Tämä kirjoitus kertoo siitä miltä tuntuu, kun on muuttunut tyhmemmäksi.
Kun päässä lyö yhä useammin ja useammin tyhjää. Unohtaa asioita. Post-it-lapuista ympäri asuntoa on tullut arkea. Ei ymmärrä tai muista asioiden yhteyksiä. Uutiset eivät jää mieleen. Ystävien kuulumiset ja uusien tuttavuuksien nimet pitää kirjoittaa paperille että ne muistaa. On vaikea keskittyä ja mieli hyppii koko ajan asiasta toiseen.
Tältä minusta on tuntunut kasvavassa määrin viimeiset yhdeksän vuotta. Pystyn määrittämään ajan aika tarkasti, sillä tuntemukset alkoivat muutettuani Ahvenanmaalta Tampereelle. Muuttoa seuranneena vuonna elämässäni tapahtui lyhyen ajan sisällä asioita, jotka muuttivat elämäntapaani ratkaisevasti.
Olen kirjoittanut aiheesta blogiin jo kerran aikaisemminkin, keväällä 2011. Tuolloin ajattelin, että syypää on internet ja tietokoneella vietetty aika. Kuvailin, kuinka pää tuntui pehmentyneen ja minun oli vaikea painaa mieleen asioita samalla lailla kuin ennen ja keskustella ajankohtaisista aiheista. Jos kokemus oli tuolloin vahva, on se nyt moninkertainen.
Tällä hetkellä tilanne on se, että koen minulla olevan vakavan asteisen keskittymis- ja muistihäiriön ja alan olla todella huolissani tilanteesta. Pohjat saavutettiin viime kesänä kun tein hetkellisesti työpaikallani eri vaativuusluokan työtehtäviä jotka vaativat normaaleja tehtäviäni laajempia tietojenkäsittely- (ja kieli) taitoja. ”Entiselle” minulle tehtävät eivät olisi olleet erityisen haastavia, mutta nyt niiden hallinta tuntui olevan kykyjeni äärilaidoilla. Joinain päivinä itkin matkalla kotiin koska tunne hitaudesta ja avuttomuudesta oli niin musertava. Saatoin vain ajatella; ”Minusta on tullut tyhmä”.
Mitä minulle on tapahtunut? Miksi asiat jotka olivat ennen helppoja ovat nyt vaikeita oppia ja hahmottaa? Ja ennen kaikkea: muistaa?
Keväällä mietin jo lääkäriin hakeutumista, mutta nyt luulen että alan oivaltaa, mitä olen itselleni ja päälleni tehnyt.
Syy ei ole yksin internetin ja muutosten, joita sen klikkailu-perusteinen, nopeaan ja pinnallisempaan käsittelyyn kannustava informaatioympäristö tekee aivojemme hermosoluille. On jo tutkittu, että internet heikentää muistiamme ja on muuttanut tapaamme oppia, muistaa ja ratkaista ongelmia.
Avainsana kohdallani on yleisesti aivojen ylikuormitus, jossa internet ja sen parissa vietetty aika muodostavat vain osan.
Olen muuttanut elämäntapani sellaiseksi, joka kroonisesti ylikuormittaa aivojani. Ei välttämättä ole liioiteltua sanoa, että olen saattanut itseni krooniseen stressitilaan jossa olen ollut viimeiset yhdeksän vuotta.
Tämä on oivallus, jota olen nyt työstämässä.
Turha syyttää pelkkää nettiä, olen täyttänyt elämäni liialla sisällöllä. Ja on myös myönnettävä, että tietyt sisällöt eivät ole olleet parasta ”jumppaa” juuri minun aivoilleni. Kaikki me olemme yksilöllisiä ja mikä saa yhden pään solmuun, ei ole ongelma toiselle. Meillä on erilainen kapasiteetti asioihin ja niiden käsittelyyn. Joku toinen pystyy kevyesti siihen mikä on vienyt minun pääni ylikierroksille.
Elämäni ennen vuotta 2009: päiväni koostuivat selkeistä palasista joihin sisältyi sekä työtä että lepoa ja ei-kuormittavaa viihdettä. Töissä yhdeksästä viiteen, illalla ja viikonloppuisin kirjojen lukemista, kirjeiden kirjoitusta, tv:n katselua ja liikuntaharrastuksissa käymistä. Hyvin vähän internetin käyttöä; hankin nettiliittymän vasta loppuvuodesta 2008. Kiireen tunne tuntematon.
Elämäni vuodesta 2009 eteenpäin: epäsäännöllinen työrytmi, ensin iltatyötä, sitten päivätyötä eri työvuoroissa, blogin ilmestyminen elämään, vapaa-ajan täyttyminen internetistä, lukeminen ja kirjeenvaihtoharrastus eli pitkäjänteinen, pidempää keskittymistä vaativa tekeminen jäi pois, parisuhteen ja yhä vain enemmän aikaa nielevän harrastuksen (=blogi) yhteensovittaminen. ”Pitääkö sun aina olla siellä koneella?” Jatkuva kiireen tuntu.
Ensimmäinen oivallus tuli vuodenvaihteessa kun luin K&T:llä Stressitohtori-blogia pitävän Sanna Leinon silmiä avaavan kirjoituksen Vähennä aivojen ylikuormitusta. Sanna on käyttäytymistieteilijä ja stressi hänen rakkaimpia kiinnostuksen kohteitaan.
Tekstin luettuani totesin että "hei, tuollahan puhutaan minusta..!" Juttu alkoi kappaleella: "Oletko huomannut, että joidenkin työpäivien jälkeen saatat olla aivan kuitti, vaikka mitään sinänsä ihmeellistä ei olisi töissä tapahtunutkaan? Kyse voi olla siitä, että aivosi ovat ylikuormittuneet ärsykkeistä, informaatiosta ja jatkuvista keskeytyksistä. (…) Aivojen ylikuormituksen tunnistaa usein siitä, että keskittymiskyky huononee ja luovuus sakkaa. Uuden oppiminen ja mieleenpainaminen on haastavaa, ja muisti pätkii.”
Jutussa Sanna avaa aivojamme ylikuormittavia tekijöitä; päätöksenteko, multitasking, keskeytykset ja asioiden mielessä pitäminen.
Kaikki asioita, joilla palloilen päivittäin. Asioita, joita me kaikki teemme päivittäin, mutta minulle asioita, joita on ollut viime vuosina ihan liikaa.
Olen tehnyt elämästäni sellaisen, jossa joka päivä teen valtavasti asioita aamusta iltaan, useimmiten päällekkäin, kuvaan, kirjoitan, meilaan, suunnittelen seuraavaa projektia samalla kun edellinenkin on vielä kesken. Haalin tietoa kaikesta ja yritän oppia ja olla hyvä ja tietorikas kaikilla kiinnostukseni alueilla. Mutta se ei ole mahdollista.
Oikeasti minun kapasiteetillani ei voi tehdä kaikkea sitä mitä olen halunnut tehdä viime vuodet. Yrittäessäni mahduttaa mukaan kaiken olen päätynyt pirstomaan kognitiiviset kykyni palasiksi ja samalla vaikuttanut heikentävästi myös sosiaalisiin ominaisuuksiini. ”Sanni, sinä et taida olla ihan läsnä… kuuntelitko sinä edes ollenkaan mitä minä sanoin?"
Olen siinä pisteessä, että valokuvan valitseminen blogipostaukseen tuottaa välillä lähes ylitsepääsemätöntä stressiä.
”Jokainen tehty päätös, olkoonkin vaikka kuinka pieni, vaatii aina energiaa. Mitä laitan tänään päälleni? Mitä huomenna syödään? Olisiko tämä parempi vai tuo?” Stressitohtori kirjoittaa. Ah, niin…
Olin viime keväänä jo varaamassa aikaa lääkäriin, mutta taidan tietää, mikä minua vaivaa. Keittiöpsykologin diagnoosini täydentyi viimeistään, kun luin alkukesästä Yliopiston Apteekin Uniikki-lehdestä jutun muistihäiriöistä. ”Apua, olenko tyhmentynyt?” jutun väliotsikossa luki osuvasti.
Artikkelissa muistisairauksiin erikoistunut erikoislääkäri Ari Rosenvall puhuu paljon samoista teemoista kuin Sanna Leino tammikuisessa bloggauksessaan. Rosenvallin mukaan työikäisten muistiongelmien taustalla on usein työkuormittumista ja uupumusta, ei varsinen muistisairaus. Hän teilaa myös multitaskingin. ”Ihminen pystyy keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan, se on tutkittu moneen kertaan”, Rosenvall sanoo.
Jjjep. (Mr. Karkkipäivä olisi toista mieltä.... Miehet ja multitaskaus...)
Kiinnostuin jutussa mainitusta Minna Huotilaisen kirjasta Tunne Aivosi, jonka varausjonossa olen ollut koko kesän. Tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa aivotutkija Minna Huotilainen ja toimittaja Leena Peltonen kirjoittavat itseaiheutetusta ADT (attention deficit trait) –ilmiöstä, jossa valinnoillamme ja kiireellämme saamme aikaan tarkkaavaisuushäiriötä muistuttavan tilan. Tässä tilassa emme saa aikaan juuri mitään, hyppelemme tehtävästä toiseen, juutumme epäolennaisuuksiin ja koemme, että emme pysty enää hallitsemaan asioita.
Kuulostaa tutulta.
Onko joku teistä joskus ihmetellyt, miksi minulla joskus kestää kauan julkaista kommentteja tai vastata niissä esitettyihin kysymyksiin? Ei aina, mutta välillä ihan yksinkertaisten ja ns. ”kevyidenkin” kommenttien, joissa ei ole esitetty pitkää pohdiskelevaa sisältöä, julkaiseminen saattaa kestää vaikka vuorokauden.
Se johtuu siitä, että kyetäkseni lukemaan kommentit ajatuksella, minun on oltava täysin häly- ja häiriövapaassa tilassa. En pysty lukemaan kommentteja kesken jonkun muun tilanteen, ja muu tilanne saattaa olla vaikka ruoanlaitto, tv-ohjelma tai keskeneräinen uuden blogiartikkelin kirjoitus. Jos minulla on samanaikaisesti kesken muu asia, minun on vaikea keskittyä lukemaani. Tai kuulemaani, jos joku puhuu minulle.
Kommentissa voi lukea vaikka vain ”Kokeilin tätä deodoranttia ja minulla se ei toiminut." Tai ”Olipa kiva postaus, tulin tästä hyvälle mielelle”. Kommentteja, jotka eivät välttämättä vaadi mitään vastausta. Mutta haluan lukea nekin rauhassa ja tuntea, että oikeasti luin ne. Vaikka siihen menisi vuorokausi.
Hitaasti raksuttaen, kohti nopeampaa tulevaisuutta toivon mukaan mennen,
Sanni
Onko kellään muulla samanlaisia tuntemuksia?
*
Artikkeleita aiheesta:
Kodin Kuvalehti: Aivot tarvitsevat lepoa jatkuvilta ärsykkeiltä
HS: Katkeileeko ajatuksesi kesken lauseen? Et ole huonomuistinen, vika on työssäsi
Kuvat ylintä lukuunottamatta: Unsplash.com
Lähetän kuvien myötä perjantaiterveiset :)
Tältä näyttää minun herkutteluhetkeni:
Nostan leppoisasti samalla esiin aiheen, joka tuli taas konkreettisesti esiin tänä aamuna.
Kuulun myöhäisen aamiaisen syöjiin ja syön aamupalan kesällä vasta töissä kahdeksan jälkeen (herään kuudelta), koska kotona ennen töihin lähtöä ei ehdi tulla nälkä. Sanni kananmuna- ja salaatti-rasioineen on tuttu näky työpaikalla aamuisin muiden hakiessa kahvia.
"Äter du aldrig något onyttigt?" kysyi yksi työkavereistani kun avasin eväsboksiani. "Etkö koskaan syö mitään epäterveellistä?"
Minua kysymys huvittaa ja se tuo samalla kiinnostavasti esiin ihmisten tietyt peruskäsitykset ravinnosta. Näet jonkun lautasella jatkuvasti kasviksia ja jonkun terveellisenä pidetyn proteiinin lähteen - henkilö siis syö terveellisesti. Aaa, hän on vieläpä luopunut sokerista ja vehnästä, emme näe hänen aamiaiskattauksessaan edes Valion Hedelmäpommia tai paahtoleipää. "Miten syötkin noin terveellisesti?"
Mutta mitä lopulta on terveellinen ruoka? Se on, mahdolliset sairaudet, allergiat ja yliherkkyydet huomioden, mahdollisimman monipuolista, vähän jalostettua ruokaa jossa kaikki alkuperäiset ravintoaineet ovat tallella.
Kasviksia, hedelmiä, lihaa, kalaa, täysjyväviljoja, pähkinöitä, maitotuotteita. Ja kyllä sinne pullaa ja karkkiakin mahtuu, kun mitta on kohtuullisuus. Monipuolisuus, ravintorikkaus ja kohtuullisuus, siinä kolme avainsanaa terveelliseen ruokaan. Mikään ei ole epäterveellistä kohtuudella nautittuna (poislukien nuo yllä mainitut sairauteen tai allergiaan liittyvät tapaukset).
Toki yksilöt tekevät henkilökohtaisia valintoja omaan persoonaansa, arvoihinsa ja elämäntyyliinsä liittyen, eikä ole olemassa yhtä oikeaa, kaikille terveellistä ja "oikeaa" ruokavaliota. Valikoivankin ruokavalion (kasvissyönti, gluteenittomuus, maitotuotteiden välttäminen, hiilihydraattitietoisuus jne) sisällä pätevät nuo yllämainitut kolme avainsanaa. Kun henkilö saa ravintorikasta, mahdollisimman vähän jalostettua, lisäaineetonta ruokaa monipuolisista lähteistä, ollaan terveellisen ravinnon äärellä. Ei se ole sen kummempaa.
Onko minun ruokavalioni sitten erityisen terveellinen?
Mitä vastasin työkaverilleni, Syönkö koskaan mitään epäterveellistä?
"Tykkään viinistä ja juustosta", vastasin. "Ja voin kuluttaa niitä paljonkin".
"Aaaa..."
Kollegan silmiin syttyi ymmärtävä ja jopa helpottunut ilme. (Sanni on sittenkin normaali.)
"Joku pitää rasvaista juustoa epäterveellisenä, minä herkuttelen sillä. Ja selvästi yli kohtuuden." jatkoin.
Jos överikaloreita pidetään epäterveellisenä, on kai ihan sama mistä ne saa. Minä saan varmasti huomattavasti enemmän kaloreita jättijuustolautasistani ja viinilasillisistani kuin joku toinen suklaalevystään. Ravintoaineiden arvotukset ovat hyvin erilaisia. Kuka voi ehdottomana totuutena väittää, että viinilasillinen on terveellisempi ("No sehän sisältää antioksidantteja ja sillai") kuin saman energiamäärän karkkipussi? Ei kukaan. Vaikka viinillä voi olla ravintoainehyötynsä, sen kulutukseen liittyy myös huomattavan vakavia yhteiskunnallisiakin ongelmia joita antioksidanttien edut eivät kumoa.
Ja vaikka juuston voidaan nähdä olevan puhtaampaa ja lisäaineettomampaa kuin karkit, ei juuston sisältämä kova rasva ole jokaiselle lainkaan terveystiketti.
Ei siis ole mitään universaalia määritelmää sille, mitkä ruoka-aineet tai mikä ruokavalio olisi yksiselitteisen terveellinen.
Terveellisyys liittyy itselle sopivaan ruokavalioon, ravintoaineiden määrään ja kohtuullisuuteen. Ei epäterveellisinkään herkku tee mitään pahaa sitä sietävälle henkilölle kohtuudella nautittuna.
Vastaus kysymykseen on kyllä. Välillä minä nautin hyvinkin epäkohtuullisia määriä omia herkkujani. Ne eivät ehkä ole sokeria, perunalastuja tai pullaa, mutta överisti vedettynä eivät varmastikaan sen terveellisempiä.
.
Tätä kirjoittaessani olen syönyt melkein kokonaan kuvan lautasellisen (ainakin 300 grammaa eli yhden normipaketillisen) juustoa. Taidan vielä santsata.
Ihanaa viikonloppua kaikille! Nautiskellaan :) Ja yritetään muistaa kohtuus <3
Jälleen aihe, josta on tehnyt mieli kirjoittaa pitkään.
Suomessa on jo jonkin kokoinen liuta ammattibloggaajia, mutta mitä lopulta on ammattibloggaus? Miten se eroaa harrastelijabloggauksesta - kun miettii, että bloggaus (blog = weblog, nettipäiväkirja) ylipäänsä on saanut alkunsa harrastusmaisesta toiminnasta?
Tänä päivänä on varmasti ihmisiä, jotka aloittavat blogin puhtaasti tai osittain tienaamismotivaatiolla, mutta kun weblog-tyyppinen julkaisumuoto joskus 2000-luvun alussa yleistyi, ei mukana ollut kaupallista aspektia. Hyvin moni tänä päivänä blogillaan tienaava on aloittanut sen harrastuksena vailla kuvitelmaakaan siitä että "nettipäiväkirjalla" jonain päivänä voisi tienata rahaa, kokonaisesta toimeentulosta puhumattakaan.
Miten ammattibloggaus siis määritellään? Onko se sitä, että on perustanut blogin alun alkujaankin ansaintamielessä, vai vain sitä, että kirjoittaja ylipäänsä tienaa blogillaan? Jos tienausnäkökulma ratkaisee, riittääkö ammatti-titteliin, että tienaa jonkinlaista karkkirahaa vai sen verran, että blogitulolla voi täysin elää?
Entä laatu? Voiko se määrittää bloggaustyylin ammatilaistasolle? Onko kirjallisesti tai journalistisesti laadukasta, taidokkaasti koostettua ja kuvitettua blogia pitävä henkilö ammattibloggaaja, vaikka ei saisi sisällöstään penniäkään?
Jätän nämä kysymykset ilmaan. Ehkä ne eivät edes ole relevantteja. En tiedä, onko ammattibloggaaja lopulta kovin hyvä ilmaisu ylipäänsä - voiko tehdä ammatikseen asiaa, jonka idea on (alkujaan ollut) harrastuksellinen..? Jostain syystä nämä ovat minusta kiinnostavia juttuja.
Siirryn eteenpäin pohtimaan sitä, milloin blogista tulee työtä. Ja miten siihen suhtautua.
Sillä blogi on monelle ihmiselle Suomessakin työtä.
Moni tuntuu mieltävän, että ansiotyö on enemmän tai vähemmän toimintaa, jonka luonteeseen kuuluu puurtaminen ja myös epämielekkäitä tehtäviä. Työ on suorittamista, jota tehdessä useimmiten odotetaan sen loppumista ja vapaa-aikaa; viikonloppua tai lomaa. Jos työ onkin niin kivaa, että vapaa-ajan kaipuu hämärtyy, voiko se edes olla työtä..? 'Työ' ajatellaan perinteisesti jonain muuna tekemisenä kuin sellaisena, jonka pariin ihminen hakeutuu vapaa-ajallaan puhtaasta harrastuksen ilosta. Työt erikseen, huvit erikseen, eikös niin.
Mutta työ on lopulta vain toimintaa, jonka kautta henkilö hankkii toimeentulonsa. Voit elää vaikka paperiliidokkien taittelulla tai huonekalufirman sänkyjen koenukkumisella, jos joku taho on siitä valmis maksamaan.
Tässä mielessä bloggaus on monelle työtä. Myös blogiin käytetty aika vastaa monen kohdalla tavanomaiseen työviikkoon käytettyä aikaa, mikä erottaa sen harrastuksesta.
Blogien kaupallistuminen on tapahtunut nopeasti. Bloggaajan näkökulmasta voin todeta, että samalla se kuitenkin on tapahtunut niin vaivihkaa ja asteittain, että bloggaajalle voi itselleenkin tuottaa vaikeuksia hahmottaa, milloin blogi on liukunut harrastuksesta työksi ja milloin bloggaajaidentiteetti pitäisi päivittää ammattilaisbloggaajaksi.
Jos työn määritelmänä pitää sitä, että se on mitä tahansa toimintaa jolla tienaa leivän pöytään, niin itse toiminnan ei välttämättä tarvitse muuttua muuttuakseen harrastuksesta työksi. Siitä vain alkaa saada rahaa. Juuri tämän vuoksi bloggaus on edelleen vaikea nähdä työnä, niin muille kuin jopa joillekin bloggaajille itselleenkin. "Onko tämä työtä kun teen samaa mitä eilenkin, mutta nyt saan siitä rahaa? Ja se on niin kivaa? Eikö työn kuulu olla jotain joka on lähtökohtaisesti vähemmän kivaa kuin vapaa-ajan jutut?"
Kyllä ensimmäiseen, ei jälkimmäiseen.
Hauskoillakin jutuilla voi tienata toimeentulon. Aiheesta on juuri kirjoitettu mielenkiintoinen kirjakin, maaliskuussa ilmestynyt "Unelmahommissa - tee itsellesi työ siitä mistä pidät" (Hanne Valtari ja Satu Rämö).
Tämä on monille jo aika selvää, mutta toisaalta yhtä monelle edelleen vähän arvoituksellinen asia (keskustelupalstojen ja omaan blogiinikin tulleiden kommenttien perusteella). Joka tapauksessa, aihe nauttii jatkuvaa kiinnostusta eikä tulojen ympärillä pyörivä salamyhkäisyys ainakaan vähennä kiinnostusta. Monien bloggaajien kohdalla sopimus kieltää palkkioden tarkoista summista puhumisen, mutta yksityisellä alustalla bloggaavatkin harvoin puhuvat tuloistaan. Eikä kenenkään tietysti tarvitsekaan, tulot ovat jokaisen oma asia. Mutta blogi- ja yleisesti koko sosiaalisen median ollessa niin uusi ala vailla referenssejä tämän tyyppisen työn keskiansioista, voi yleisön uteliaisuuden ymmärtää. Hell, myönnän itsekin olevani utelias bloggaajien tulojen suhteen :)
Yleisimmät tulojen lähteet ovat blogeissa näytettävät mainokset, sisältöyhteistyöt sekä kumppanuusmarkkinointi. Kumppanuusmarkkinoinnissa bloggaaja tienaa komissiota, kun joku klikkaa hänen blogistaan kumppanin sivustolle ja ostaa jotain (pelkistä klikeistä ei tienaa, vain ostotapahtumasta).
Portaalien tai muunlaisen katto-organisaation alla bloggaavat voivat saada lisäksi myös julkaisupalkkiota, ns. "kuukausipalkkaa tai -palkkiota" joka perustuu usein sivunäyttöihin tai muihin blogin arvoon liittyviin tekijöihin.
Viime vuosina sisältöyhteistöiden merkitys tulon lähteenä on korostunut verrattuna mainosbannereihin.
Markkinointitrendit muuttuvat, ja trendi on siirtynyt passiivisesta, "epähenkilökohtaisesta" display-mainonnasta aktiiviseen, osallistuvaan sisältöyhteistyömainonnan muotoon jossa some-vaikuttajat henkilökohtaisesti kertovat tuotteesta tai palvelusta. ('Some-vaikuttaja' on termi johon minun on edelleen vaikea suhtaututa vakavalla naamalla vaikka termi on ihan kuvaava - ja Elysia-joogareriitissäkin muutama tyyppi esittäytyi ihan lunkisti olevansa ammatiltaan social media influencer :p).
Siinä missä mainosbannerit saattoivat ennen tuottaa merkittävän osan blogin tai blogiyhteisön tuloista, ovat ne nykyään tuottavuudeltaan murto-osa entiseen. Bannerit eivät enää ole se hotein mainostuksen muoto. Tämä näkyy myös teille lukijoille mainosbannerien vähenemisenä blogien sivupalkissa, tai niiden laadun ja tyylin muuttumisena.
Minulle itselleni on ollut vaikeaa määritellä bloggausidentiteetti työ-harrastusakselilla.
Aloin tienata blogillani sen toisena vuonna, kun liityin Indiedays-portaaliin. Alussa tulot olivat taskurahan luokkaa, pientä kivaa extraa. Pikku hiljaa blogi kasvoi ja tulot sitä mukaa. En tehnyt mitään erityisiä toimenpiteitä blogini kaupallistamiseksi - vaikka kosmetiikkablogihan on kaupallinen jo syntyjään - ja tuloni koostuivat portaalilta saamastani julkaisupalkkiosta. Olin blogannut nelisen vuotta kun olin sillä tasolla, että huomasin pystyväni elämään pelkästään blogista saamallani tulolla.
Olenko siis ollut siitä saakka ammattibloggaaja? En tiedä, enkä vieläkään osaa edes sanoa, että blogi on TYÖNI. Sitähän se on, jos kerran sillä voin elää, mutta yhtä lailla se tuntuu myös harrastukselta.
Minäkin olen tuon yllä kirjoittamani asenteen "uhri"; voiko joku näin kiva juttu olla työtä..? Aikaahan siihen menee ja se vaatii säännöllisyyttä ja sitoutuneisuutta niinkuin mikä tahansa työ, mutta kun se on niin pirun kivaa..?
Lopulta voin kai kuitenkin sanoa, että näen blogini sekä harrastuksena että työnä. Panostan siihen työn luonteisesti ja olen luonnollisesti ylpeä ja iloinen, että olen omalla tekemiselläni voinut luoda jotain, jolla saatan työllistää itseni.
Jos joku väittää, ettei ole hieno asia saada toimeentuloa intohimonsa toteuttamisesta, puhuu kukkua. Onko joku eri mieltä? Paperilennokeista kiinnostunut ei varmaan pane pahakseen, jos lennokkien taittelulla voi samalla maksaa laskunsa.
Mutta samalla Karkkipäivä on edelleen myös harrastukseni ja haluan pitää tyylin sen henkisenä; rennon vapaana ja ryntäilevän rönsyilevänä. En halua blogistani liian sliipattua ja sisällöstä viilatun harkittua, täällä saa aina näkyä alkuaikojen weblog-nettipäiväkirjoille ominainen kotikutoisuus ja rosoisuus. Vaikka teen kaupallisia yhteistöitä, haluan pystyä yhtä lailla kirjoittelemaan ihan hassuista päähänpistoista ja epäsuunnitelmallisesti. Ja kriittisesti, kritiikitön Karkkipäivä olisi jonkun toisen Karkkipäivä.
Kuten tämän vuoden alussa viimeistään ymmärsin, bloggaus ei kuitenkaan sovi minulle ainoaksi työksi. Kaipaan yksinäisen koneen ja valoboksin äärellä istumisen vastapainoksi ihan tavallisen työpaikan rutiineja 30 minuutin lounastaukoineen, kollegoineen ja työtehtävineen. Oman itsensä pomona ja ainoana työkaverina oleminen täyspäiväisesti ei ole minun juttuni, tarvitsen myös perinteisen työympäristön tarjoamia virikkeitä ja jonkun muun minulle antamia työtehtäviä - "lomaa" omasta päästä.
Bloggaus on niin kokonaisvaltainen elämäntapa että siihen on helppo kadota ja se ottaa elämästä huomaamatta liiankin suuren vallan, joka toisilla yksilöillä johtaa elämänhallinnallisiin ongelmiin. Minä olen heitä. Olen ymmärtänyt, että säilyttääkseni tasapainon ja "tolkun" elämässä, tarvitsen ihan muitakin juttuja jotka irrottavat minut blogielämästä - juttuja, joista en voi olla jatkuvasti kehittämässä blogisisältöä ^_^
Olen siinä onnellisessa asemassa, että voin säännöllisesti tehdä niin pidempiä kuin lyhyempiä työpätkiä vanhalla työpaikallani, ja nyt iloitsen sydämestäni kun saan taas tehdä toimistoduunia ja osallistua tavallisiin työpaikkarutiineihin koko kesän. :) Se tekee niin hyvää, ja kosmehöperöhommiinkin säilyy tuoreempi fiilis kun saa välillä työntää päänsä ihan eri pensaaseen.
Bloggauksen työ- eli tienauspuoleen liittyy asia, jota olen pyöritellyt päässäni jonkin aikaa ja miettinyt minkä liikkeen asian suhteen tekisin. Koska harrastan Karkkipäivässä läpinäkyvyyttä enkä oikein osaakaan muunlaista toimintatapaa, kerron avoimesti tästäkin. Muutos ikäänkuin "kaikessa hiljaisuudessa" tuntuisi vilpilliseltä, vaikkei kukaan bloggaaja valinnoistaan lukijoille tilivelvollinen olekaan. Arvostan kuitenkin lukijoitani sen verran että haluan avata heille tähän liittyviä taustoja. Haluan yksinkertaisesti olla läpinäkyvä, haluan lukijoiden tietävän miksi teen näin.
Entisenlainen display-mainontaan perustuva passiivinen tulo bannerimainosten kultaisena aikana hyödytti etenkin suurten kävijämäärien blogeja, minua mukaan lukien. Suuret blogit saattoivat iloisesti levätä jopa tuon pelkän bannerimainonnan kautta saadun tulon varassa. Se oli luksusta; bloggaaja ei ollut riippuvainen sovituista sisältöyhteistöistä vaan kirjoittaja saattoi ylläpitää tulojaan kirjoittamalla joka päivä vaikka kiiltomatojen migraatiosta Kuolan niemimaalla, kunhan se vain houkutti sivulle suuret määrät kiinnostuneita lukijoita.
Bannereitakaan ei tarvinnut itse hoitaa vaan portaalibloggaajalla kattosivusto vastaa mainoksista. (Tämä on portaalien ja kaupallisten blogiyhteisöjen idea; he hoitavat sivuillaan julkaistavien blogien mainospaikat ja -kampanjat, ja perivät tietysti välistä oman voittonsa.)
Bannerimainonnan arvon romahdettua muuttuivat myös siihen pohjautuvat palkkiot.
Sen seurauksena tilanne on nykyään se, että bloggaajan on käytännössä nojattava muihin tulon lähteisiin, ainakin jos tavoitteena on entisen kaltaisen tulotason ylläpito.
Klassisin tapa on aikojen alusta ollut affiliate- eli kumppanuusmarkkinointi. Suomalaisista suuremmista blogeista Karkkipäivä on todennäköisesti ollut ainoa tai ainakin yksi hyvin harvoja, joka ei ole tätä tienaustapaa hyödyntänyt.
En ole kokenut affiliate-tyylin sopivan blogiini ennen kaikkea siksi, koska olen ollut huolissani sen vaikutuksesta siihen, millä motiiveilla minun ajatellaan blogia pitävän. Minulle on tärkeää, että blogissani säilyy luotettava ja riippumaton henki, ja mainoslinkit teksteissä luonnollisestikin vähentävät riippumattomuuden vaikutelmaa. En pidä siitä, ja olen kokenut, että mainoslinkeillä on aina jotenkin negatiivinen vaikutus vaikka ne liittyisivät bloggaajan aihealueisiin ja suosituksiin mitä luonnollisimmin.
Yhtenä esimerkkinä voisi heittää Lily Lolon. Olen käyttänyt merkin tuotteita jo vuosia ennen blogini perustamista ja suositukseni ovat selvästi perustuneet omaan autenttiseen innostukseeni ja luottooni sarjaa kohtaan. Näihin kirjoituksiin olisi mitä luontevimmin voinut liittää minua hyödyttäviä mainoslinkkejä, sillä intoiluni hyödytti myös Lily Loloa jälleenmyyvää tahoa Suomessa. Jos kaupallinen taho hyötyy minun henkilökohtaisesta innostuksestani, miksi minäkin en olisi voinut hyötyä? Eihän siinä olisi ollut mitään väärää. Koin mainoslinkit kuitenkin blogiini epäsopivana lisänä koska halusin säilyttää riippumattoman selkärankani. Mainoslinkkien näin vääjäämättä notkahduttavan tätä selkärankaa. Enhän voisi olla uskottava kosmetiikkaintoilija jos lukija joutuisi kyseenalaistamaan, miksi intoilen tuotteesta x tai y..?
Voi ajatella, että minulla oli tähän asenteeseen myös "varaa", koska entinen display-mainontaa suosiva markkinointitrendi mahdollisti tulot muista lähteistä. Nyt kun ajat muuttuvat, joudun minäkin tarkistamaan asennettani enkä enää näe vääränä sitä, että hyödyn jos yhteistyökumppani tai kaupallinen toimija ylipäänsä hyötyy minun kauttani.
On siis mahdollista, jopa todennäköistä, että Karkkipäivässä tullaan tulevaisuudessa näkemään mainoslinkkejä.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että joihinkin tuote-esittelyihini tulee linkki yhteistyökumppanin tai jälleenmyyjän sivulle ja mikäli joku sattuisi tuotteen tuon linkin kautta ostamaan, minä saisin ostoksesta provisiota. Blogin sisältöä affiliate-linkkien mahdollisuus ei ohjaa, mutta sen oletuksen riskiä ei tietenkään voi poistaa. Se "tappio" on otettava tämän askeleen myötä.
Tällaisista jutuista halusin teille tänään kirjoittaa.
Arvaan, että osa lukijoista pettyy kuullessaan että minunkin, "viimeisen anti-affiliate-barrikadeilla" seisoneen bloggaajan asenne muuttuu. Osalle sillä ei varmasti ole merkitystä, osa ehkä pitää uutta linjausta reilunakin. Osaa ei kiinnosta tippaakaan, kunhan blogissa jatkuu sama meininki ja tyyli :) Ja niinhän täällä jatkuu.
Ja hei, eihän kenenkään tarvitse klikata sitä linkkiä ;)
*
Mitä ajatuksia aihe herättää teissä?
Onko teille väliä, tienaako lukemanne blogin kirjoittaja sivustollaan? Tekeekö tienaaminen bloggaajasta "ammattibloggaajan"? Erotteletteko ylipäänsä "ammatti"- ja "harrastelija"blogin?
Postauksen kuvat: Unsplash.com
Voi että mikä draivi mulla on ollut tänään päällä! Kävin siitä jo iloitsemassa kauneusbloggaajakollegoille Naamakirjassa ja nyt pitää vielä tulla jakamaan energiaa teillekin :)
The Lidl look :)
Kuten kollegoilleni julistin, minulla on ollut tänään oikein kunnon Virve-päivä mitä tehokkuuteen ja aikaansaamiseen tulee ^_^
Varmaan ensimmäistä kertaa bloggaajavuosinani sain yhden päivän aikana kirjoitettua lähes-valmiit luonnokset peräti seitsemään postaukseen (minullahan ei normaalisti koskaan ole mitään valmiita juttuja varastossa). Sen lisäksi testasin läjän uusia tuotteita joiden muassa Lidlin meikkejä, otin kuvia, vastasin sähköposteihin, siivosin saunaa, rentoilin ruoanlaiton parissa - tänään valmistui jälleen yksi tonnikalaversio pannussa fetan, oliivien ja parsakaalin kanssa - ja katsoin kuntosalin juoksumatolla kolme dokumenttia :) Vieläkin on meno päällä ja olen juuri viimeistelemässä huomisaamun postausta ^_^ Silti piti ängätä tämäkin huudahdus ulos tässä välissä, nyt riittää energiaa ja johonkin se on kaadettava :)
Huomasin muuten dokumenttisessioni aikana että se tosi hyvä Sokeroitu totuus -dokumentti jonka pohjalta innostuin "paasaamaan" Sokerinatsi-postaukseni, on taas katsottavissa Yle Areenassa. Jos missasitte sen puolitoista vuotta sitten, nyt olisi taas tilaisuus :) Tässä suora linkki.
Ainiin, tein vielä sellaisetkin "Virvet" että kokeilin ottaa meikkikuvan makuuasennossa sängyssä :) Virve tekee niin olosuhteiden sanelemana, heillä on kuulema kotona niin hämärää että paras luonnonvalo tulee makuuhuoneen kattoikkunasta. Olen ihastellut Virven kauniita meikkikuvia ja nyt tajusin, että makuuasento ja ylhäältä alas -kuvaaminen onkin aika kaunistava kuvausasento ^_^ (Verratkaapa näitäkin kahta kuvaa..!) Harmi vain että meillä valo ei tule suoraan pään päältä kattoikkunasta eikä asento ole voimakkaan sivuvalon puolesta lainkaan ihanteellinen meikkikuviin.
Virve - vaikka ihailenkin sinua, älä pelkää, en ole ryhtymässä copycatiksi :D Kovasti sitä toivoisi että näitä Virve-tehokkuuden päiviä olisi useamminkin, mutta olen realisti ^_^ Meikkikuvatkin otan jatkossa tuttuun tapaan ikkunan ääressä :)
Otin kuitenkin tästä päivästä kaiken irti :) Kesäkuussa on ehkä tulossa Lidl-teemaviikko!
Kello on vasta kahdeksan - tässähän ehtii vielä vaikka katsoa yhden osan Aivot-dokumenttisarjaa ja lukea eteenpäin jotain keskeneräisistä kirjoistani tai vaikka, hmm, testata jonkun uuden putsarin ja voiteen iltapesulla <3
Yksi aikamme hienoimpia rockmuusikoita ja lauluntekijöitä ja minulle henkilökohtaisesti elämäni tärkein musiikillinen vaikuttaja, Chris Cornell, on kuollut.
En meinaa uskoa surullista uutista todeksi, mutta siellä hän nyt on, Andrew Woodin, Kurt Cobainin, Layne Staleyn ja Scott Weilandin rinnalla maallisen elämän tuolla puolen. Cornell kuoli äkillisesti viime yönä Detroitissa. Hän oli kiertueella yhtyeensä Soundgardenin kanssa.
Cornell Finlandia-talolla 28.3.2016
Olen monesti miettinyt, miltä tuntuu sinä hetkenä kun joku itselle tärkeä julkisuuden henkilö kuolee. Miltä tuntuu itselle merkityksellisen mutta ei henkilökohtaisesti oikeassa elämässä tutun ihmisen poismeno? Nyt se kokemus on kohdalla. Vielä en oikein tunne mitään.
Tai kyllä, tunnen iloa siitä, että 16-vuotiaasta saakka kytenyt haaveeni nähdä Chris Cornell akustisella keikalla toteutui viime vuoden maaliskuussa Helsingissä. Se ilta jää hienoimpiin konserttimuistoihini.
Sweet Euphoria Chris Cornellin ensimmäiseltä soololevyltä on yksi Cornellin soolotuotannon lempibiisejäni.
Kuunnellaan se hienon artistin muistolle.
Sweet Euphoria (1999)
(viimeinen säkeistö)
Sweet Euphoria,
mine is heart you stole.
Touched and broken are the things you love,
using stars to light your candles.
Warms my face but I can't remember yours.
Gone are your dandelions, falling like mine,
falling like daydream mangos,
diving swallows.
Save my love,
save my love,
save my love,
for the lasting one.
Sweet Euphoria.
.
.
Sweet Euphoriaa ei kuultu Finlandia-talon keikalla, mutta tallensin Soundgarden-aikojen klassisen, aina yhtä kauniin Fell on Black Daysin. Alemmalla videolla Cornell juttelee aiemmista Suomen vierailuistaan.
[vimeo 217980427 w=640 h=1138]
Chris Cornell - Fell On Black Days / Helsinki 28.3.2016 from Sanni Karkkipäivä on Vimeo.
[vimeo 217980590 w=640 h=1138]
Chris Cornell / Helsinki Finlandia-talo 28.3.2016 from Sanni Karkkipäivä on Vimeo.
.
Chris, kun 16-vuotiaana nuorena tyttönä roikuin Kööpenhaminan KB-Hallenin eturivissä aitaa vasten, kasvot hiestä, adrenaliinista ja ihastuksestakin märkinä, kurottaen sinun paidatonta hahmoasi kohti, laulaen mukana Black Hole Sunia, en tiennyt, että tulisit kulkemaan mukanani koko loppuelämäsi. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin katsoin sinua vähemmän hikisenä ja aikuisempana Finlandia-talon katsomon penkeiltä, oman mieheni kanssa. Pidimme toisiamme kädestä, mieheni ja minä, hyräilimme biisejäsi ja jaoimme ihastuksen ja arvostuksen sinua kohtaan. Siinä me olimme, minä ja elämäni miehet.
Kiitos tästä muistosta, Chris.
Taas tällainen "kaikesta se Sanni kirjoittaakin" -aihe. Mutta oikeasti: tämä on vaivannut minua todella pitkään, asia on jopa sillä vakavuusasteella että se aikaansaa taloudessamme säännöllisesti riitoja.
Inspiroiduin bloggaamaan aiheesta kiertotietä luettuani Virven kirjoituksen (kosmetiikka)jätteen lajittelusta (on muuten hemmetin hyvä postaus). Asiani ei liity kosmetiikkaan vaan jätteeseen. Erääseen tiettyyn biojätteeseen.
(...ja sen kautta laajemmin asennekysymyksiin.)
Aloitetaan heittämällä ilmaan kysymys: kuinka moni teistä lajittelee biojätteet? Ja vähän Virven esiinnostamaa teemaa mukaillen: kuinka moni lajittelee mitään kodin jätteitä ylipäänsä? Lasit, metallit, kartongit..? Myöntääkö joku heittävänsä kaikki vain samaan roska-astiaan?
Mr. Karkkipäivä myöntäisi.
Hän tekee sitä silloin kun minä en ole kotona.
Tästä saisi ihan oman postauksenkin...
Mutta tänään erityisesti aiheena jäte nimeltä:
Kahvinpurut.
Kahvinpurut ovat biojätettä ja ne kuuluu laittaa biojäteastiaan, eikö niin. Niitä ei kuulu kaataa viemäriin tai wc-pönttöön. Näin minä olen oppinut, ja tämän vahvistaa mikä tahansa jätevesihuollon taho.
Puolet tämän kaksihenkisen talouden asukkaista vetää ne purut kuitenkin vessasta. Ja minä haluan toimia toisin.
Ongelma? Kahvinpurut ovat märkiä. Vähintään kosteita, koska käytämme pressopannua jonka pohjalle purut jäävät paljon kosteammiksi kuin filtterikeittimen suodatinpussiin. Märkää jätettä ei voi laittaa biojäteastiaan, sillä silloin a) sisältö homehtuu ja/tai b) pussi hajoaa liiasta kosteudesta.
Mitä siis voi tehdä?
Minun ratkaisuni: kuivatan purun ennen kuin laitan sen jäteastiaan.
Ei millään lailla keittiön siisteysvaikutelmaa ylläpitävä ratkaisu, mutta ratkaisu kuitenkin. Kaadan purut lautaselle jossa ne viettävät vuorokauden tai pari ja siirtyvät jäteastiaan kun ovat tarpeeksi kuivia.
Tästä meillä riidellään. Onhan se purulautanen aika karun näköinen somiste. Mutta ennen kaikkea riidat koskevat jätteiden käsittelyyn liittyviä asenne-eroja ja lajittelun mielekkyyttä ylipäänsä.
Jätteiden lajittelu on talouden miesjäsenen näkökulmasta täysin turhaa, "koska kaikki roskat päätyvät jätehuollossa lopulta kuitenkin samaan kasaan".
Minä uskon toisin ja tulen aina lajittelemaan, olen kasvanut siihen ja minulle se on yhtä itsestäänselvä tottumus kuin hampaiden pesu tai alusvaatteiden käyttö. Sen kuuluisi minusta olla yhtä itsestäänselvää kaikille.
Matkustellessa huomaan ärtyväni valtavasti piittaamattomuudesta lajittelua kohtaan. Vain aniharvoissa niistä maista, joissa olen vieraillut, tunnutaan välittävän pätkääkään jätelajittelusta. Asukkaille ei ylipäänsä tarjota mahdollisuutta viedä jätteitä eriteltyihin keräyspisteisiin, tai pisteet ovat niin harvaan sijoitettuja, ettei rivikansalainen jaksa nähdä vaivaa kuljettaakseen roskapusseja toiselle puolelle kaupunkia. Surullista kyllä, hyvin usein piittaamattomuus johtuu kuitenkin yksilön omasta välinpitämättömyydestä. Vaikka taloyhtiö tarjoaisikin lajittelupisteet, asukas ei piittaa. "Ähh, heitä sinne samaan roskikseen kuin muutkin", saan usein kuulla kun kysyn isäntäväeltä, mihin voisin laittaa esimerkiksi käytetyn säilykepurkin.
Kun ajattelee, että todennäköisesti suurin osa maailman ihmisistä toimii ja ajattelee näin, niin kyllä, voi ymmärtää "Mr-Karkkipäivien" suhtautumisen ja luovutuksen asian suhteen. "Miksi ihmeessä tunkisin maitotölkit eri astiaan kuin muut roskat?", sanoo mieheni. "Sillä ei ole mitään merkitystä maailman mittakaavassa".
Jos keskittyisin miettimään tätä ja kaikkea reissuissa näkemääni, alkaisin ehkä itsekin vaipua luovutuksen puolelle. Mutta en tee niin.
Minä en tee niin, koska kyse on arvoista ja asioista, joita pidän tärkeänä; haluan pitää huolta ympäristöstä jossa elän. Vaikka tekoni olisivat häviävä pisara meressä, tunnen tekeväni oikein. Miten voisin suhtautua millään muulla lailla? Tämä maapallohan on kotini!
Siksi lajittelen. Laitan pahvit pahvinkeräykseen, kartongit ja tetrat kartonkilootaan, vien pienmetallit ja lasit kauempana sijaitsevaan keräyspisteeseen, suuremmat kodinkonejätteet markettien keräyspisteisiin. Ja kuivatan kahvinpurut uunoturhapuromaisen fiksulla tekniikallani, jotta nekin voivat päätyä viemäristön sijaan kompostoitaviksi.
Voihan se olla idioottmaista. Etenkin nuo kahvinpurut. Mutta tärkeintä on, että koen itse tekeväni oikein. Kun lajittelen, teen oikein ympäristöä kohtaan. Kahvinpurut ovat vain pieni osa, ja tietysti luonnon kannalta ihan häviävän vähämerkityksellinen juttu verrattuna maatumattomaan ongelmajätteeseen kuten muoviin. Mutta kahvinpurut ovat asenne. Ne kertovat arvoistani ja siitä, että välitän ja haluan edes yrittää.
Mitä tapahtuu, jos kaikki luovutamme?
.
P.S. Kevyempänä loppukaneettina: jos jollakulla on antaa vinkki kahvinpurujen järkevämmästä ja esteettisesti mielekkäämmästä käsittelystä, otan sellaisen ilolla vastaan.
Tykkään puhua paljon, mutta tykkään myös olla hiljaa. Haluan olla hiljaa. Välillä en halua puhua mitään, en kenenkään kanssa. Tarvitsen hiljaisuutta ja omaa aikaa.
Joskus minusta tuntuu, että puhun liikaa ja liian kovaa. Puheliaana ihmisenä sitä ei aina huomaa. Kun oma äänekkyys ja ryöpsähtelevä puhetyyli on aina ollut osa persoonaa ja luontainen tapa ilmaista itseään, ei välttämättä tajua olevansa äänessä "tavallista" enemmän. Tai huutavansa, kun toiset puhuvat. Oikeastaan, vasta kun kuuntelen nuorinta sisartani, ymmärrän miltä itse kuulostan muiden korviin. Nuorin sisareni on, jos mahdollista, vielä minuakin puheliaampi. Meitä yhdistää myös herkkä innostuvuus ja ravihevosen lailla kiitävä tapa kertoa meitä innostavista ja inspiroivista asioista. Elehdimme käsillämme, viuhdomme, puhumme koko kehollamme. Ja tosiaan, usein äänenvoimakkuus on normaalin puheen sijaan melkein huutoa.
"Oletko varma ettei suvussanne ole italialaista verta..?" kreikkalaiset ystäväni vitsailevat usein.
Olen äänekäs jopa kreikkalaisiin verrattuna.
Mutta - ja tätä monen on vaikea ymmärtää: haluan olla myös yksin ja ihan ääneti. Hiljaisuus on minulle yhtä luontevaa kuin äänekkyys. Joskus haluan olla hiljaa seurassakin ja vain kuunnella. Se on rentouttavaa.
Tänään halusin olla yksin.
Mutta miten onnistua olemaan yksin tällä persoonalla..? Sitä olen taas tällä matkalla miettinyt.
En tiedä mikä minussa vetää ihmisiä lähestymään ja tekemään tuttavuutta. Minulle tullaan juttelemaan, vaikka en ottaisi ohikulkijoihin edes katsekontaktia.
Halusin olla tänään yksin, ja se onnistui kaksi tuntia.
Ilmestysluolalla kohtasin naisen, joka tervehti minua kuin vanhaa tuttua. Itse en tunnistanut häntä. Nainen oli kuulema nähnyt minut keskiviikkoiltana eräässä kalatavernassa (jossa taas olin suustani kiinni tavernan henkilökunnan kanssa), ja nyt olin siis "tuttu". "You are that lady from Finland!" hän huudahti, ja kertoi kuunnelleensa tavernan omistajan kanssa käymääni keskustelua. Kysymättä sen kummemmin mihin olin menossa ja sopiiko liittyä seuraan, nainen käveli kanssani ylös Choraan. Matkan aikana sain kuulla että hän on Saksasta, vuokraa taloa Patmoksella, on työtön ja löysi Patmoksen 80-luvulla hypätessään Pireuksessa kerran väärään laivaan.
Huomasin uupuvani naisen jutustelusta. (Niinkuin moni kenties uupuu minun ääniaallokostani...) Olisin tänään todella halunnut olla itsekseni ja vaellella Choran kujilla ajatusteni kanssa. Tarvitsin sitä.
Lopulta nainen lähti Choran saavutettuamme toiseen suuntaan. Sain olla rauhassa 45 minuuttia.
Lounaalla Choran ainoassa auki olevassa ravintolassa ehdin tarttua menuun, kun viereisestä pöydästä tervehdittiin minua ja pyydettiin liittymään seuraan. Piti miettiä hetki missä olin nähnyt miehen. Joo, hän puhutteli minua Choran edustalla ottaessani kuvaa, "Haluatko että otan kuvan sinusta ja maisemasta?" "Ei kiitos".
Nyt olimme siis tuttuja.
Ravintolan pöytien ollessa aika täysiä, ajattelin, että samahan se on istua tähän. Pian olimme keskustelleet hiusteni väristä, Patmoksen tunnelmasta, Suomen kaupunkiarkkitehtuurista, ravintoloiden hinnoista, ouzosta, saaren pormestarista ja Kreikan taloustilanteesta. Ouzo-lasillinen löysi tiensä myös käsiimme.
No, se siitä itsekseen olosta. Pian minut oli kutsuttu illalliselle tavernaan jossa mies, Gregory, oli kuulema syönyt edellisiltana elämänsä parasta kalakeittoa.
Hmmmm... minulla oli kämpillä odottamassa eilisillan horiatiki-salaatin jämä ja tonnikalapurkki. Lähtisinkö kuitenkin Gregoryn kanssa kalakeitolle..?
Katsoin tekstiviestit. Siellä oli viesti keskiviikkona tapaamaltani Viktorilta, akupunktööriltä. "Tule kello 19 Trexanderiin, minulla on tänään syntymäpäivä", viestissä luki.
.mmmmmm.
Tänään halusin olla yksin.
Mutta kohta olen jo myöhässä syntymäpäiviltä.
.
Päivän odottamattomin kohtaaminen tapahtui Skalan vanhan kaupungin kadulla. Tällä kertaa minua ei puhuteltu. Hätkähdin, kun yläpuolellani oli yhtäkkiä valtava pää.
"Missä sinun sarvesi on", sanoin. Hevonen vaikutti epätodelliselta, taruolennolta. Mistä se siihen ilmestyi.
Hevonen ei vastannut.
Se antoi minun mennä.
Terveisiä joogaretriitistä.
Viimeiset neljä päivää ovat olleet todella intensiivisiä, ohjelmaa on aamuseitsemästä iltakymmeneen. Olen herännyt aamuisin kuudelta ja ihmetellyt illallisen jälkeen, vetäytyessäni huoneeseeni kymmenen jälkeen, miten toiset jaksavat valvoa yömyöhään ja osallistua aamutunneille... Toiset ovat superihmisiä. :)
Tänään on retriitin viimeinen päivä ja otin aamupäivän "vapaata" ohjelmasta koska tunsin tarvitsevani hetken verran omaa tilaa ja aikaa. Ja kyllä, tunsin halua jakaa teille tunnelmia vaikka nopeankin, vähätekstisen julkaisun muodossa.
Yksi asioista joita olen täällä miettinyt erityisen paljon on tämä valtavan voimakas tarpeeni jakaa. Sehän on yksi blogin pitämisenkin kulmakiviä, ilman halua jakaa, mitä olisi blogi? Jollekulle ehkä kaupallinen markkinointiväline? Minulla on aina ollut todella voimakas tarve jakaa kokemuksia ja ajatuksia; nuorempana satujen ja tarinoiden muodossa, teini-ikäisenä kirjeystävyyden kautta ja nyt viimeiset vuodet julkisen blogin muodossa. Jakaminen monistaa tunteet ja kokemukset, tekee niistä vahvempia, intensiivisempiä. Ikäänkuin... merkityksellisempiä. Rakastan välittää. Vuorovaikuttaa.
Mutta olen alkanut miettiä, onko tämä tunne ottanut jo liikaakin tilaa minussa..? Tunteesta on tullut niin voimakas, että huomaan olevani sen vallassa oikeastaan jatkuvasti. En ikäänkuin pysty olemaan tilanteissa läsnä sataprosenttisesti itsenäni, pelkästään omasta havaintokulmastani, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Havainnoin, jäsentelen, analysoin jatkuvasti - miettien samalla koko ajan kuinka välitän nämä havainnot muille. Yritän ymmärtää, miksi tunnen näin. Olenko onnistunut koukuttamaan itseni sosiaaliseen vuorovaikutukseen niin, että olen jollain tapaa jopa menettänyt kykyni nauttia asioista täysin yksin, niin että kokijana olen vain minä itse, Sanni?
Olemme ihmisiä ja sosiaalisia olentoja. Halu jakaa on tietysti myös täysin luonnollinen asia, se sitoo meitä yhteen ja vahvistaa yhteisöllisyyttä. Mutta jossain menee varmasti raja sille, milloin jakamisesta ehkä tulee.... apua, en pidä tästä sanasta yhtään mutta pakko se on sanoa.... pakkomielle? Tai vähintään addiktio..? Näitä asioita, monen muun elämänvaiheeseeni liittyvän kysymyksen joukossa, olen mietiskellyt viime päivinä.
Voisinpa sanoa, että joogaretriitti olisi auttanut minua saamaan takaisin fokustani, kirkastanut ajatuksiani ja helpottanut asettamaan prioriteetteja. Se on antanut tilaa ajatuksille, mutta taidan tarvita pidemmän retriitin jotta löytäisin sen langan joka on vierinyt syvälle sohvan alle. Kadonnut mieleni pinoihin ja jemmoihin ja konstruktioihin.
("Mistä se nyt puhuu...?")
Tämäkin on jännä juttu. Että jaan tällaistakin itsestäni, ihan tarpeettomasti. Vaikka blogini ei ole päiväkirjamainen julkaisu jossa kerron itsestäni ja elämästäni, olen tottunut kirjoittamaan avoimesti kun mielessäni on ahdistusta tai ikävää. En pysty tai ehkä haluakaan täysin kätkeä sitä, jos elämässäni tapahtuu jotain vähemmän mukavaa. Tuntuisi feikiltä kirjoittaa pelkästään vaaleanpunaisista ponijutuista ja hyväntuoksuisista shampoista silloin kun mielessä on surua. Jotenkin koen, että haluan olla rehellinen tuntemuksistani, vaikkei kaikkien tunteiden tarvitsekaan näkyä lukijoilleni.
Ei filttereitä.
Mutta Karkkipäivä on hyvän mielen blogi eikä täällä vellota huolissa, vaikka ne tiedostetaankin. Moni teistä saa blogistani hyvää mieltä, niin myös minä itse. Kirjoitan ehkä harvemmin työstäessäni harmaita juttuja, mutta palaan tänne saamaan iloa ja energiaa.
Palaillaan siis pian jonkun värikkään, hyväntuoksuisen tai maukkaan aiheen merkeissä :)
...miten vaikeaa voikaan olla saada ateenalaisista matkatoimistoista tietoa manner-Kreikan kohteista ja eri kylien välisistä liikenneyhteyksistä jos haluaakin reissata sisämaahan saarten sijaan.
...montako viipaletta gravieraa aion vielä syödä tänä iltana (aika monta on jo mennyt...).
Tämän talon vieressä sijaitsee kahden Michelin-tähden ravintola Funky Gourmet...
...miten Airbnb-isäntäni jaksaa vieraidensa erilaisia vuorokausirytmejä ja miten hän voi elää niin askeettisesti kuin asunto antaa ymmärtää... (minut siirrettiin tänään ylibuukkauksen vuoksi isännän omaan huoneeseen ja huoneen tavarat ovat: sänky, pikkuinen pöytä ja vaaterekki jossa roikkuu 9 puseroa... Isäntä itse nukkuu sohvalla.)
...että minun on pakko ostaa latvaseerumia koska en ottanut sellaista mukaan ja hiusten pituudet muistuttavat huovutettua hattaraa.
...että minulla on huolia joita ilman voisin mieluusti olla.
...että paikallisilla ystävillänikin on huolia joita ilman he mieluummin olisivat.
...että tunnen ikävää ja haikeutta joita Kreikan keväinen aurinko ei pysty sulattamaan.
...että pääsen ylihuomenna saarelle jolla on tiedossa lämpimiä jälleennäkemisiä ja ohjelmaa jolle olen asettanut suuret odotukset.
...että en tälläkään kertaa päässyt toteuttamaan haavettani syödä Funky Gourmet -ravintolassa. Ehkä toisessa elämässä..?
