleensa ja herättävät paljon ajatuksia.
Millainen koti niiden takana on? Millaisia ihmisiä kodeissa asuu? Miten huoneet on sisustettu? Kuinka monta eri perhettä, yksinäistä tai pariskuntaa siellä on asunut vuosikymmenten aikana?
Miltä talossa näytti kun se oli vasta rakennettu..?
Minun tekisi mieli kurkistaa sisään. Haluaisin tehdä sitä ihan hirveästi.
Eikä tämä mieliteko rajoitu pelkästään hämärän aikaan. Mutta silloin se on tietysti vahvimmillaan, kun valaistut ikkunat luovat aivan erityisen kutsuvaa tunnelmaa.
Myös sisäpihat vetävät minua puoleensa.
Oletteko tulleet ajatelleeksi, miten erilaisia maailmoja kätkeytyy kaupungeissa kerrostalojen ja kokonaisten korttelien sisäpihoille..? Siellä voi näyttää ihan erilaiselta kuin millaisen fiiliksen talon julkisivu antaa. Sisäpihoilla ei ole pelkästään jätekatoksia ja ränsistyneitä mattotelineitä. Siellä voi olla kokonaisia betoniviidakon keskelle luotuja puutarhoja ja mukavia leikkipuistoja lapsille. Taloyhtiöiden panostuksessa viihtyvyyteen on aikamoisia eroja.
Ja entäs sitten taloyhtiöiden kattoterassit.... Niitäkin on.. Ei edes lähdetä puhumaan niiden kiehtovuudesta. :)
Tunnistaako joku muu itsessään ikkuna"stalkkerin"?
Luukussa 16 mennään taas lapsuuteen.
Tämä kirja on ihan mahtava! Klassikkokertomus on vuodelta 1957. Grinch oli suosikkisatukirjojani lapsena.
Sain kirjan lahjaksi Amerikassa asuvalta Irmeli-tädiltäni joskus 80-luvun alkupuoliskolla ja tiedättekö mitä - se tuoksuu vieläkin ihan Amerikalta..! Jos kukaan teistä on saanut lahjapaketteja Amerikasta, ehkä tiedätte että niissä on ihan tyypillinen tuoksu josta ei voi erehtyä. Lapsena tuo tuoksu oli aivan erityisen jännä. Kuusen alla paketteja nuuhkiessa tiesi aina mitkä niistä olivat Amerikan tädeiltä :)
Omistuskirjoituksessa Irmeli kertoo että Dr. Seuss'in kirjat ovat aina runomitassa ja niissä on kaikkia hassuja nimiä ja sanoja joita ei voi kääntää sanasta sanaan, mutta "ehkä äiti voi kääntää tämän kertomuksen, sillä siinä on hyvä sanoma". :)
Ja niinhän siinä on, ikiaikainen. Ystävyys voittaa ja läheiset ovat materiaa tärkeämpiä.
(En muuten ole suostunut katsomaan Jim Carreyn tähdittämää Grinch-elokuvaa koska en halua nähdä mitään Hollywood-versioita tästä sadusta..!)
Jos joku ei tunne Grinchin tarinaa, niin se menee kutakuinkin näin:
Grinch on ilkeä peikko joka vihaa joulua. Hän vihaa myös Who-kylän asukkaita, jotka taas rakastavat joulua. Eräänä jouluna Grinch saa tarpeekseen Who-laisten jouluilonpidosta ja päättää varastaa Who-laisten joulun, jotta ne eivät enää voisi laulaa ja pitää hauskaa.
Grinch vie kaikki Who-laisten joulukoristeet, paketit, kuuset ja jouluherkut jouluyönä ja aikoo dumpata ne alas vuoren rinnettä.
Mutta Who-laiset eivät välitä kadonneista joululahjoistaan ja koristeistaan vaan heräävät jouluaamuun laulaen ja aloittavat iloisen juhlinnan.
Grinch kuulee laulun vuorelle ja hämmentyy kun suunnitelma ei toiminutkaan. Who-laiset olivat yhä iloisia ja viettivät yhä joulua.
Ehkä lahjat eivät teekään joulua.
Grinchin ilkeä sydän sulaa.
Grinch palauttaa lahjat ja liittyy Who-laisten joukkoon viettämään joulua.
Joo, kuulostaahan tämä aikuisen korvaan peijakkaan klisheiseltä tarinalta mutta on se vain ihana! Lapsena oli aina yhtä riemuisaa kuulla että Grinch heltyy ja kutsutaan mukaan viettämään joulua Who-laisten kanssa :)
Eikö ole muuten jotenkin ihanaa että lapsena jaksaa - ja haluaa - kuulla samoja satuja kerta toisensa jälkeen? Kertomukset vain paranivat kerta kerralta..! Ja vaikka juonen osasi ulkoa, tarina oli aina yhtä jännä. Lapsen mieli on sellainen. <3
Luukun 15 muisto palaa jälleen Etelä-Amerikassa vuosia seikkailleeseen sisareeni.
Sinä jouluna jolloin sisareni oli ensimmäistä kertaa poissa Suomesta, hän lähetti meille Etelä-Amerikasta joululahjan. Uskomattoman täpärällä ajoituksella se saapui Suomeen äitini osoitteeseen vain päivää ennen jouluaattoa. 
Paketissa oli pitkä kirje sekä hänen itse valmistamiaan koruja. Tekniikat hän oli oppinut matkalla. Sisareni reissasi vailla suurempia säästöjä, ja tienasi matkan varrella mm. myymällä tekemiään koruja (...ja tanssimalla liikennevaloissa..!)
Korujen mukana tuli pienet saatekirjeet joissa kerrottiin niistä ja miksi sisko oli valinnut kullekin meistä juuri sen korun. Saatekirjeen olen valitettavasti kadottanut.
Minun saamani kaunis kaulakoru on tehty siemenistä, joita sisareni oli poiminut jostain metsistä Perusta tai Ecuadorista. (Kysyin ja hän ei enää muista kummastako.) Luulin siemeniä ensin kiviksi ja ajattelin että ne on varmasti maalattu tai käsitelty jotenkin, mutta niitä ei ole käsitelty mitenkään.
Keskellä oleva iso siemen tunnetaan Etelä-Amerikassa nimellä "Lehmän silmä". Punamustat siemenet ovat nimeltään Wairuru, ja niihin liittyy uskomus että ne suojaavat pahoilta hengiltä. Siksi niistä valmistetaan koruja etenkin lapsille.
Makrame-rannekkeista yksinkertaisempi malli tunnetaan nimellä Punto huesito eli pikku luu. Kolmiulotteinen on nimeltään Kalanruoto.
Näissä ihanissa lahjaksi saaduissa itse valmistetuissa koruissa on vain yksi huono puoli - niitä ei meinaa hennoa käyttää kun pelkää että ne katoavat tai menevät rikki. Samanlaisia tarinoita jaettiin joulukalenterin villasukka-luukussa; ihmiset eivät aina raaski käyttää esimerkiksi edesmenneen sukulaisen neulomia kauniita sukkia etteivät ne vain kulu tai mene rikki. Se on vähän surullista - nämä kauniit käsityölahjat on tehty käytettäviksi ja niiden antaja olisi kaikkein iloisin jos lahjaa käytetään.
Silti - minäkin uskallan ottaa siemenkorun esiin ehkä kerran tai pari vuodessa...! Tänä jouluna se on varmasti taas kaulassani.
Luukussa neljätoista tapaamme hyvin vanhan ystävän.
Olen saanut Nassukan mummoltani kun olin hyvin pieni. En muista tarkalleen minkä ikäinen silloin olin mutta varmasti alle 5-vuotias. Nassukka on minulle äärettömän rakas.
Vaikka olin pieni, muistan ihmeen kirkkaasti hetken, jolloin sain Nassukan. Minulla oli nimipäivä, ja mummo oli luvannut ostaa minulle lahjan. Mummo oli sellainen että osti lahjoja nimipäivinäkin. Ehkä mummot välillä ovat sellaisia... <3
Menimme yhdessä lelukauppaan, josta sain valita minkä lelun halusin. Ei mitään kallista tietenkään. :)
Silmäni osuivat hellyttävään ankkaleluun. Muistan elävästi pakkauksessa olleen keinuhevoslogon (nykyinen Ainu-merkki, silloin Infa) ja sen alla tekstin: Nassukka. Ankka oli varmaan tarkoitettu vaippaikäisille, niinkuin kaikki Ainu-tuotteet, mutta minä halusin sen.
Ja niin mummo osti minulle Nassukan.
Nassukan sisällä oli koneisto, joka sai ankan vaakkumaan kun lelua käänsi tai ravisti. Nassukka vaakkui vielä heikosti, kun olin lukiossa. Nykyään koneisto on hiljentynyt kokonaan.
Nassukka on ainoa lapsuuteni pehmoleluista joka on kulkenut mukanani koko ikäni. Sillä on minuun rauhoittava vaikutus, sen läsnäolo tuo minulle turvaa. Niinkuin pehmolelut tekevät lapsille.
Nytkin se on tässä vieressä.
Onko joulukalenterin lukijoissa niin vanhoja lukijoita että muistatte Nassukan..? Se on esiintynyt blogissa aiemmin Kuukauden idolina vuonna 2011. Tuon postauksen kommenteista kumpusi idea spin-off-postaukseen johon lukijat lähettivät kuvia omista rakkaista pehmoleluistaan, se oli niin sympaattista :)
Luukku 13 sisältää hauskimmat bileet koskaan.
Olin muuttanut Tampereelle vasta muutamaa viikkoa aikaisemmin enkä ollut muuttohässäkässä jaksanut miettiä syntymäpäiviäni. Olisihan se kiva järjestää jotain erityistä kun täyttää 30, mutta en jaksanut keskittyä asiaan. Olin uudessa kaupungissa josta tunsin vain muutaman ihmisen ja asuntommekin oli vielä puoliksi täynnä muuttolaatikoita.
Lopulta päädyin kutsumaan meille syntymäpäivänäni nuo muutamat tutut, pitäisin edes pienimuotiset illanistujaiset laatikkokaaoksen keskellä. Aioin tilata sushia ja leipoisin suklaakakun.
Olin juuri saanut kakun uunista kun mies sanoi, että minun pitäisi nyt pakata uikkarit ja pari lempi-CD-levyäni, ja sitten lähdettäisiin. "Lähdetään minne? Mitä tämä nyt on?" Mies sanoi etten saisi esittää kysymyksiä ja minun pitäisi vain tehdä niinkuin hän sanoo.
Hermostuin, koska vieraani olivat tulossa tunnin kuluttua. Yritin selittää miehelle etten voi lähteä mihinkään koska ystäväni olivat tulossa, tai että minun pitäisi ainakin saada soittaa vierailleni ja perua illanistujaiset, jos mies oli viemässä minua jonnekin mysteeripaikkaan. En saanut lupaa soittaa kenellekään, puhelimenikin oli piilotettu.
Niin sitten pakkasin uikkarin ja pari CD-levyä. "Voit ottaa kakunkin mukaan", mies sanoi.
Sitten silmäni sidottiin ja minut vietiin autoon. Ajoimme mielestäni jonnekin aika kauas ja mielessäni pyöri vain oliko mieheni jotenkin saanut ystävilleni sanan että juhlat oli peruttu, etteivät he tulisi turhaan meille ja ketään ei olisi kotona.
Auto pysähtyi ja minut ohjattiin edelleen silmät sidottuina jonnekin. Pidin kakkua käsissäni. Perillä odotti klassinen yllätysjuhlamomentti.
"Surprise..!"
Side poistettiin silmiltäni ja valot syttyivät. Ympärilläni oli suuri joukko perhettä ja ystäviäni - kyllä, myös ne sushi-iltaan kutsutut, jotka huusivat HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ.
Olin aivan puulla päähän lyöty. Yllätys onnistui täydellisesti, minulla ei todella ollut aavistustakaan että jotain tällaista oltiin järjestämässä.
Mieheni oli onnistunut saada yhteys lukuisiin sellaisiinkin kavereihin joiden yhteystietoja hänellä ei ole, ja paikalla oli ihmisiä Turusta Helsinkiin ja Kuopiosta Tampereelle.
Ja miksi minun piti pakata uikkarit? Koska juhlatilassa oli myös uima-allas. Pääsin leikkaamaan kakkua ( tai saattoi olla että muistin leikata kakkua) vasta altaassa pulahduksen ja saunomisen jälkeen. :)
(Oma suklaakakkuni taisi unohtua johonkin sivuun...)
Ne olivat hauskimmat juhlat joissa olen koskaan ollut. Ja ne olivat minun juhlani! ^_^
Kahdestoista luukku vie minun syntymääni.
Kun äiti ja isä odottivat minua, isä kirjoitti minulle runon.
Se on yksi tärkeimpiä asioita joita isä jätti minulle. Hän kuoli kun olin 6-vuotias.
Äiti on sanonut, että minussa on eniten isää meistä siskoksista. Minulla on samanlainen temperamentti ja ehkä minussa on ripaus taiteellisuuttakin. Runoilijaa ei minusta tullut, mutta tykkään kirjoittaa.
Isän runo esikoiselleen Sannille:
Älä säikähdä minua, lapseni,
kun huoneeseen ilmestyy varjo.
Älä sulje vielä silmiäsi,
kuunläikkä verhossa on sinun toverisi,
te voitte jatkaa leikkiä unessa,
luomiesi takana.
Purista sormeni pieneen nyrkkiisi,
se tykyttää ilosta, kun tuntee lämpösi,
yö on vain aikaa,
eikä aikaa tarvitse pelätä.
Minä seison edessä maailman,
jota en ehtinyt muuttaa kauniiksi
ennen kuin jokelsit luokseni
ja ojensit pinnasängystä pikkiriikkinilkkasi,
aivan kuin kelopuu yhtäkkiä versoisi rohkean oksan.
Aamulla minä nostan sinut ikkunaan,
niin että näkisit tuulen
joka ei ole kahleissa,
ja siitä arvaisit minun ikäväni.
Tuuli kuiskutti korvaani
että mistä minä löytäisin äitisi,
ja kun minä hänet löysin,
tiesin että sinun aikasi on tullut.
Älä pelkää tähtiä lapseni,
ota ne valoksi mukaan uneesi,
mastoksi laivaasi ja purjehdi aamuun,
sokeriksi äitisi huulille
silloin kun hän nostaa kuppinsa
juodakseen kahvin.
Niin kuin tuuli
on vapaus minun satuni,
sitä minä kerron, lapseni,
että se joskus olisi totta
niin kuin sinun kasvosi,
jotka aamu piirustaa esiin
yön tummilta pieluksilta.
Luukun 11 muisto on tuore.
Tämän lahjan sain lokakuussa, ja ehkä joku blogin lukija muistaakin kun jaoin tämän ilostuksen blogissa.
Lahjan antoi sisareni, ja se liittyi toiseen halpaan trikoohameeseen joka minulta varastettiin kesällä kuntosalin pukuhuoneesta. (Tarpeeseen meni, ilmeisesti.)
Tykkäsin siitä viiden euron yksinkertaisesta hameesta ihan älyttömästi ja olin käyttänyt sitä varmaan joka viikko viimeiset puoli vuotta. Suretti tosi paljon kun se vietiin. Ihan mitäänsanomaton hame joka kuitenkin oli minulle rakas.
Eräänä päivänä lokakuussa, kun olin sisareni luona vierailulla, hän sanoi; "Minulla on sinulle yllätys!" Ja hän otti esiin melkein ihan samannäköisen hameen joka minulta oli viety. "Löysin tämän kirpparilta ja ajattelin sinua", sisareni sanoi. "Ehkä se korvaa menettämäsi hameen?"
Olin niin iloinen..! Ihan valtavan iloinen!
Sen jälkeen tämä uusi käytetty hame on ollut päälläni joka viikko ^_^
Tässä kuvassa viime tammikuulta varastettu hame on mukana helsinkiläisessä taidegalleriassa jossa kävin siskojeni kanssa katsomassa Siskot-aiheisen näyttelyn :) Näyttelyn pitäjät ottivat näyttelyvieraista Polaroid-kuvia vieraskirjaansa. (Toinen sisaristani ei halua kasvojaan blogosfääriin ja kunnioitan hänen toivettaan.)
Ne pienet asiat. <3 Pienet hameet, tällä kertaa.
P.S. Hameen antanut sisareni on myös viime yönä tehnyt minusta tädin..! ❤
Luukun 10 muisto "ei ole pöllömpi" :)
Olen saanut korun mieheni äidiltä.
Mikä tekee lahjasta minulle niin erityisen on se, että lahjan antaja oli huomioinut viehtymykseni pöllöihin. Emme olleet ainakaan vielä tuohon aikaan miehen äidin kanssa niin läheisiä että olisin olettanut hänen tuntevan pöllörakkauteni. En muista että olisimme koskaan keskustelleet pöllöistä, ja toisin kuin poniharrastukseni, pöllö-faniuteni ei ryöpsähtele esiin vaan on paljon hillitympää laatua.
Jos pöllöt olivatkin tulleet esiin jossain keskustelussa ohimennen, lahjan antaja oli pannut sen tarkasti merkille.
Miksi Pöllö-korusta tuli minulle merkittävä lahja oli sen välittämä viesti, että lahjan antaja oli huomioinut jotain olennaista mutta hienovaraista minussa. Se tuntui läheiseltä ja henkilökohtaiselta, henkilökohtaisemmalta kuin aiemmat miehen vanhemmilta saamani lahjat.
Olin lahjasta todella otettu. Se on yksi eniten käyttämiäni koruja. <3 Minulle tulee hyvä mieli aina kun näen sen.
Söpö riipus vieläpä sopii täydellisesti koruttomaan tyyliini, en osaa pitää näyttäviä koruja ja tyylini on arkinen.
Koru on ilmestynyt osana Kalevala Korun Made in Helsinki -korusarjaa, joka juhlisti Helsingin Maailman muotoilupääkaupunki 2012 -juhlavuotta. Korun pöllö on antiikin mytologiaan liittyvä Minervanpöllö joka on vanha viisauden ja filosofian symboli. Tosin, eivätkös kaikki pöllöt ole viisaita...? <3
Yhdeksännen luukun muisto on makea :)
Ystäväni Mili rakastaa kaikenlaisten ihanien herkkujen leipomista ja valmistusta. Jo ollessamme lapsia hän tykkäsi järjestää teemajuhlia joihin hän valmisti äitinsä kanssa kaikkea superherkullista. Meillä oli myös perinteiset vuotuiset Sannin ja Milin joululeipojaiset joissa värkkäsimme kaikenlaista pullaa, keksiä ja joulukarkkia.
Yhteiset leipojaiset jäivät kun muutin pois Kuopiosta, mutta sain Mililtä aina ihania jouluherkkuja joululahjaksi. Se on ollut perinne yli 20 vuotta, olemme tunteneet toisemme 9-vuotiaista saakka.
Sitten luovuin sokerista enkä enää syönyt vehnääkään. Perinne loppuisi - vai loppuiko..?
Ei, sillä Mili alkoi valmistaa minulle ruokavalioni mukaisia sokerittomia ja viljattomia jouluherkkuja...! <3
Ette usko miten kekseliäitä ja herkullisia sokerittomia leipomuksia ja makeisia olen häneltä saanut. Olen ihan mielettömän otettu että hän näkee tämän vaivan minun tähteni ja hankkii erikoisjauhoja ja makeutusaineita joita ei muuten käyttäisi omassa leivonnassaan.
Kuvassa on vuoden 2015 joululahjaksi saamiani nameja. Ommmnomm!
Viime jouluna sain törkeän hyviä itsetehtyjä tummasuklaakonvehteja sekä tämän mehukkaan maustekakun joka perheen muiden jäsenten mukaan hakkasi jopa sisareni legendaarisen taatelikakun...! ^_^
Kiitos Mili! Olet paras! :-*
