Sanat ovat aina olleet minulle tärkeitä. Ehkä tärkeimpiä elämässä. Ne ovat silta ymmärrykseen, oppimiseen, ystävyyteen, jakamiseen, ratkaisuihin. Minulle ne ovat silta kaikkeen.
En osaa piirtää enkä maalata. En soita mitään soitinta enkä osaa laulaa. Ilmaisen itseäni ja tunteitani sanoilla.
Kirjoitan paljon ja puhun ehkä vielä enemmän. Mutta olen välillä myös hiljaa. Tarkoituksellisestikin. Silloin sanat elävät pääni sisällä. Olin sitten iloinen, surullinen, vihainen tai huolissani, pääni sisällä kirjoittuu jatkuva kirje jossa puen tuntemuksiani sanoiksi ja mietiskelen niitä.
Aloin kirjoittaa jo ennen kuin osasin kirjoittaa. Tarve välittää asioita sanoilla ja kertomuksilla oli minussa vahva lapsesta saakka. Kasvoin kahden taiteellisen, työkseen kirjoittavan vanhemman esikoisena ja meillä sanat olivat kuin aamupuuro, iltapäivätee ja lauantaisauna. Meillä puhuttiin paljon, tunteista ja asioista. Ihan kaikesta. Se oli meidän arkea.
Kasvoin siihen että sanat ovat ystävä, väline. Taiteilijaa ei minusta tullut, mutta niin minulle kuin sisarilleni siivilöityi sanojen käyttämisen luontevuus, halu ja taito. Vaikeneminen on merkki siitä että jotain on hullusti.
Väline. Sanoilla voi myös saada asioita tapahtumaan, kääntää niitä mieleisekseen. Olen puhunut itselleni kahdesti korkeamman arvosanan koulussa. Olen puhunut äidin ympäri päästämään minut teini-ikäisenä ulkomaanmatkalle. Olen perustellut ja argumentoinut loputtomiin niin ettei toinen enää keksi mitään sanottavaa.
En sano että se on välttämättä aina hyväkään asia.
Kuten ei sekään, että on liian avoin. Se voi tehdä ihmisestä suojattoman. Toisinaan avaan itseni lähes paljaaksi melkein vieraillekin ihmisille. Saatan huomaamattani kertoa hyvin henkilökohtaisia asioita. Vaikeitakin. Sellaisia, jotka muut pitäisivät omana tietonaan. Saatan kuvitella olevani vahva, mutta tällainen avoimuus tekee minusta myös heikon. Annan toisille aseita haavoittaa minua.
Välillä olen ollut kirjoittamassa blogiinkin sellaista, mitä ei kenties ole viisasta jakaa näin julkisella foorumilla. Kokemus siitä, ketä ruudun takana onkaan, hämärtyy. Avaan koneen ja alan kirjoittaa teille kuin ystävälleni, koska minulla on tunne, että tästä haluan kertoa teille. Se tuntuu hirveän luonnolliselta, vaikka en tunne teitä. Kuin blogi olisi suuri julkinen kirje, niinkuin olen joskus aiemmin kuvaillut.
Onneksi monet ”kirjeeni” ovat lopulta jääneet luonnoksiin.
Puhun varmasti välillä ihan liikaa. Niin määrällisesti kuin laadullisesti. Sanani ovat joskus muille liikaa, rikon toisten rajat. Siinä on edelleen oppimista. Mikä on minulle luonnollista, ei ole sitä välttämättä muille.
Kaikki eivät osaa puhua. Tai edes halua. Me olemme erilaisia. Toiset ilmaisevat itseään musiikin kautta, toiset tanssin. Yksi lähtee kalaan. Toinen lenkille. Sitä täytyy kunnioittaa.
Toiset eivät löydä sanoja vaikka haluaisivat.
Eikä kaikesta tarvitsekaan puhua. Mutta sitten on tilanteita, joissa ei voi kuin puhua. Tiedättekö mitä tarkoitan. On uomia, joiden yli pääsee vain sanoista rakennetulla veneellä.
Tänä talvena olen tuntenut hätää kun sanoja ei ole ollutkaan. Vastasanoja. Ensimmäistä kertaa en voi tukeutua sanoihin. Puhun ja puhun mutta se ei avaa ovea, huolellisimminkaan puetut sanat eivät sovi lukkoon.
En olekaan voinut puhua itsestäni parempaa, en ole saanut korkeampaa arvosanaa.
En ole voinut lääkitä. En ratkaista.
Se on tuntunut niin vaikealta että minuun koskee.
Siksi kirjoitan nytkin. Joku toinen menee sinne kalaan. Että helpottaa. Minun täytyy laittaa se sanoiksi.
25 comments on “Sanoista”
Samaistun monilta osin. Tuo itsensä avaaminen liian helposti on toisinaan kaduttanut. Toisaalta kuitenkin avoimuus tekee minusta sen kuka olen. Puhuminen on pakko ja kokemuksesta tiedän, että jos en puhu, niin pakka hajoaa. Tänä keväänä olen puhunut paljon niin tutuille, tuntemattomille kuin ammattilaisillekin. Ja hyvä niin.
Omalta osaltani puhumisen lisäksi on tarvittu nyt paljon tekoja ja muutoksia. Työ on tuottanut tulosta ja muutoksia on onneksi luvassa.
Toivottavasti sullakin helpottaa <3
Mahtavaa <3 <3
Mulla on sama että jos en puhu (tai kirjoita), pää menee päreiksi. Toiset hakkaa nykkeilysäkkiä, mä paperia tai näppistä.
Mä niin samaistun tähän. Joskus oon konkreettisesti raivolla hakannut näppistä, kun olen purkanut tunteitani. Mulla on pieni porukka ystäviä, joille säännöllisesti kirjoitan, missä meen. On iso tarve ilmaista kokemaansa nimenomaan sanoilla. Olisin aika hukassa, jos multa vietäis mahdollisuus purkaa asioita puhumalla tai kirjoittamalla.
Kyllä. Mä olen joskus parhaimmillaan kirjoittanut ajatuksia johonkin käsilaukusta löytyneeseen kuitinpalaan kun ei ole ollut muuta paperia (ja tämä oli aikaa ennen älypuhelimia) kun on vain ollut pakko saada jäsentää joku asia kirjallisesti.
Mä puhun myös asioista niiden omilla nimillään ja kaikesta ja kaikille. Olen ajatellut että jos puhun asioista avoimesti, ei niiden käyttämisestä mua vastaan ole mitään hyötyä kun kaikki jo tietää :) On tietysti asioita jotka on tapetilla ja kaikilla mielipide asiasta, mutta olenkin hiljaa. Yleensä siksi että mielipiteeni poikkeaa valtaväestöstä ja en osaa/jaksa perustella omaa kantaani...
Tsemppiä, siltä tuntui blogin tekstin sisältö <3
Kiitos <3
En tiedä mitä koet elämässäsi tällä hetkellä, mutta selkeästi joku on nyt isosti hätänä. Toivon sulle valtavasti tsemppiä asioiden ratkaisuun. Itsellänikin on ollut tilanne tässä keväällä, kun sanat, minun sanani, eivät vaan riittäneet. Sanat eivät paranna aina. Nyt pitää koittaa vaan elää sen kanssa. Olla hiljaa.
Voimia sinunkin tilanteeseesi <3
Olen ittekin huomannut juuri saman. Puhun liikaa ja olen liian avoin (joidenkin ihmisten mielestä). Kovasti yritän rajoittaa tota avoimuutta, koska olen useammin kuin kerran saanu liiallisen avoimuuden takia pahasti turpiini (En kirjaimellisesti, mutta kuitenkin). Pikkuhiljaa sitä on opittava varovaisemmaksi, mutta ainakin mulla on vielä pitkä matka edessä :D
Tän tekstin rivien välistä vähän luin, että nyt on ollut hankalia aikoja. Tsemppiä! Kyllä se helpottaa ajan kanssa ^_^
Kiitos Arlene. On ollut aika raskas talvi mutta onneksi paljon hyvääkin ❤️ Monesta asiasta voi olla kiitollinen. ❤️
Ja hei - älä liikaa rajoita avoimuuttasi 🙂 Vaikka sillä riskeeraa sen että joskus voi ”tulla turpaan”, mä uskon että avoimella luonteenlaadulla saavuttaa myös älyttömän paljon hyviä juttuja 🙂
Samaistun, vaikka minulle kuvallinen viestintä on kyllä aika tärkeää sekin, vaikka sanat tärkeämmät. Itse ajattelen niin, että minun avoimuuteni ei ole minulta tai keneltäkään muulta pois, vaan ehkä avaa ovia myös niille, jotka eivät osaa tai halua olla yhtä avoimia. Jokainen tyylillään. Silti on jännä huomata, että tietyistä asioista en osaa puhua, tulee liian lähelle ja pelkään saavani siipeeni.
Jaksamista sinulle! Välillä on oltava hiljaa, ehkä sekin kantaa yli niiden uomien, joiden yli luuli itse joutuvansa soutamaan.
Toivoisin että olisi näin. Tässä tapauksessa ne ehkä ovat jonkun toisen sanat jotka rakentavat sen veneen...
Mun pitäisi kirjoittaa enemmän, koska olen huono sanallistamaan ajatuksiani ja välillä tuntuu, että tukahdun itseeni ja kutistun. Että sisäinen maailma käy liian pieneksi. Runo on toisaalta ollut minulle luonnollisempi formaatti, koska olen aika tiivis. Enkä myöskään puhu paljon, mutta kummallisesti saatan sitten avautua vieraammillekin, jos en juuri sillä hetkellä jaksa välittää. Sosiaaliset käyttäytymismallit tympivät minua aika usein.
Tsemppiä, mitä sitten onkaan meneillään. :)
Kiitos.
Runojen kirjoitus on varmasti yhtä hyvä tapa sanallistaa itseään kuin muukin kirjoitus... itse olen aina salaa toivonut osaavani kirjoittaa - tai edes ymmärtäväni - runoja ja runollista ilmaisua.
Mä olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat kommunikoida sujuvasti, varsinkin puhumalla. Jotenkin tuntuu, etten itse ole yhtä sanavalmis kuin esimerkiksi äitini, joka osaa pitää puolensa tai isäni, joka aina osasi heittää jonkun hyvän vitsin sopivaan väliin.
Olen kyllä ollut hyvä kirjoittamaan koulussa ja aineiden kirjoittaminen olikin vahvuuteni. Saatan myös ihan yksinkertaista sähköpostia hioa. Mutta koen, että en osaa käyttää kieltä niin eloisasti kuin moni muu. Olen huomannut, ettäi ihminen joka lukee paljon, osaa käyttää kieltä luontevasti ja elävästi. Minäkin luin lapsena paljon. Ehkä siksi olinkin hyvä kirjoittamaan aineita.
Nykyään en enää lue kirjoja. Se tuntuu jotenkin niin vaikealta aloittaa. Luen kyllä blogeja ja ihailen sitä kautta taitavaa sanojen käyttöä.
Voimia sinulle ja kiitos kun ilahdutat meitä lukijoita sujuvalla tekstilläsi <3
Kiitos Tiltu.
Näin koen minäkin, ja selvästi huomaa lukuharrastuksen poisjäämisen vaikutuksen tekstin rikkauteen ja sujuvuuteen. Minäkään en enää lue kertovaa kirjallisuutta kuin hyvin satunnaisesti :( Mutta toivo elää yhä, jonain päivänä ehkä vielä luen sillä samalla antaumuksella kuin ennen.
(...off topic mutta yläasteikäisenä kouluaineissani todellakin näkyi Stephen Kingin ja kauhukumppaneiden vaikutus... :))
Niin mullakin! :D Taisin jopa pitää joskus esitelmänkin jostain Kingin kirjasta (nykyään varmaan sosiaaliviranomaiset älähtäisivät moisesta ;D)
Heheh... :D ^_^
Samaistun pitkälti kaikkeen, mitä kirjoitit. Olen itsekin tottunut sanailemaan tietäni eteenpäin elämässä. Olen vääntänyt arvosanoista, argumentoinut päät pyörryksiin ja kirjoitellut lapsena kuvitettuja satuja.
Olen myös joutunut opettelemaan siihen, että aina puhuminen ei edes kannata, tai siihen ikään kuin turvautuminen. Joskus vaan vaaditaan enemmän tekoja ja vähemmän puhetta. Silti sellaiset tilanteet, joissa puhe ei auta, voivat olla hyvin raastavia. On vain osattava antaa olla tai todistettava itsensä muutoin.
Kamalinta mitä voisin ajatella itselleni tapahtuvan, olisi se, ettei minulla olisikaan enää sanoja. Jopa nähtyäni itselleni hyvin rakkaan ihmisen kuolleena, pystyin päästämään suustani huoneesta poistuttuani "v**** mitä p**kaa...". Eihän se ollut kauniisti sanottu, mutta mitä muutakaan olisin voinut enää siinä tilanteessa sanoa... Muistopuhe sen sijaan oli elämäni helpoin kirjoitus.
Niin kauan kun puhun, välitän. Mutta kaikkea ei vaan voi puhumalla muuttaa, vaikka seuraavat sanat olisivatkin kirkkaana mielessä. Sitten on niitä tilanteita, joissa jäljellä on enää kirosanoja.
Toivon sinulle hurjasti voimia. <3
Kiitos Anna.
Totta, joskus teot puhuvat enemmän kuin sanat. Mutta sitten kun ei ole kumpiakaan.... Minussa on ollut kuvitelma että sanoilla saa kyllä houkuteltua ne teotkin, mutta tilanteessani en ole saanut kumpiakaan. Enkä ehkä sitten itsekään ole "todistanut itseäni" tarpeeksi. Kuten kirjoitit, tällaisessa tilanteessa ei enää voi kuin antaa olla.
Todella kurja kuulla että olet joutunut näkemään rakkaan ihmisen kuolleena. Tilanne on tietysti voinut olla luonnollinenkin, siis kuolema, mutta ei läheisen näkeminen kuolleena ole varmastikaan koskaan helppo asia, puhumattakaan siitä että sillä hetkellä osaisi jotenkin sanoittaa tunteitaan. Olen samaa mieltä, että joskus jää jäljelle vain *ittu.
Moikka Sanni!
Nyt kirjoitit niin osuvasti, että oli ihan pakko siirtää kommentointia hetkeen, jolloin voin rauhassa keskittyä vastaamiseen (terkkuja torilta, aurinko paistaa ihanasti). Musta tuntuu, että höpöttäminen ja puheliasuus on nykyään ominta minua. Hassua sinällään, opiskeluaikoina (etenkin ala-asteella), en saanut suutani auki millään ja esitysten pitäminen oli kauheinta mitä tiesin. Olin siinä mielessä todella ujo, ja avauduin vain läheisilleni. Todella monet ajatukset pidin itselläni, nyt ajateltuna ehkä juuri siksi, ettei kukaan voisi niitä sanoja käyttää minua vastaan (sanallista kiusaamista koin yläasteella). Nykyään olen todella avoin, ikä ja ammatti on osiltaan tuonut esiin tämän avoimuuden ja puheliaisuuden. Ja jotenkin, mitä enemmän on tullut avauduttua ja ruvettua puhumaan, sitä enemmän oon huomannut siitä tykkääväni. Koen, että olen ihmisenä halunnut tietoisesti kehittyä suuntaan, jossa olisin muidenkin mielestä mukava ja helposti lähestyttävä. Uskon, että sain nykyisen työpaikkanikin juuri avoimuuteni ja puheliaisuuden vuoksi. Monesti koen, että mun sanoilla on myös ihmisiä viihdyttävä vaikutus. Sanoilla on niin ihana saada toiset nauramaan ja viihtymään:)
Voi olla, että palaan sulle vielä sähköpostilla, nyt täytyy rientää tanssimaan. Jäi kanssa fiilis, että voisko sulle laittaa jonkinlaista muutakin lohtua kuin klassiset tsemppitoivotukset...ne nyt kuitenkin tähän hetkeen.
<3 Kiitos Digeridoo <3 Tällä kertaa en sano että "kyllä tämä tästä", kun en tiedä yhtään mitä tulee tapahtumaan, mutta positiivisuus ja toivo on säilytettävä, sellainen minä olen. Onneksi elämän kauniit asiat aina tasapainottavat murheitakin, koskaan ei ole vain ikävää, kun osaa katsoa maailmaa tietyllä tavalla.
Oli mukava kuulla verbaalisesta taipaleestasi, tuntuu että jotenkin aika harvoin kuulee tarinoita joissa ujosta on kuoriutunut rohkea ja avoin jutustelija. Tulin hyvälle mielelle kommentistasi. <3
Tämän voin ehdottomasti allekirjoittaa:
Se on ihan mahtavaa. :) Voimme vaikuttaa toisiin positiivisesti lopulta aika pienilläkin nyansseilla, kun vain "vaivaudumme" tekemään sen. Itsestään kannattaa antaa. :)
Mukavaa loppuviikkoa toivotellen,
Sanni
Tämä kyllä osuu. Itse olen aina ollut hyvä kirjoittamaan, mutta huono puhumaan. En uskalla sanoa asioita ja jumiudun pelosta puhua niin paljon, etten osaa sanoa sanaakaan. Kirjoittaessa on se hyvä puoli, että voi ottaa aikaa tarpeeksi kirjoittaa ihan niin kuin tarkoittaa. Olenkin törmännyt elämässäni paljon parempiin puhujiin ja niihin, jotka osaavat vakuuttaa, toisin kuin minä. Se vain välillä pelottaa, kun toinen on niin paljon parempi siinä, ja itse vain änkytän mitä sattuu. Kuitenkin positiivisten perusasioiden ilmaisemisessa olen hyvä, kuten rakkauden, arvostuksen, kannustuksen, tykkäämisen. Näitä osaan, mutta en sitten sitä perustelua välttämättä tai kurjia tunteita, jotka liittyvät siihen toiseen. Oman pahan oloni osaan jo onneksi ilmaista, tosin siihenkin ensimmäinen reaktioni on yksinäisyydessä itkeminen. Opettelua tämä elämä vielä 40-vuotiaanakin.
Voimia sinulle, mihin tahansa, mitä kohtaatkin!
Kiitos Cattibrie <3
Tuo on totta että kirjoittaessa ilmaisua helpottaa aika ja se että voi rauhassa miettiä miten sanansa valitsee. (Aina tosin sekään ei auta mutta on silti usein helpompaa kuin puhuminen.)
Minä olen ollut muinoin parempi puhumaan, siis mitä tulee juuri sanavalintoihin ja tarkoitetun viestin perillesaamiseen, nykyään jäljellä on enemmän puhe valmiutena mutta ilmaisu on kämpelömpää ja sanoja saa hapuilla. Puhetta riittää mutta pointti hukkuu yhä useammin kompastelevaan ilmaisuun. Tiedän mistä se johtuu. Siksi valitsen yhä useammin kynän tai näppiksen kun minulla on sanottavaa.
Tämä taito on mielestäni vielä paljon merkittävämpi kuin mikään muu ilmaisu. Sillä mikä on tärkeämpää ihmisten välisessä viestinnässä kuin kertoa toiselle että välittää, näyttää että rakastaa, arvostaa ja näkee toisen. Se on ensiarvoisen tärkeää. Jokainen meistä haluaa ja tarvitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi. Tiedämme millaisia seurauksia päinvastaisella kokemuksella voi pahimmillaan olla.
kirjoititpa kauniisti! ja samaistun moneen seikkaan - niin "liikaa" puhumiseen ja sen myötä itsensä haavoittamiseen, muiden tilan kunnioittamiseen (kaikilla ei ole kykyä ilmaista itseään sanoin) sekä siihen, että perheessämme on aina pyritty puhumaan kaikesta, etenkin tunteista. olet onnekas, kun sinulla on sellainen perhe ja olet oppinut ilmaisemaan itseäsi näin hyvin tätä kautta. on aina ilo ja inspiraatio huomata, kun ihmiset ovat löytäneet itselle omimman ja parhaan keinonsa ilmaisuun. se tekee maailmasta myös rauhallisemman paikan, uskon. on vaikeaa olla tyytyväinen ja tyyni (en sano että pitäisi olla vain tyyni, mutta sitä elämän perusolemusta, sisäistä tasapainoa) jos ei osaa ilmaista itseään.