24.07.2023

Miksi toiset eivät koskaan esitä kysymyksiä?

Tunnetteko tilanteen – istut jonkun kanssa seurassa, ja keskustelu on kuin yksisuuntainen pallopeli, jossa sinä syötät ja toinen vastaa. Jos et syötä, peli keskeytyy. Tai – peli toimii siten, että toinen puhuu koko ajan itsestään ja keskustelu pysyy yllä niin kauan kuin sinä kommentoit toisen kuulumisia.

Tämä on ilmiö, jota olen miettinyt koko aikuisikäni. Miksi toisilta puuttuu kyky tai kiinnostus kysyä toisilta kysymyksiä?

Ei ole kyse haastattelutilanteesta tai ”ristikuulustelusta”, vaan tavallisesta sosiaalisesta vuorovaikutustilanteesta ystävän, puolison, deittikumppanin tai perheenjäsenen kanssa. Toiset eivät koskaan esitä kysymyksiä.

Yksinkertaisimmillaan kyse on terveestä uteliaisuudesta kanssaihmisiä kohtaan.

Millainen on ihminen, jonka kanssa keskustelen? Mitä voisin oppia hänestä?

Kipinän tähän avautumiseen sain The Sunday Times -lehden artikkelista, jonka ystäväni linkitti minulle.

The Times -lehden artikkeli on otsikoitu: The Real Problem With Men? – They Are Rubbish At Asking Questions, mutta ilmiö ei tietenkään rajoitu vain miehiin. Kuka tahansa voi olla kysymyksiä esittämätön keskustelukumppani. Tai jopa elämänkumppani.

Kysymysten kysymättömyys ei aina tarkoita, että henkilö olisi vuorovaikutustilanteissa vaitonainen. Hän voi olla luonnostaan ujo, mikä erityisesti uusissa vuorovaikutustilanteissa selittää kysymättömyyttä, mutta henkilö voi myös olla erittäin puhelias ja täyttää tilan omilla tarinoillaan.

Yksipuolinen puhelias keskustelija osaa kyllä puhua, mutta ei tarjoa vastavuoroista ja kutsuttua mahdollisuutta keskustelukumppanille kertoa omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Toiselle tulee olo, ettei hänen kuulumisillaan ja ajatuksillaan ole merkitystä. Tai: ettei keskustelukumppani ylipäänsä koe häntä ihmisenä kiinnostavana. Tämä voi olla ratkaiseva kompastuskivi niin treffitilanteissa kuin pitkissä parisuhteissa. Myös ystävyyssuhteissa.

Ihmisellä on luonnollinen tarve kokea olevansa tärkeä. Tämä tärkeyden tunne voi toteutua arkisessa vuorovaikutuksessa yksinkertaisimmillaan sen kautta, että kanssaihmiset osoittavat vilpitöntä kiinnostusta. Mitä sinä ajattelet? Miten sinä koet tämän asian?

Tai ihan vain: millä fiiliksellä olet tänään?

Yhtä tärkeä elementti on tietysti kuuntelu. Kun toisen on kutsunut kertomaan ajatuksistaan, tulee myös kuunnella.

Voi olla, ettei osa koskaan edes tule ajatelleeksi tällaisia asioita. Että toisilta ”pitäisi kysyä kysymyksiä”. Kaikki eivät näe yhteyttä kysymysten ja mielekkäinä koettujen ihmissuhteiden välillä. On ihmisiä, jotka kokevat, että kysely on jopa epäkohteliasta, ja 'toiset kertokoot mitä haluavat, jos haluavat'.

Psykologisesti asia ei kuitenkaan mene näin. Kysymyksen esitys kertoo aina mielenkiinnosta, ja toistuva yksipuolinen jutustelu tai toinen ääripää, hiljaisuus, jättää vastapuolen tunteeseen, ettei hänestä olla kiinnostuneita. Oli se kysymättä jättäjän tietoinen tarkoitus tai ei.

The Timesin artikkelissa viitataan heteroseksuaalisten miesten heikompaan kykyyn muodostaa ystävyyssuhteita – tilastojen mukaan jopa neljännes heteromiehistä on vailla läheisiä ystäviä, tai täysin ilman ystäviä. Tämän arvellaan johtuvan mm. heteromiesten heikommasta kyvystä esittää kysymyksiä sosiaalisissa tilanteissa.

The Timesin artikkeli kiteyttää:

The real problem with men is a crisis of curiosity.

Itse laajentaisin tämän vaikka muotoon: yksi ongelma heikoissa ihmissuhteissa on uteliaisuuden puute.

Vuonna 2017 tehdyssä Harvardin speed-dating-tutkimuksessa todettiin, että deittitilanteessa kysymyksiä esittäneiden kanssa haluttiin useammin lähteä uusille treffeille.

Ei kai tämän pitäisi olla yllätys: mielenkiinto toisiamme kohtaan on se liima, joka sitoo ihmisiä yhteen. Lisääntymisen ohella.

Miksi siis toisilta puuttuu puhdas uteliaisuus muita ihmisiä kohtaan?

Aihetta voisi vielä laajentaa: miksi toisilta puuttuu uteliaisuuden ohella myös avoin mieli toisia kohtaan? Kyky tarkastella erilaisia ajatus- ja toimintatapoja kiinnostuksella ja sallivalla uteliaisuudella.

Miksi kaikki eivät sano:

”Hei, haluan oppia sinusta. Jos teet asioita toisin kuin minä, kiinnostavaa! Meidän ei tarvitse ajatella samoin, mutta kuulen mielelläni sinun tavoistasi.”

Siinäpä olisi yksi avain merkityksellisyyden tunteeseen yksilötasolla ja kitkattomampiin ihmissuhteisiin kuten myös globaaleihin suhteisiin eri maiden ja kansojen välillä.

Lopuksi kysymys, johon ei tarvitse vastata ääneen (ellei halua). En halua tällä kysymyksellä loukata ketään, vaan herättää keskustelua ja ajatuksia.

Tunnistaako joku itsessään kysymättömän keskustelijan?

Jos tiedostatte, oletteko miettineet, mistä se johtuu..? Koetteko sen epäkohteliaana, oletteko arkoja keskustelutilanteessa vai tuntuuko, että on vaikea kysyä toisilta jotain?

Itse tiedostan, että saatan joskus olla vuorovaikutustilanteissa liiankin utelias, ja joku voi kokea sen rajojensa ylittämisenä. Minun ongelmani ehkä sitten on, että olen ihmisistä liian kiinnostunut. Saatan tajuamattani innostuksissani tykittää kysymyksiä niin, että pidättyväisempi ihminen hämmentyy. Kysymysten esittämisessäkin on tahdikkuutensa, joka on syytä hallita.

.

Minusta surullisinta on, kun kysymykset ja keskustelu hiipuvat pitkässä parisuhteessa. Toisesta tulee itsestäänselvyys ja hänestä muka ”jo tietää kaiken”.

Toista ihmistä ei koskaan voi oppia tuntemaan valmiiksi, koska emme ihmisinäkään ole koskaan valmiita. Toisesta ja toiselta voi aina, aina oppia.

86 comments on “Miksi toiset eivät koskaan esitä kysymyksiä?”

  1. Mä helposti puhun vain omista asioistani, mutta oon yhdistänyt tän siihen, että koska asun yksin, mulla on vähän kavereita jotka nekin ovat tosi eri elämäntilanteissa perheineen ja töissäkin tehdään töitä, multa yksinkertaisesti puuttuu puhekumppaneita. Eli siis kun keskustelen jonkun kanssa, haluan ihan hirveästi vaan kertoa omia kuulumisiani ja mulle tapahtuneita asioita puhtaasti siksi, koska mulla ei yleensä ole ketään kenen kanssa näitä jakaa.

    Kun huomaan tämän keskustelussa, tottakai puutun siihen, mutta aina välillä huomaan että oho, tulipa taas koko puhelun ajan selitettyä vaan omia juttuja ja nyt en yhtään tiedä mitä kaverille kuuluu.

    Vastaa

    0
    1. Mä arvelen sen myös johtuvan jostain tällaisesta. Anoppini oli tästä erinomainen esimerkki, tuntui että hänellä vastaanotin toimi vain yhteen suuntaan. Perustelin tuota itselleni sillä, että yksinelävällä eläkeläisellä ei niitä kontakteja arjessa välttämättä niin paljoa ollut. Mutta silti - tuntuihan se tökeröltä, kun toinen ehkä kysyi ne pari muodollista kysymystä kuulumisista ja sitten jatkui se omien asioiden paapatus.

      Itse tunnistan itsessäni samanlaisia ominaisuuksia kuin mielestäni Sanni on aiemmissakin teksteissään itsestään kertonut. Uteliaisuuden vähän kaikkia asioita kohtaan :) Sellaista tylsää hetkeä ei elämässä oikeastaan olekaan, kun aina voi etsiä tietoa jostain asiasta ja ihmiskohtaamisissa tietysti ihmisestä.

      Mä hyödynnän tätä tavallaan myös omassa työssäni fyssari-hierojana. Monesti asiakkaalla on isoimpana tarpeena tulla kuulluksi ja kohdatuksi, eikä toistaiseksi kukaan ole pahastunut, kun on ollut hänen asioistaan ja elämästään kiinnostunut. Tosin tietysti työroolissa se on välillä pientä tasapainoilua, kun ne omat asiat tuleekin mielestäni häivyttää taakse hoitajan asemassa.

      Omasta mielestäni hedelmällisimpiä ovat kyllä ne ihmissuhteet, joissa tällainen vastavuoroisuus toimii.

      Vastaa

      0
    2. Itse tunnistan itsessäni samanlaisia ominaisuuksia kuin mielestäni Sanni on aiemmissakin teksteissään itsestään kertonut. Uteliaisuuden vähän kaikkia asioita kohtaan :) Sellaista tylsää hetkeä ei elämässä oikeastaan olekaan, kun aina voi etsiä tietoa jostain asiasta ja ihmiskohtaamisissa tietysti ihmisestä.

      Tervetuloa kerhoon :) Ympärillä on koko ajan liian paljon kiinnostavaa että olisi pienintäkään mahdollisuutta tylsistyä.

      Mä hyödynnän tätä tavallaan myös omassa työssäni fyssari-hierojana. Monesti asiakkaalla on isoimpana tarpeena tulla kuulluksi ja kohdatuksi, eikä toistaiseksi kukaan ole pahastunut, kun on ollut hänen asioistaan ja elämästään kiinnostunut.

      Tuollaisessa työssä yhteen suuntaan kulkeva keskustelu voi todella kuulua asiaan. Ja hienoa, että annat asiakkaillesi mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen kohdatuksi tulemiseen. (Ja myös se, että olet myös aidosti heistä kiinnostunut!) Tällaisiin tilanteisiin omat kuulumiset eivät oikein luontevasti kuulu - ellei asiakas itse niistä kysy.

      Vastaa

      0
    3. Eli siis kun keskustelen jonkun kanssa, haluan ihan hirveästi vaan kertoa omia kuulumisiani ja mulle tapahtuneita asioita

      Jokaiselle varmasti sattuu näitä ❤️ Inhimillistä. Hyvä sentään, kun asian itse huomaa ja tajutessaan tekee korjausliikkeen. Sitten on niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tajua puhuvansa sosiaalisissa tilanteissa vain itsestään.

      Vastaa

      0
    4. Sosiaalisissa tilanteissa ollaan kertomassa itsestään JA kuulemassa muiden vastaavat avautumiset.

      Eli kaikki vuorollaan. Ja limittäin. Ja pomppien. Ja se kiinnostavin on just siinä kun joku PUHUU ITSESTÄÄN et sit voidaan keskustella ja kertoa ne omat kuulumiset? Ajautua flown mukana.

      Jos ei voi antaa itsestään, heittäytyä mukaan, sitten voi pahoittaa mielensä ja odottaa kustomoitua kysymystä ( no se on turhaa se…).

      Jos joku kääntää aina kaiken vain itseensä, eikä osaa lyödä palloa vastustajalle - se on kurjaa. Näihin pitää vaan leikata väliin ja ohjata läppää uusille urille. Aina uudestaan. Älä odota, tarjoa keskusteluun ydintäsi.

      Ja jos ei ole kiva olo, tai edes kuultu olo, jossain on varmasti joku, joka on kyselijätyyppi. Sellainen löytyy tietty vaan omalla aktiivisuudella…

      Vastaa

      0
  2. Mielenkiintoisia ajatuksia. Hyvä kirjoitus.

    Itse olen sun kaltainen; kyselen liikaa ja ehkä kerronkin liikaa. Tottakai läheisissä ihmissuhteissa näin pitääkin tehdä, mutta ei ehkä ihan joka paikassa, esim. töissä. Tiedä sitten mikä olisi oikeanlainen tasapaino asian suhteen.

    Vastaa

    0
    1. Mä myös kerron itsestäni herkästi liikaa (ja liian varhain uudessa sosiaalisessa suhteessa). Olen tätä miettinyt, että miksi teen näin, ja ilmeisesti siinä on kyse itsensä avaamisesta ja alitajuisesti haavoittuvaksi tekemisestä ikäänkuin "pudottaakseen aseet", jotta myös toinen avautuisi samalla tavalla ja pudottaisi "muurinsa".

      Olen yrittänyt opetella pois tästä ja integroimaan vähän tervettä suojeluvaistoa ihmiskohtaamisiin. Niin hienoa kuin onkin saada joku luottamaan itseensä ja avautumaan heti ystävyyden alussa, oma liian varhainen avoimuus ei ole tähän paras keino. Se voi valitettavasti myös lyödä pahasti takaisin - tai sitten vain saada toisen osapuolen hämilleen ja kiusaantuneeksi.

      Vastaa

      0
    2. Tämä on ihan viisasta. Olen joutunut itsekin oppimaan samaa, ja omaksumaan hieman rajatumman avoimuuden politiikan :) Ikävä kyllä, aina on ihmisiä, jotka ovat valmiita käyttämään toisen avautumista aseena, yhteyden rakentamisen ja aidon kommunikaation sijaan.
      Tämä on ollut minulle vaikea sisäistää, vaikka teoriassa sen on tiennyt.

      Terveet rajat mahdollistavat myös terveet ihmissuhteet, joissa avautuminen ja jakaminen on tasapuolista.

      Vastaa

      0
  3. Tästä tulee mieleen yhdet ensitreffit, joilla mies ei kysynyt minulta mitään. Tuijotti vaan ja kuunteli. Pidin keskustelua yllä yksinpuheluna ja yritin kysellä häneltä. Sain muutaman sanan vastauksia ja sitten pallo oli taas minulla. Jos lopetin puhumisen, tuli kiusallinen hiljaisuus.Mies oli hämmästynyt, kun en ollut kiinnostunut toisista treffeistä :D

    Vastaa

    0
  4. Olen kokenut tuon kysymättömyyden. Sain kutsun kylään nuoremmalle, aikuiselle sukulaisnaiselle. Muutaman tunnin ajan kyselin hänen ja kumppaninsa kuulumisia:opiskelu, työt ja harrastukset. Matkasuunnitelmat ym.
    Kotiin kävellessäni tuli mieleeni, että jos joku kysyy häneltä että mitä minulle kuului…hän ei osaisi vastata, kun ei kysynyt minulta mitään, kertaakaan.
    Koin todellakin etten ole yhtään kiinnostava. Mutta ehkä kyse onkin taitamattomuudesta tai jotain. Minut kuitenkin kutsuttiin kahville.
    Toisinaan aloitan oma-aloitteisesti kertomaan asioistani hänelle kun kysymyksiä ei tule. Nopeasti taas siirrytään hänen asioihinsa..

    Vastaa

    0
    1. Mutta ehkä kyse onkin taitamattomuudesta tai jotain.

      Mä koen, ettei kyse ole taitamattomuudesta - jos ihminen on aidosti kiinnostunut muista ympärillään. Silloin kun on aidosti kiinnostunut ja utelias, käytöstään ei tarvitse harkita ja suunnitella (tyyyliin, "On etiketin mukaista pitää yllä keskustelua, kysynpä siis sopivin väliajoin kysymyksiä"), vaan ihminen kysyy luonnostaan silkasta aidosta kiinnostuksesta kanssaihmistä kohtaan.

      Tietysti, jos sitten ei tosiaan ole kiinnostunut, niin silloinhan voisi sitten (vaikka treffeillä!) vetää sen kohteliaisuusetiketin käyttöön ja kysyä pari kysymystä silkasta empaattisuudesta toista kohtaan sekä hyvien käytöstapojen mukaisesti, ettei toiselle jää kurja olo, vaikkei kemiat kohdanneetkaan.

      Minusta ihmisiltä, jotka eivät koskaan missään tilanteessa kysy toisilta yhtään mitään, puuttuu sekä kiinnostus muita kohtaan (mikä on surullista) että hyvät käytöstavat. Edit. Kommentteja luettuani täytyy muuttaa tätä näkemystä. Nyt ymmärrän, että voi olla niin introverttejä luonteita, että jotkut eivät tämän luonteenpiirteen takia pysty tai halua esittää kysymyksiä, koska he kokevat kysymykset ihan muuna kuin miellyttävänä sosiaalisena kiinnostuksen osoituksena. Vaikka en itse voi samaistua tällaiseen tunteeseen, nyt ymmärrän, että on ihmisiä, joille kysymykset eivät ole kohteliasta keskustelua vaan kokemuksena päinvastainen asia.

      Vastaa

      1
  5. Meillä on töissä pääsääntöisesti miehiä, ja tämä kyllä ikävä kyllä korostuu siellä. Välillä minua pidetään liian uteliaana ristikuulustelijana, mutta olen heillekin sanonut, että tätä kutsutaan keskusteluksi ja teidänkin olisi syytä oppia. Vitsailemme tästä hyväntahtoisesti, mutta on tässä kurja totuuskin taustalla.

    Vastaa

    0
    1. että tätä kutsutaan keskusteluksi

      No niinpä..! 🥂 Joiltain unohtuu, että keskustelu on vuorovaikutusta, jossa vastavuoroin heitetään palloa toiselle, ei puheen tai esityksen pitämistä yleisölle, joka välillä kommentoi.

      Vastaa

      0
  6. Mielenkiintoinen aihe! Mie saatan olla joidenkin silmissä tuollainen ei- kysyjä. Tykkään kyllä jutella ihmisten kanssa ja keskustella eri aiheista, mutta lämpenen hitaasti eli jos ei tunneta pahemmin, niin olen enemmän kuuntelija ja havannoija ennen kuin aloitan keskustelua, varsinkaan ryhmässä. Joskus taas ei keksi mitään sanottavaa tai kysyttävää, jos on vaikkapa jonkun ei- niin- läheisen tai täysin tuntemattoman ihmisen kanssa tekemisissä, niin tuntuisi tungettelulta keksiä tikusta asiaa ja kysellä liikaa. :D Toisaalta sitten, jos en ole vähään aikaan nähnyt ystäviä tai muita läheisiä, niin juttua riittää ja olen turhankin avoin esim. työpaikalla, mutta en sentään täysin tuntemattomille. Riippuu niin paljon tilanteesta, siitä et onko jotain yhteistä ja kemiasta muiden ihmisten kanssa! :)

    Vastaa

    0
    1. Mä ymmärrän hyvin, ettei ihan joka tilanteessa ole sanottavaa ja aina ei edes jaksa jutustella, se riippuu myös mielentilasta. Tilanteet, hetket ja mielentilat vaihtelevat.

      Tässä jutussa suuntaan ihmettelyn niille, joilla ei ole tapana koskaan kysyä mitään keskustelukumppanilta. On tilanteita, joissa jo ensikohtaamisella olisi käytöstapojen ja odotusten mukaista kysyä edes jotain - vaikka ensitreffit. Ihmiset, jotka näissäkään tilanteissa, tai toistuvasti tavatessaan kavereitaan, eivät esitä kysymyksiä tai muulla tavoin osoita kiinnostusta muiden ihmisten ajatuksia tai kokemuksia kohtaan, osoittavat mielestäni hieman erikoista käytöstä.

      Vastaa

      0
  7. Mulla on jotenkin tosi monimutkainen suhde muihin. Mun hiljaisuus on ollut monessa parisuhteessa ongelma, kun musta ei saa mitään irti enkä luonnostaan hakeudu keskusteluun. Saan kumppanin turhautumaan. Olen huomannut että moni virheellisesti kuvittelee että hiljaisuus tarkoittaa jotain vakavaa ja että asiat ovat huonosti, eivätkä osaa elää sen kanssa. Elän paljon pääni sisällä ja seuraan maailmaa hiljakseen, en osaa selittää sitä toisin. Kun mieleeni pulpahtaa jokin asia jonka haluan jakaa tai tietää niin teen sen heti ihan spontaanisti ja sitten kerronkin jo ihan liikaa. Minulla harvoin on sosiaalista energiaa, vuorovaikutus ja tutustuminen vaatii sitä todella paljon, sekä suhteiden ylläpito.Vihdyn itsekseni vaikka minulla on perhe. Vasta viime vuosina olen tajunnut että jos en saa tarpeeksi yksinoloa, minusta tulee hyvin ikävä ihminen. Kohdallani normaali vuorovaikutus ei täyty, mutta nämä asiat ovat olleet lapsesta asti. En silloinkaan ottanut kontaktia muihin tai reagoinut välttämättä puheeseen.

    Vastaa

    0
    1. Lisään vielä että olen vilpittömästi kiinnostunut kyllä muista, mutta en välttämättä osaa tuoda sitä julki. Jos löytyy joku jonka kanssa yhteinen sävel löytyy heti ja spontaanisti niin silloin kyselen enemmän. Mutta sellaista tapahtuu hyvin harvoin.

      Vastaa

      0
    2. Taidat olla hiukan samanlainen kuin mieheni tämän ominaisuuden suhteen? Itse olen ihan päinvastainen ihmistyyppi, utelias ja loputtomiin kiinnostunut ihmisistä.
      Parisuhteessa asia on tietysti aiheuttanut aikoinaan karikkoja, koska minun oli alussa tosi vaikea ymmärtää mistä on kysymys. Nyt parinkymmenen vuoden yhteiselon jälkeen olemme jo ihan sujut erilaisuutemme kanssa. Käytännössä minulla on paljon sosiaalisia suhteita ja harrastuksia yksin ja lasten kanssa, mies saa silloin ladata akkuja yksin kotona. Yhteisiä kavereita meillä ei juurikaan ole. Hiukan surullista, mutta ainoa toimiva ratkaisu.
      Miestäni ei siis yksinkertaisesti kiinnosta tutustua uusiin ihmisiin ja vanhojen tuttujenkin kanssa hän on hyvin valikoiva. Perheen kesken hän on lämmin, huumorintajuinen ja erinomainen kuuntelija. Loistokumppani siis, vaikkei moni ulkopuolinen sitä tajuakaan.

      Vastaa

      0
    3. Nyt parinkymmenen vuoden yhteiselon jälkeen olemme jo ihan sujut erilaisuutemme kanssa. Käytännössä minulla on paljon sosiaalisia suhteita ja harrastuksia yksin ja lasten kanssa, mies saa silloin ladata akkuja yksin kotona.

      Tosi hieno juttu, että olette saaneet tämän toimimaan, ja kunnioitatte kummankin omanlaisuutta. Mahtavaa, että miestäsi ei vaivaa sinun tarpeesi sosiaalisiin suhteisiin ja sinä ja lapset taas annatte hänelle sen tilan ja oman ajan, jota hän tarvitsee. Tosi kiva kuulla miten tällaiset sosiaalisesti erilaiset persoonallisuudet sovitetaan yhteen.

      (Itselläni ei ehkä ole ollut niin paljon onnea tässä ja koen, että välillä ei ymmärretä mun tarvetta olla yksin ja epäsosiaalinen, välillä taas ei haluta millään tehdä mitään sosiaalisia juttuja yhdessä... mikähän olisi hyvä keskitie...)

      Vastaa

      0
    4. Mulla on jotenkin tosi monimutkainen suhde muihin. Mun hiljaisuus on ollut monessa parisuhteessa ongelma, kun musta ei saa mitään irti enkä luonnostaan hakeudu keskusteluun.

      Kiva kun avasit tätä. Mun mielestä sinä et kuulu niihin "kyselemättömiin", joihin tässä kirjoituksessa viittaan. Kerrot, että sinulla on kyllä hetkiä, kun antaudut vilkkaaseen vuorovaikutukseen ja haluat sekä jakaa että tietää muiden ajatuksista. Sinulta ei siis puutu kykyä tai halua esittää kysymyksiä.

      Omissa ajatuksissa viihtyminen ja pään sisällä eläminen sekä sosiaaliseen vuorovaikutukseen väsyminen ovat minullekin tuttuja asioita omakohtaisesti. Tarvitsen todella paljon omaa aikaa ihan yksin hiljaisuudessa sosiaalisuuden vastapainoksi. Olin juuri olosuhteissa, joissa jouduin olemaan sosiaalinen ja seurustelemaan monien uusien ihmisten kanssa toista viikkoa putkeen, ja lopulta mun oli vain lähdettävä tilanteesta, koska en enää vain jaksanut.

      Vaikka olen tosi sosiaalinen ja tykkään ihmisistä, ymmärrän myös sinun ajatuksiasi ja olemistasi ja voin samaistuakin niihin. Olen ehkä sosiaalisesti bipolaarinen..? 🤔 Rakastan olla ihmisten seurassa, mutta yhtä paljon tarvitsen omaa päänsisäistä aikaa, kun läsnä ovat vain minä ja mun mieli.

      Vastaa

      0
    5. Voisitko olla erityisherkkä? Yksi tuttavani on ja tarvitsee hyvin paljon yksinoloa. Ja tarvitsee taukoa ihmisten tapaamisten välissä.

      Vastaa

      0
  8. Kokemusta on! Nimittäin sinä "kyselijänä" ja keskustelun ylläpitäjänä. Joidenkin ihmisten - ja vaikka ihan läheistenkin ystävien - kanssa huomaan, että tapaaminen on saattanut olla tosi mukava ja leppoisaa rupattelua täynnä, mutta kaveri ei ole _sanallakaan_ kysynyt, mitä minulle tai perheelleni kuuluu. Minä kyllä olen nuo kysymykset hänelle esittänyt, koska a) haluan olla kohtelias ja b) minua ihan aidosti kiinnostaa, mitä hänelle tai läheisilleen kuuluu. Mutta tiettyjen ihmisten kanssa jos haluaa omatkin asiansa "agendalle", ne täytyy vaan ottaa itse aktiivisesti puheeksi - jos jää odottelemaan keskustelukumppanin aloitetta, sitä ei tule koskaan tapahtumaan. Välillä mietin, ovatko tällaiset ihmiset vaan niin itsekeskeisiä, vai mistä kiikastaa, ettei heille tule mieleen kysyä vastavuoroisesti vaikkapa lapsistani luontevasti sen perään, kun olemme ensin keskustelleet hänen lastensa kuulumisista. Eipä tämä kauheasti haittaa, tällaiset tapaamiset saattavat olla silti oikein mukavia, mutta hieman epähuomaavaiselta tuo silti tuntuu.

    Vastaa

    0
    1. Välillä mietin, ovatko tällaiset ihmiset vaan niin itsekeskeisiä, vai mistä kiikastaa, ettei heille tule mieleen kysyä vastavuoroisesti vaikkapa lapsistani luontevasti sen perään, kun olemme ensin keskustelleet hänen lastensa kuulumisista.

      Tää on kyllä niin kummallista. En mä usko, että siinä lopulta on edes itsekeskeisyydestä kyse vaan siitä, ettei henkilöä syystä tai toisesta vain kiinnosta edes sen läheisenkään ihmisen kuulumiset niin paljon, että tulisi omaehtoisesti mieleen kysyä. Olen saanut käsityksen, että monille riittää ystävyysvuorovaikutukseksi se, että toinen kertoo oma-aloitteisesti asioistaan jos on jotain kertoakseen. Näille ihmisille ehkä tunne läheisyydestä ja pitkä yhteinen historia toisen kanssa on riittävä pohja ystävyydelle, minkä senkin voin tavallaan ymmärtää (vaikka kysymättömyys voikin loukata). Ei tässäkään mitään vikaa... no, ainakaan silloin, jos ystävyyden toinen osapuoli on samanlainen eikä itsekään niin välitä vastavuoroisista keskusteluista. Mutta jos toinen kokee jatkuvasti jäävänsä kuulumisineen vaille ystävän huomiota, se on jo ikävämpi juttu, jonka ystävän olisi hyvä huomata.

      Vastaa

      0
  9. Olen itse yhdistelmä "utelias introvertti". Mulle toisilta kyseleminen on myös helppo tie keskustelussa, koska vältyn puhumasta itse :D Yllättävän usein nimittäin tämä strategia toimii, eli vastapuolella ei herää missään kohtaa kiinnostusta minun ajatuksistani ja keskustelu päättyy, jos lakkaan kysymästä. Toisaalta kiusallista on myös joutua "haastateltavaksi", eli kuten sanoit, tilannetajua tarvitaan myös kyselijän puolelle, jotta säilyy edes illuusio dialogista :D

    Vastaa

    0
    1. Kommenttisi herätti paljon ajatuksia. Samalla on hyvä, että olet löytänyt keinon tyydyttää uteliaisuuttasi ja olla sosiaalinen sinulle sopivalla introvertilla tavalla, mutta toisaalta tulee paha mieli sun puolesta, kun miettii keskusteluja, joissa vastapuoli ei ole lainkaan kiinnostunut sinun ajatuksistasi ja keskustelu tyssää, jos sinä lopetat "syöttämisen".

      Mutta joo, tämä:

      kiusallista on myös joutua ”haastateltavaksi”, eli kuten sanoit, tilannetajua tarvitaan myös kyselijän puolelle, jotta säilyy edes illuusio dialogista :

      on tosiaan totta. Toimiva ja tasapuolisesti vastavuoroinen keskustelu ei aina ole lainkaan helppo laji. Etenkään silloin, jos keskustelijoina on yli-innokas ihmisiin tutustuja ja ujompi ja vetäytyvämpi persoonallisuus. Hyvä keskustelu vaatii niin tilannetajua kuin sosiaalista älyä ja taitoa säätää oma kommunikaatiotapansa sopimaan vastapuolelle.

      Vastaa

      0
  10. Ah puhut niin asiaa..! Ja olen itsekseni ihmetellyt tätä samaa. Tällä hetkellä sinkkuna tinderissä seikkaillessa ja mätsin kanssa siellä jutellessa on Todella ärsyttävää, kun keskustelu on juurikin että minä kysyn ja hän vastaa, minä kommentoin ja kysyn lisää, hän vastaa.. Häneltä ei tule kysymyksiä tai hän ei tartu mihinkään minun sanomaani kommentoimalla mitään. Jossain vaiheessa miulta loppuu mielenkiinto ja jään vaan odottamaan hänen seuraavaa siirtoaan. Parin hiljaisen päivän jälkeen poistan mätsin. 😁 Joskus käynyt hyvin ja löytynyt tasavertainen viestittelijä ja löytyy huumoria, ”juttu lentää”, mutta sitten livenä ei saakaan suutaan auki.. 🙄 Itselläni on sitten paha tapa täyttää hiljaisuutta puhumalla, ja mistäpä muusta kuin itsestäni, koska jos toinen ei kysele mitään ja vastailee minun kysymyksiinkin lyhyesti, niin loppuu keskustelu aika lyhyeen. Pitäisi kaivaa joku kysymysluettelo esiin sitten kun kaikki perus iisit kyssärit on käyty läpi. 😅
    Ja vähän sama kuin ekalla kommentoijalla kaverin kanssa, kun yksin asuessa haluaa vaan höpöttää jollekin omasta päivästä ja muusta ja saattaa unohtaa sen toisen hetkeks. Mutta olen oppinut olemaan myös hiljaa ja odottaa toisen kertovan päivästään. Kun yleiskysymys mitä kuluu, tuottaa yleensä vastauksen ”ei oikein mitään” ”ihan hyvää” ”sitä samaa” Niin aika vaikeaa lähteä kehittämään siitä kunnon keskustelu. 🫣 En tykkää käydä siinä sitten utelemaan syvällisemmin, jos toinen ei ala itse kertoa asioita mihin sitten saa luontevasti kyselyjä väliin.
    Yksi mies sanoi kerran kysyessäni hänen työpäivästään tapailuvaiheessa, että ”Aina se on sitä samaa, kerron sit jos muuttuu. Eikä mua kiinnosta kertoa ja rasittaa sua työjutuilla” Ja huomasi ettei sitä kiinnostanut miunkaan kuulumiset, kun selasi vaan puhelinta kun itse tohkeissani kerroin työpäivästäni 😔 Ei kestänyt kauaa se tapailuvaihe..

    Vastaa

    0
    1. En siis ole ainoa tämän kokemukseni kanssa, hallelujah 😂 Poistin Tinder-profiilini, koska en yksinkertaisesti jaksanut olla aina se aktiivinen keskustelun vetäjä...en millään voi käsittää, että niin monet aikuiset miehet eivät näytä tietävän, mitä vuorovaikutteinen keskustelu on 😶

      Vastaa

      0
    2. Itselläni on sitten paha tapa täyttää hiljaisuutta puhumalla, ja mistäpä muusta kuin itsestäni, koska jos toinen ei kysele mitään ja vastailee minun kysymyksiinkin lyhyesti, niin loppuu keskustelu aika lyhyeen.

      Ihan ymmärrettävää. Jos toinen ei anna mitään täkyjä joihin tarttua tai avaa aihetta, josta voisi yhteisestä perspektiivistä keskustella (tai muutenkaan osoita innostusta keskusteluun), niin vähän vaikea siinä on tyhjästä nyhjästä.

      Tunnustan, että kun itse olen aina ollut sosiaalinen ja on ollut helppo puhua, en oikein pääse perille, miten epäsosiaaliset oikein deittailevat... Ystävyyssuhteissa toimii hiljaisempikin meininki paremmin, mutta entä kun pitäisi tutustua toiseen...? Miten tutustuu, jos ei osaa jutella..? Ehkä olen ihan nuija kun edes kysyn tällaista, mutta tällaisia mä mietin...

      Pitäisi kaivaa joku kysymysluettelo esiin sitten kun kaikki perus iisit kyssärit on käyty läpi. 😅

      👌👌

      Vastaa

      0
  11. Minun mielestä just parasta on vuoropuheinen keskustelu. Sillä tavalla oppii elämästä, toisten toimintatavoista erilaisissa tilanteissa. Ja parasta vuorovaikutusta on, kun mukaan saa huumoria ja puolin toisin saa nauratettua toista. Huono keskustelija on niinkuin puujalkavitsi.
    Vaihdoin vasta työpaikkaa, viihdyn hyvin yksin, mutta mielelläni jutustelen muille ja kuuntelen muiden jorinoita. Mutta eräs nainen häiritsee, se on semmoinen joka puhuu ihan suu vaahdossa omia asioitaan. Ei onneksi ole mikään negatiivinen energiasyöppö, mutta joku ongelma kai sillä on, käytöshäiriö pakkomielle? Hän puhuu siis niin paljon, että muut ei saa suunvuoroa ollenkaan. Ruokatauolla se selvittää mitä on tehnyt, mitä on tekemättä, muiden ollessa hiljaa. Jotkuthan myös tahtoisi rauhaa tauolla. Minä luulen, että hän ei kaipaa ketään kommentoimaan juttujaan, välittääkö edes kuunteleeko kukaan, kunhan puhuu. No kyllä maailmaan ääntä mahtuu, meitä on moneksi voi kai sanoa. En luultavasti kestäisi tuommoista pälättäjää silti elämässäni enempää.
    Tulipa vaan nyt mieleen tämä tyyppi, tämmöisille palstoillehan voi käydä itsekin paasaamassa omaa agendaa😄

    Vastaa

    0
    1. Ja parasta vuorovaikutusta on, kun mukaan saa huumoria ja puolin toisin saa nauratettua toista.

      Huumori on kyllä paras silta monessa tilanteessa ja tuo ihmisiä lähemmäs toisiaan. Huumorintaju voi toisaalta olla niin yksilöllinen juttu, että välillä tulee kummia hetkiä kun toinen ei tajuakaan yhtään, että mä esitin jonkin asian huumorilla. Silloin vuorovaikutus voi päin vastoin saada kiusallisen sävyn... Onneksi usein aistii jo ennalta, millä taajuudella toinen on ja meneekö oma huumori hänen osastoonsa - mutta välillä tulee virhearviointejakin. 🙈

      Mutta eräs nainen häiritsee, se on semmoinen joka puhuu ihan suu vaahdossa omia asioitaan.

      Tämä on varmaan jokin erityinen persoonallisuuden piirre, tiedän tällaisia ihmisiä vaikka heitä ei ole paljon osunut kohdalle. Se on hassu tunne, kun joku vain jatkaa välittämättä edes siitä, kuuntelevatko tai kommentoivatko muut. Siitä tulee itselle tosi kiusaantunut olo sekä muiden että puhujan puolesta.

      Vastaa

      0
    2. Olen kohdannut kymmeniä tällaisia henkilöitä, jotka puhuvat suu vaahdossa eikä heitä näytä kiinnostavan vuoropuhelu.

      Vastaa

      0
  12. Apua, olen varmasti tuollainen kysymätön keskustelija. Joskus jälkeenpäin huomaan, että en muistanut kysyä kaverilta mitään. Mutta monet puhuvat kysymättäkin paljon, kertovat kuulumiset ja kyselevät siinä samalla minun asiat, niin ei siinä edes ole sellaista tilaisuutta kysyä.

    Viihdyn parhaiten silloin, kun saan kuunnella muiden keskustelua ja ehkä kommentoida sitä. Ihailen kovasti heitä, jotka osaavat ottaa kenet tahansa keskustelukumppanikseen ja saavat tämän tuntemaan itsensä tärkeäksi ja kiinnostavaksi. Itselläni sitä taitoa ei ole.

    Vastaa

    0
    1. Mutta monet puhuvat kysymättäkin paljon, kertovat kuulumiset ja kyselevät siinä samalla minun asiat, niin ei siinä edes ole sellaista tilaisuutta kysyä.

      Mä ymmärrän tällaiset tilanteet, toiset tosiaan kertovat omista kuulumisistaan (joskus vähän liikaakin) ilman että kukaan kysyy. Tällaisten "esitelmöitsijöiden" seurassa ei välttämättä tosiaan edes tule luontevaa tilaisuutta kysyä itse mitään. Mukava tietysti, jos esitelmöitsijä-kaveri huomioi myös sinut kysymällä sinun kuulumiset. Ja on vilpittömästi kiinnostunut kuuntelemaan ne.

      Ihailen kovasti heitä, jotka osaavat ottaa kenet tahansa keskustelukumppanikseen ja saavat tämän tuntemaan itsensä tärkeäksi ja kiinnostavaksi. Itselläni sitä taitoa ei ole.

      Kaikki eivät ole "supliikki-ihmisiä" eikä pidäkään olla. Minusta sinä kuulostat vastavuoroiselta ja muut huomioon ottavalta keskustelukumppanilta, kun tykkäät kuunnella muita ja otat osaa keskusteluun kommentoimalla. Osoittaahan tämäkin kiinnostusta kanssaihmisiä kohtaan ja muut varmasti arvostavat, kun tulevat taholtasi kuulluiksi. ❤️

      Vastaa

      0
  13. Olen se joka ei (ehdi) kysele paljoa. Mä luulen, että kokemuksessasi, kun toinen on vaitonainen voisi olla joissain tapauksissa kyse keskustelijoiden temperamenttieroista kuin siitä, että toinen ei olisi kiinnostunut keskustelukumppanista. Kuten itsekin totesit, saatat tykittää kysymyksiä. Ja hei, toinen vielä ehkä pureskelee mielessään syvällisemmin ekaa aihetta eikä ehtinyt muodostaa vastakysymystä, kun toisella on ollut tarve täyttää hiljaisuus uudella kysymyksellä. Itse olen se joka ei ehdi kysyä, kun hämmästyn, että joko aihe vaihtui :D Tykkään syvällisestä keskustelusta, en oikeastaan harrasta small talkia. Hiljaisuus ei mua haittaa, vaan pohdin kesken keskustelun myös mielessäni keskustelunaihetta. Sitten jälkeenpäin harmittelen, kun se kysyi sitä ja tätä ja en ehtinyt edes tältä kantilta asiasta sanoa enkä saanut suun vuoroa vastakysymykselle kun aihe jo vaihtui. Jää vain hämmentynyt olo. Ois ollut paljon annettavaa keskusteluun. En siis todellakaan yksinpuhele tai ole arka, vaan pohdiskelen myös mielessäni, jos multa kysytään mielipidettä.

    Vastaa

    0
    1. Mä luulen, että kokemuksessasi, kun toinen on vaitonainen voisi olla joissain tapauksissa kyse keskustelijoiden temperamenttieroista kuin siitä, että toinen ei olisi kiinnostunut keskustelukumppanista.

      Tämä varmasti pitää paikkansa. Toiset ovat luonnostaan arempia ja vetäytyvämpiä, tai muuten vain hiljaisempia, enkä toki odota heiltä "kysymystykitystä". (Ja yritän myös hillitä omaa tykitystäni tällaisten ihmisten seurassa.) Useimmat kokemukseni kysymättömistä ihmisistä liittyvät kuitenkin rempseisiin ja sosiaalisesti vilkkaisiin ihmisiin, jotka kyllä osallistuvat keskusteluun, mutta puhuvat vain omista asioistaan tai vastaavat heille osoitettuun kysymykseen, heittämättä palloa koskaan vastapuolelle. Minulla on kokemuksia vuosienkin suhteesta tällaisiin ihmisiin, eli kyse ei edes ole uudesta tuttavuudesta.

      Vastaa

      0
  14. Hallelujaa! Olen ihmetellyt tätä asiaa jo vuosia. Liittynee nykyiseen minäminäminä-elämäntapaan. Näitä itsekkäitä omaan napaan tuijottajia tuntuu olevan jo iso osa ihmisistä. Lienee kyseessä sama porukka, jolta puuttuu yleisestikin käytöstavat esim. somessa, liikenteessä, ravintoloissa, tapahtumissa jne.

    Vastaa

    0
  15. Olen miettinyt tätä asiaa viime kuukausina, kun juttelin yhden uuden tuttavuuden (mies) kanssa ja mietin jo siinä keskustelun aikana, että eikö tätä ihmistä kiinnosta tietää minusta asioista kun hän kertoilee vain itsestään eikä tee vastakysymyksiä. Hauska juttu, kun aiemmin en ole tälläisissä vuorovaikutustilanteissa ollut.

    Mutta tosiaan heti ainakin itselle tuli sellainen olo, ettei häntä kiinnosta. Itse kysyin kysymyksiä, ja jos en kysynyt niin hiljaisuus tai tämä ihminen rupeaa kertomaan vain itsestään. :D

    Vastaa

    0
  16. Mä saatan olla tuntemattomien ja hyvänpäiväntuttujen kanssa kysymätön ja se johtuu jostain aivosumusta koska menen usein lukkoon ihmisten kanssa. Saatan mennä tähän tilaan tutummankin ihmisen kanssa jota ei ole nähnyt aikoihin, jos ihmissuhde ei ole sellainen erityisen läheinen ja jännitteetön.

    Saatan ajatuksissani huutaa paniikissa "sano nyt jotain! Kysy nyt jotain!", ja vielä ikävämpää on se että en saa keskustelua jatkettua vaan suustani tulee vain tylyhköjä "jaa, joo" toteamuksia. Jännitän, en osaa toimia.

    Mistä se sitten johtuu, väittäisin ihan lapsuudesta. Olen koulukiusattu mm. r-vian vuoksi, ja muistan lapsuudessa saaneeni paljon lyttäystä kun sanoo jotain "tyhmää", myös perheeltä. Vei lisäksi pitkälle aikuisikään että olen uskaltanut sanoa mitään englanniksi, toiset nuoret on raakoja enkä pidä hyvänä että esimerkiksi oppilaat antavat vertaisarvioita lukiossakaan ilman että opettaja oikolukee arviot välissä. Jossain kohtaa opintoja sain ongelmieni vuoksi terapeutin pyynnöstä vapautuksen siihen että sain pitää esitelmät vain opettajalle. Vähän sivuraiteelle, mutta vieraalla kielellä ongelma on vielä pahempi.

    Sosiaalinen taitamattomuuteni on taakka esimerkiksi työelämässä, en osaa asiakastilanteiden small talkia tai esittää normaalissä kanssakäymisessä kysymyksiä. Haluaisin kuitenkin myös siviilissä olla "normaali". Vaikka olen introvertti,olen kuitenkin ihmisistä kiinnostunut. Jännityksessä alan myös helposti mutista niin että keskustelukumppanin on vaikea saada edes selvää mitä sanon, kun häpeän jotain omaa olemassaoloani.

    Vastaa

    0
    1. Sosiaalinen taitamattomuuteni on taakka esimerkiksi työelämässä, en osaa asiakastilanteiden small talkia tai esittää normaalissä kanssakäymisessä kysymyksiä. Haluaisin kuitenkin myös siviilissä olla ”normaali”. Vaikka olen introvertti,olen kuitenkin ihmisistä kiinnostunut. Jännityksessä alan myös helposti mutista niin että keskustelukumppanin on vaikea saada edes selvää mitä sanon, kun häpeän jotain omaa olemassaoloani.

      Näitä lukiessa avautuu todellakin laajempi käsitys siitä, mistä syistä ihmiset eivät sosiaalisissa tilanteissa tai vaikka uusissa tuttavuuksissa esitä kysymyksiä. Melkein hävettää oma kapeakatseisuuteni tässä asiassa. Minullakin on introvertti puoleni enkä ole itsestäänselvästi halukas tai kykeneväinen smoothiin seurusteluun, mutta olen kuitenkin aina ollut lähtökohtaisesti supersosiaalinen ja verbaali ihminen, ja ehkä voi sanoa että "hyvähän sun on..." jne. Toki The Timesin artikkeli kertoo, että mun mietteitä kysymättömyydestä on muillakin ihmisillä ja ihan laajalla tasolla, mutta näitä omaan postaukseen saamiani vastauksia lukiessa mietin, miksi The Timesin toimittajalle, mulle, tai muille helposti jutusteleville ihmisille ei ole tullut mieleen, että toisille kysymysten esittäminen voi olla aidosti ahdistavaa ja vaikeaa omien luonteenpiirteiden takia. Eikä siinä ole mitään ihmeteltävää lopulta.

      Mua vähän hävettää.

      (Vaikka silti - ON niitä tilanteita joissa toisen huomiotta jättäminen keskustelussa on aidosti noloa ja omituista. Kuten tilanteissa, joissa toinen vaikka ensitreffeillä paasaa tauotta omista tekemisistään ja saavutuksistaan esittämättä treffikumppanille edes kohteliaisuudesta jotain kysymystä liittyen tähän henkilöön. Tai jos hyvä ystävä käyttäytyy aina näin. Näissä tilanteissa, joissa puhetta kyllä piisaa, mutta vain omista asioista eikä toisen jutuille anneta mitään tilaa, on kyse jostain muusta kuin introverttiydestä).

      Vastaa

      0
  17. Tärkeä aihe, kiitos ku otit esille!
    Tuntuu siltä, että nykyajassa korostuu ”minä itse”.
    Olen elämäni varrella tutustunut moniin ihmisiin, jotka puhuvat mielellään vain itsestään. Ymmärrän tämän niin, että toistan lapsuuden ajan käyttäytymismallia, jossa oma äitini oli usein kyvytön kuuntelemaan ja hän puhui koko ajan.
    Omassa elinpiirissäni olen niitä harvoja, jotka kysyvät toiselta asioita ja sitten kuuntelevat. Olen introvertti, mutta hyvässä seurassa olen hyvinkin puhelias. Kuitenkin päädyn usein tilanteeseen, jossa ystävättäreni puhuvat itsestään ja heitä ei kiinnosta minun asiat. Yleensä nämä tuttavuudet loppuvat ennenpitkää, koska annan niiden loppua. Kysymättömyys liittyy mielestäni tähän käyttäytymismalliin, jossa oma itse on liikaa esillä. Jutut rönsyää sinne tänne, riippumatta tilanteesta, huomioimatta toisen tarpeita tulla kuulluksi. Tällaisen tavan oppinut ei ole kiinnostunut vastapuolesta. Mielestäni kyse on tilan liiallisesta ottamisesta, itsekkyydestä, ajattelemattomuudesta...Tunnen henkilöitä, joilla on tarve jauhaa koko elämäntarinansa yhä uusille ihmisille – sen sijaan, että he päästäisivät vaikkapa menneisyyden kipukohdista irti ja suuntautuisivat enemmän muiden ihmisten puoleen. Suomessa on paljon tunneperäisiä ongelmia, ja ne korostuvat kommunikaatiossa ja käyttäytymisessä.

    Vastaa

    0
    1. 'Jauhamiselle' on joskus tilauksensa, varsinkin, jos toinen osapuoli on kokenut jotain samaa, ja saa kokemuksien jakamisesta voimaa. Joskus on tarve puhua ja jakaa omaa traumaa, mutta sitäkin on syytä säännöstellä vain tietyihin yhteyksiin.. Aina ei kuuntelemista kaipaava osaa siinä akuutissa elämäntilanteessa arvata oikein, vaan saattaa uuvuttaa ja tylsistyttää toiset .. ja se voi tietenkin vaikuttaa hyvin itsekeskeiseltä. Toisaalta - moni ns. tasapainoinen henkilö voi olla niinikään itsekeskeinen, oman onnistumisensa ja tyydyttävän elämänsä keskellä...

      Vastaa

      0
  18. Mielenkiintoinen juttu! Olen itse ollut nuorempana sosiaalisissa tilanteissa vähän huono ja oikeastaan olen äärimmäisyyksiin introvertti, mua rasittaa todella paljon ihmisten kanssa oleminen. Jossain vaiheessa kehitin kuitenkin itsellesi selvitymiskeinon sosiaalisiin tilanteisiin: koska en tykkää puhua itsestäni, esitän vastapuolelle jonkun sopivan kysymyksen, kuuntelen vastauksen ja esitän sitten lisää tarkentavia kysymyksiä. Tuntuu, että iso osa ihmisistä rakastaa puhua itsestään niin tämä on yllättävän toimiva. En ollut sinänsä ajatellut yhteyttä näiden välillä, mutta musta tuntuu, että moni on tosiaan alkanut tästä syystä tykätä mun seurasta ja haluavat viettää aikaa enemmän. Vähän kaksiteräinen miekka - kiva, että onnistun nykyään olemaan ihmisten kanssa suht luontevasti, mutta hankalaa kun sitten pitää kieltäytyä kahvitteluista ja muista kun sosiaalinen patteri tyhjenee helposti.

    Tunnistan kyllä myös nuo ihmiset, jotka eivät tarvitse edes kysymyksiä puhuakseen koko ajan itsestään. Ovat melko raskasta seuraa kun tuntuu, että heidän touhujaan pitäisi usein vielä kovasti ihastella

    Vastaa

    0
  19. Hey it's me, I'm the problem it's me!

    Tykkään että ihminen kertoo itse jotta uskalla kysellä enemmän, en osaa "kuulustella", enkä myöskään jutella niitä näitä umpituntemattomien kanssa ellei kyseessä ole jokin asiakastilanne tyyliin kosmetologi yms.

    Lämpenen myös hitaasti ja ulosantini on lähinnä rant iä jostain ykkösmaailman ongelmasta joka tapahtui vain MINULLE 🙈

    Vastaa

    0
    1. Tuo, tuo on se juttu ehkä mitä itsekin yritän, jos tulee se hiljainen hetki kavereiden kanssa. Kerron jotain ja toivon että toinen tarttuu siihen ja alkaa myös itse kertoa itsestään. Silleen että ”hei kävinpä eilen Lintsillä, olikin aikaa kun viimeeks kävin” ja sitten toinen vois tarttua siihen ja jatkaa omasta kokemuksesta. Mutta jos toinen on sillon vaan et ”kiva”. Niin ei siitä synny keskustelua vaan jatkan sitten itse kertomista ja annan toiselle taas mahdollisuuden. En itsekään osaa ns kuulustella, vaan nappaan just toisen puheesta kiinni ja kysyn vaikka tarkennuksia. Oon huomannut myös että eri elämäntilanteet ajaa kaverisuhteet hiljaisiksi. Kun joku on tullut äidiksi, niin keskustelut heiltä on aika paljon vauva-aiheisia. Osaan kyllä kysellä ja kuunnella, mutta kun se aihe ei vaan yhtään kiinnosta.

      Vastaa

      0
  20. Itse taas rakastan keskustelua, joka soljuu niin että molemmat saavat puhua vapaasti, kysymysten esittäminen tuntuu väkinäiseltä, samoin niihin vastaaminen. Paras keskustelu jatkuu aiheesta luonnostaan niin, että molemmat voivat kertoa omia kokemuksia ja näkemyksiä ja aiheesta mieleen nousevia juttuja. Toivoisin myös muilta hieman "vastuunkantoa" keskusteluista, niin ettei tarvitsi ruveta kyselemään, vaan että ihmiset puhuisivat luonnostaan. Tunnistan kyllä että olen siunattu sosiaalisilla ja puheliailla ystävillä, joiden kanssa tähän olen tottunut, ja tulisi itsekin vieraammassa seurassa muistaa vähän kyselläkin ihmisiltä asioita. Ja muistaa kuunnellakin vastauksia :D

    Vastaa

    0
  21. Minä olen periaatteessa tuollainen. Tuli aiheesta puhetta aikoinaan hyvän ystävän kanssa, ja hän kuvaili mua ihmiseksi, jonka kanssa voi olla mukavasti hiljaa. Mä en ole utelias luonteeltani, mutta olen hyvä kuuntelija, ja saan ihmiset puhumaan kuin huomaamattaan itsestään, ja se sopii mulle oikein hyvin. Paitsi parin tuopin jälkeen. Sitten en osaa olla hiljaa, vaikka parempi olisi...

    Vastaa

    0
  22. Ihanaa että kirjoitit tästä! Oma hämmennystä ja suruakin aiheuttanut ensikokemukseni aiheesta on parin vuoden takaa.

    Tapasin ikäiseni neitiäksän harrastuksen kautta ja aloimme käydä yhdessä viikottaisilla reipashenkisillä kävelylenkeillä. Kuukaudet kuluivat ja lenkit jatkuivat, mutta joku niissä meidän tapaamisissa alkoi mietityttää minua. Lenkit toivat lisäenergiaa, mutta myös kuormittivat. Mikä minua niissä rasitti, kun meillähän oli lenkeillä mukavaa? Paljon keskusteltavaa ja... vai oliko? No, syttyihän se lamppu lopulta: se taisinkin olla vain minä, joka sekä tarjoili puheenaiheet että myös ylläpiti keskustelua kysymällä hänen näkemyksistään ja mielipiteistään. Tajusin samassa myös, että seuralaiseni ei ollut tainnut koskaan kysyä minulta mitä minulle kuuluu.

    Seuraava ulkoilukerta alleviivasi sitä, minkä olin viimein huomannut: ei kuulumisten kysymisiä, ei keskustelun aloitteita. Miten minä en ollut tajunnut aikaisemmin, miten yksisuuntaista meidän yhdessäolo oli? Miksi tämä ihminen edes kävi kanssani näillä lenkeillä? Toin esille kykyjeni mukaan mahdollisimman pehmeäksi muotoillut ajatukseni siitä, että olin havaitsevinani jonkinlaista väsähtämistä, ja vaihdoimme aloitteestani vakiolenkkipäivämme erikseen sovittavaksi. Yllätyksekseni tulin edelleen pyydetyksi ulkoilemaan. Ulkoilut kuitenkin huusivat jo kovalla äänellä sitä hiljaisuutta, joka oli vain askeleen päässä siitä, etten olisi jaksanut kannatella keskustelua.

    Tauko yhteydenpidossa venyi lähes puolen vuoden mittaiseksi. Meidät alunperin yhteen tuonut harrastuskin oli jo päättynyt, ja koska kumpikaan ei päivittänyt someen elämäänsä, yhteydenpitotauon voisi sanoa olleen perusteellinen. Sitten sain kutsun kahville. Ja odotetustihan se kahvin juominen meni: hän kertoili elämästään vastaamalla keskustelun ylläpitämiseksi esittämiini kysymyksiin, mutta minulle osoitettu kuulumisten kysyminen jäi uupumaan. Siispä en kertonut, miten minulla menee. Olin jälkeenpäin todella väsynyt. Emme ole enää tavanneet.

    Vastaa

    0
    1. Kiitos Enitta sun kokemuksesta,
      Mielestäni kuvaat hyvin tällaisia aika tyypillisiä, yhdensuuntaisia ihmissuhteita joita on aika paljon.
      Koska olen itseni kohdalla katsonut omia kokemuksiani ja toimintatapojani ns. terapeuttisesta suunnasta, olen saanut oivalluksia siitä, miksi näitä ylipäätään tapahtuu.
      Ehkäpä monet meistä on lapsuuden kokemusten kautta ottanut tietämättään roolin; joko hallita ihmissuhteissa tai sitten olla se passiivinen puoli? Löysin itsestäni tämän roolin kuuntelijana, kysyjänä, tukijana, auttajana ja mä uuvuin siinä!
      Kun tuli minun vuoroni tulla kuulluksi, ei olutkaan kuuntelijaa.

      Vasta kun uuvuin kunnolla, ryhdyin prosessoimaan sitä, miten laaja-alaisesti olin tullut itse asiassa hyväksikäytetyksi. Kun yksipuolinen ihmissuhde on sitä, että toinen antaa ja toinen ottaa...
      Ei olla terveellä pohjalla. Onneksi uskalsin nähdä itsessäni tämän vinoutuman, joka tietenkin palveli sellaisia ihmissuhteitani, joissa toinen osapuoli hallitsee koko tilaa ja vain ottaa.
      Ei ihme jos väsyy ja takki on tyhjä.
      Meidän kulttuurissa on paljon tällaista tottumuksellista vinoutumaa.
      Yleensä ottajat, ne aina äänessä olijat, keräävät itselleen voimavaroja -- joita kuuntelijat heille antavat.
      Mulla on vielä töitä itseni kanssa, mitä tulee oman äänen esilletuomiseksi ja oman tilan ottamiseksi.
      Näille "ottajille" täytyy vetää rajat.

      Vastaa

      0
  23. Iloitsen ominaisuudestani, jota tässä artikkelissa hiillostetaan; en kysele paljoa. Tämä on vain minun tapani olla ja seurustella. En ole koskaan joutunut selittelemään sitä, että kyselen vähän. Ystävystyn helposti kaikkein arimpiin ja ujoimpiin ja kuulen useimmilta ystäviltäni, että kanssani on mukava olla, koska annan muille hetken levähtää rennossa seurassa. En koskaan yrittäisi muuttua. Itse en voi sietää sitä, miten jotkut kyselevät koko ajan jotakin. Arvostan enemmän hiljaista mukavaa tunnelmaa kuin jatkuvaa löpinää, vaikka joskus onkin mukava rupatella.

    Vastaa

    0
    1. Joo, samaistun. Olen joskus miettinyt, pidetäänkö "ominaisuuttani" olla kyselemättä jotenkin outona tai epäystävällisenä. Olen kuitenkin huomannut, että ihmiset jakavat kanssani hyvinkin lyhyen tuntemisen jälkeen erittäin henkilökohtaisia asioita, joita eivät ole muille välttämättä kertoneet ollenkaan. Hämmästyn tästä joka kerta, koska en koe, että oma olemukseni jotenkin tähän erityisesti kannustaisi. En ole siis supersosiaalinen kaikkien kaveri vaan ennemmin tarkkailija. Toki sitten kyselen kun tunnen ihmisen paremmin ja tiedän mitä kysellä. Mutta oman kokemukseni mukaan ne asiat, joita toinen haluaa kertoa, tulevat ennemmin esiin luottamuksellisessa ilmapiirissä, ei kyselemällä. Itse suhtaudun paljon kyseleviin uusiin tuttavuuksiin varauksella. Tuntuu että toinen tulee "iholle"liian nopeasti. Oma kokemus myös on, että nämä "tutustutaampa nyt nopeasti ja ollaan kavereita"ovat niitä, joilla se kaveruus loppuu yhtä nopeasti kuin alkoi.

      Vastaa

      0
  24. Olen miettinyt ihan samaa! Olen selvästi ihmissuhteissa se kyselevä osapuoli ja suurimman osan ajasta se ei haittaa. Sen ansiosta keskustelu sujuu ja saan uteliaisuuteni tyydytettyä, mutta aina välillä asia surettaa. Tuntuu, etten ole toisille yhtä tärkeä tai kuulumiseni eivät kiinnosta.

    Mielestäni on itsestäänselvää, että toiselta kysytään mitä hänelle kuuluu. Kerran oikein tarkoituksella odotin vastakysymystä, kun olin jo kuullut vastapuolen kuulumiset, mutta kävelimme vain hiljaisuudessa, sillä kysymystä ei koskaan tullut.

    Toisinaan myös mieheni perheen tapaamisissa olen ainoa, joka muistaa mitä muilla on elämässä meneillään ja kyselee mites se ja se asia meni. Tämä liittyy varmasti osaltaan kasvatukseen, koska pienenä meitä opetettiin olemaan kohteliaita kylässä. Siihen kuului mm. kuulumisten kysely.

    Vastaa

    0
  25. Olipa mielenkiintoinen postaus ja kommenttikenttä! Mä oon tunnistanut parissakin kaverissani tämän piirteen, että sosiaalinen kanssakäymisemme kiertyy näiden kaverien elämän kertaamisen ympärille ja mun avaukseni vaietaan nopeasti. Oon kuitenkin ajatellut, että ihmissuhteissa ollaan helposti joko antamis- tai saamapuolella ja se voi vaihdella saman tyypin kohdalla ihan ihmissuhteesta riippuen! Mullakin on nimittäin kavereita, joiden kanssa puhumme pääsääntöisesti muhun liittyvistä aiheista, joten elämässäni vallitsee isossa kuvassa tasapaino -- toisilta saan kuuntelevan korvan ja toisille tarjoan sen. Ehkä joku voisi rumasti ajatella, että laitan vain "vahingon kiertämään", mutta todellisuudessa kukin näistä ihmissuhteista on vain muotoutunut tällaiseksi ja oikeastaan ne ovat henkisesti antoisampia kuin monet ns.tasaveroiset ihmisuhteeni.

    Vastaa

    0
  26. Tosi mielenkiintoista! Juu, täälläkin kirjoittelee yksi äärimmäinen introvertti, jolla on samantapaisia huomioita kuin muilla tänne kommentoineilla introverteillä. Minua ahdistaa todella paljon muiden kysymykset ja itsestäni puhuminen, joten selviytymiskeinoni on kysyä muilta ja kuunnella, kuinka paljon he rakastavat puhua itsestään. Sitten mulle sanotaan aina, että olen hyvä keskustelija ja kuuntelija. 😅 Mutta eipähän tarvitse ahdistua muiden kysymyksistä ja pystyn tällä tekniikalla vaikuttamaan "normaalilta". Monet eivät edes usko, että olen introvertti. On tosiaan niin paljon helpompi näytellä ekstroverttiä ekstroverteille rakennetussa maailmassa kuin olla oma itsensä. Mutta itse siis valitsen mieluummin keskusteluun ne tyypit, jotka eivät pakota minua vastaamaan kysymyksiin. Harmittaa, että olen tällainen ahdistuja, koska tiedän, että kysyjillä on vilpittömästi hyvä tarkoitus, mutta he vain eivät ymmärrä introvertin sisäistä maailmaa.

    Vastaa

    0
  27. Minulla oli lapsena ja teininä hyvä ystävä, joka vastasi kaikkiin kysymyksiin "No ei oikeastaan kuulu sulle.". Myöhemmin ymmärsin, että se oli tämän henkilön tapa yrittää saada minut kysymään lisää. Mutta osin tuon kokemuksen takia en oikein osaa kysellä ihmisiltä mitään. Itselleni luontevin keskustelu on sellainen, jossa molemmat kertovat omista kokemuksistaan ilman kysymysten tuomaa haastatteluelementtiä.

    Vastaa

    0
  28. Hassua kuinka täälläkin kommenteissa toistuu se ajatus että kysymätön on automaattisesti itsekäs.Onko käynyt mielessä että kysymysten esittäminen voi olla itsekästä uteliaisuutta? Usein arjessa kohtaan tilanteita kun minulta kysellään kysymyksiä joihin en haluaisi vastata. En koskaan halua luoda toisille samaa kiusaannuttavaa tunnetta,joten ennemmin tarjoan mahdollisuuksia kertoa kuin esitän suoria kysymyksiä. Esimerkiksi pelkkä "mitä teit lomalla?"voi tuntua ahdistavalta kysymyksestä jos kärsit yksinäisyydestä tai köyhyydestä ja loma meni kotona ihan kuin kaikki muutkin päivät, tai "mitä kuuluu?" jos takana on rankka masennuskausi. Jokaisella on omat epävarmuudet joista ei voi ulkopuoliset tietää, toivoisin että useammat osaisivat olla hienotunteisempia ja jättää utelut vähemmälle.

    Vastaa

    0
    1. Kiitos MK, sanoitit omiakin pohdintoja hyvin. Vierastan itse sellaista kovasti kyselevää keskustelutyyliä etenkin vieraiden ihmisten kanssa. Enkä nyt tarkoita neutraaleja kysymyksiä tyyliin "mitä kuuluu" tai keskustelua vaikkapa yleisistä ajankohtaisista aiheista. Usein kyselijä menee henkilökohtaisiin asioihin,eikä välttämättä tunnista toisen rajoja. Kyselytaktiikka tuntuu usein tungettelevalta ja utelevalta - ja uteliaisuus toisen asioihin on mielestäni eri asia kuin aito ja kunnioittava kiinnostus toisen ajatusmaailmaa kohtaan. Ja kuten joku aiempi kommentoija totesi, aina kyselijä ei malta kuunnella vastausta ja syventää keskustelua vastausten pohjalta tai huomioi sitä, jos toisen vastaukset ja kommentit viestivät siitä, että mieluummin keskustelisi jostain muusta. Jos toinen haluaa avautua omista asioistaan, kuuntelen mielelläni, mutta se ei tuo ainakin itselleni automaattisesti tunnetta siitä, että haluan jakaa syvällisesti omia henkilökohtaisia asioitani.

      Hyvä keskustelu on ihanaa, antoisaa ja parhaimmillaan ajatuksia avaavaa. Parasta on, kun ystävien ja läheisten kanssa keskustelu hyvinkin eri teemoista soljuu itsestään, toisen kommentteihin tartutaan ja niistä jatketaan keskustelua. Ja kaikkein läheisimmin kanssa saatetaan jopa olla hetki hiljaa. 😊 Toisaalta keskustelu tuntemattoman kanssa kaupassa raejuustojen eroista voi olla ihan yhtä piristävää.

      Vastaa

      0
    2. Jep, just näin, täysin samaa mieltä kaikesta teidän kanssa MK ja Marsa. Nämä on just niitä syitä (introverttiyden lisäksi), miksi usein ahdistun minulle esitetyistä kysymyksistä ja ylipäätään keskustelutilanteista. Olen myös useimmiten huomannut, että kysymyksiin ei saisi vastata totuudenmukaisesti, jotta ei loukkaisi tai masentaisi kysyjää. Esimerkiksi "mitä sulle kuuluu" -kysymykseen oikea vastaukseni usein olisi, että olen masentunut ja on paljon kipuja, mutta tätä vastausta harva kysyjä haluaa kuulla, vaikka ehkä minua itseäni taas helpottaisi, jos saisin rehellisesti sanoa, ettei minulla ole kaikki hyvin. Joitakin kysyjiä onneksi aidosti kiinnostaa ja he haluavat kuunnella, ja heitä arvostan,mutta minun on vaikea tunnistaa varsinkin vähemmän tutuista ihmisistä, kuka haluaisi ihan oikeasti kuulla ja ymmärtää.

      Vastaa

      0
    3. Onko käynyt mielessä että kysymysten esittäminen voi olla itsekästä uteliaisuutta?

      Kaikki kommentit lukeneena ymmärrän introverttien epämukavuuden kyselyjen suhteen, ja näkökenttäni asiassa on laajentunut valtavasti. Ymmärrän nyt siis hyvin yhden syyn siihen, miksi jotkut ihmiset eivät esitä kysymyksiä tai koe kysymyksiin vastaamisenkaan olevan mukavuusalueella.

      Toivoisin kuitenkin, että myös introvertit tai muuten vain sosiaalisissa kohtaamisissa esitetyistä kysymyksistä ahdistuvat voisivat vastavuoroisesti nähdä, että toiset saattavat vilpittömästi kysyä kuulumisia tai lomatekemisistä puhtaasti siksi, että ovat kiinnostuneet ihmisistä ympärillään ja juuri sinusta, jonka kanssa juttelevat. Kuulostaa aika rajulta luokitella tällainen sosiaalinen lähestyminen "itsekkyydeksi" tai "uteluksi". Kuin puhdasta kiinnostusta muita ihmisiä kohtaan ei olisikaan, vaan kaikessa, jopa yrityksessä tutustua toiseen paremmin tai huomioida toinen, olisi jokin itsekäs motiivi.

      Jonkinlaista rentoutta ja ymmärrystä peräänkuuluttaisin siis tähänkin. On tietysti eri asia, jos joku random-tyyppi tulee iholle ja alkaa tenttaamaan koko elämänhistoriaa koulujen nimistä viimeisimpään työpaikkaan, mutta jos joku kysyy ystävällisesti yhteisessä keskusteluhetkessä lomakuulumisia, sitä voisi tarkastella muunakin kuin itsekkäänä ja epähienotunteisena toisen yksityisyyden tonkimisena. Vaikka kuinka taustalla olisi syitä, jotka tekevät lomasta kertomisen epämukavaksi. Soisin, että pystyttäisiin näkemään, ettei toinen tarkoita pahaa. Jos ei halua vastata, voi yhtä ystävällisesti vain sanoa, että "siinähän tuo, en nyt välittäisi jutustella lomastani." On ihan OK vastata myös niin.

      Vastaa

      0
    4. Niin,itsehän en edes ole introvertti vaan se ärsyttävä ADHD-tyyppi. 🤣 Ominaispiirteistäni johtuen olen tehnyt ja teen edelleen paljon töitä ymmärtääkseni muiden tapaa toimia eri tilanteissa ja muuttaakseni omia tapoja muita huomioivampaan suuntaan. Vaikkka en ahdistu kysymyksistä, en myöskään pidä kyselytaktiikkaa ylivertaisena tai kaikissa tilanteissa muita parhaiten huomiovana keskustelutyylinä, niin kuin monissa kommenteissa kuvattiin. Mielestäni muutkin näkökulmat on hyvä tuoda esiin, niin kuin keskustelussa on tehtykin. Taisin siis vähän ärsyyntyä vastakkainasettelusta tyyliin muita huomiova kyselijä vs. piittaamaton ja törppö kyselemätön. 🙈 Eli niin kuin hyvin kuvasit, tarvitaan ymmärrystä toisten tapaan toimia ja omien toimintatapojen ja ajattelun tarkastelua. 🥰

      Vastaa

      0
    5. Minua kiinnostaisi ihan kaikella ystävällisyydellä tietää miten seurassasi haluaisit juteltavan? Olen joskus nolostunut kun olen heti kysymyksen esitettyäni tajunnut että esim " mitä aiot tehdä lomalla " saa toisen kiusaantumaan vaikka tarkoitukseni oli vain saada toinen mukaan keskusteluun. Onko parempi puhella vaan " ilimoista" ja niitä näitä omista asioistani?

      Vastaa

      0
    6. Tämä kysymykseni oli tarkoitettu MK:n kommenttiin. Tekstini pomppasi väärään kohtaan.

      Vastaa

      0
  29. Mä olen tällainen kysymätön keskustelija. Se ei ehdottomasti johdu siitä, etten olisi kiinnostunut, vaan ennemminkin siitä, että koen sen vähän liian tunkeilevanakin. Kysyn siis vaikka kuulumisia kyllä, mutta kovin tarkkojen kysymysten esittämisen koen sellaisena, että ehkä toinen ei haluakaan vastata? Toisekseen olen myös kuten joku aiempikin vastaaja, että toimin tosi paljon hitaammin kuin osa ihmisistä, enkä ehdi mukaan kysymään ja vastaamaan, kun vasta pohdin, miten se asia menee. Onneksi osa ihmisistä on hidastempoisempia ja ymmärtävät ainakin sen, että saatan palata aiheeseen myöhemminkin. Joskus myös vastaamiseni kysymyksiin on hidasta, ja saatan jäädä jumiin siihen, mitä uskallan kertoa, olenko täysin raadollisen rehellinen, vai hipaisenko negatiivisia tunteita vastauksellani vain vähän tms. Olen myös yrittänyt kehittyä tässä ja ymmärrän nykyisin, miltä se muista tuntuu, jos ei kysy mitään. Koetan myös kertoa siitä, että olen kiinnostunut toisista ihmisistä, ja että arvostan heidän ystävyyttään kovasti, vaikka olenkin vähän introvertti ja hidas.

    Ehkä sen voisin myös kertoa, että joskus kolmenkympin kieppeillä minulle kävi niinkin, että tunsin niin paljon huonommuutta elämästäni, palkkatuetusta työstäni, yksinäisyydestäni, lapsettomuudestani, sinkkuudestani, että kerta kaikkiaan en vain enää vastaillut ystävien puheluihin, viesteihin tai kirjeisiin. Luulin, että minulle viestittiin vain säälistä, vaikka tietenkin kyse oli siitä, että itse tunsin sääliä itseäni kohtaan. Tätä olen miettinyt paljon nyt, kun pitkä parisuhteeni päättyi keväällä, että voiko näin käydä uudelleen ja olen aktiivisesti pyrkinyt yhteyteen ystävien kanssa, kertonut heille, etten halua ystävyytemme kuihtuvan. Uskon, että tällaiset huonommuuden tunteet/uskomukset voivat olla myös syynä tuohon kysymättömyyteen. Sitä ajattelee, ettei juuri tarvitse vastailla, kun ei ketään oikeasti kiinnosta ja siten taas ei kannata liikaa kysellä, kun eihän minun kysymykseni ole kiinnostavia.

    Vastaa

    0
  30. Hyvä aihe, josta keskustelua ei mielestäni tulisi koskaan lopettaa: Sosiaaliset taidot.

    Toiset ihmiset ovat luonnostaan avoimia ja uteliaita (toiset juorutakseen, mutta toiset ihan vain ymmärtääkseen ihmisiä ja ilmiöitä), mutta sosiaaliset taidot ovat onneksi niitä taitoja, joita me voimme harjoittaa. Kaikille meistä ne eivät ole olleet mitenkään itsestäänselvyys kasvuympäristömme kautta, joten tarvitsemme itsemme ilmaisuun ulkopuolista apua tai yleensä edes kimmokkeen siihen, että niiden itsenäinen opiskelu olisi hyödyksemme jo ihan vuorovaikutustilanteiden ylläpitämiseksi muiden ihmisten kanssa. Auttaa kummasti jo läheisensä menettäneen ystävän kanssa, kun kysyy häneltä suoraan, että miten hän haluaa tulla kohdatuksi - kuuntelenko, tsemppaanko vai olenko avuksi asioiden järjestämisessä - olen sinua varten. Toisaalta joskus, jos kokee ettei osaa kysyä oikeita kysymyksiäkään niin jo ilmaisu siitä, että välittää niin on kertoa, ettei tiedä, mitä sanoa.

    Ihan hyvä kaava sosiaalisiin tilanteisiin on Väestöliiton Kysy palvelun listaustaus sosiaalisiin tilanteisiin:
    https://www.hyvakysymys.fi/artikkeli/sosiaaliset-taidot-vahvistuvat-harjoittelulla/
    Kohtaan 3. Ota ja anna tilaa kuuluu myös kysymysten tekeminen keskutelun aikana.

    Aurinkoista kesäpäivää :)

    Vastaa

    0
  31. Tämä osui ja upposi. Oon yrittänyt vasta ihan viime vuosina tietoisesti opetella kysymään keskustelutilanteissa kysymyksiä, mutta se on edelleen ihan järjettömän vaikeaa. Oonkin kokenut aiemmin tuttavien (vanhojen tai uusien) kyselyt ahdistavana utelemisena, joten mulle on ollu valtava työ opetella, että se on
    pikemminkin toiselta kohteliaisuuden osoitus, eikä siitä tilanteesta tarvi yrittää kiemurrella pakoon. Silti yritän mieluiten tukahduttaa kaikki yllättävät keskustelutilanteet. Itselleni toisen kova kiinnostus on siis selvästi ylittänyt omat rajat. Myös toisilta kysymysten kysely on usein äärettömän vaikeaa. Pää leikkaa tyhjää ja on aivan valtava paine keksiä "väkisin" jotain kysyttävää, jotta keskustelu jatkuisi. Usein tuntuu, että tilanteesta pääsee helpoiten pakoon, kun on vain hiljaa. En oikein tiedä mistä tämä kumpuaa, mutta olen siis selvästi introvertti, enkä koe erityistä kiinnostusta tutustua uusiin ihmisiin. Kuitenkin, mikäli kohtaan itselleni sopivia ihmisiä, keskustelu kumpuaa luonnollisesti ja myös kysymykset, sillä into tutustua toiseen on aito.

    Vastaa

    0
  32. Minä koen kyselyn usein tungettelevana ja jopa ahdistavana.
    Monesti välttelen sellaisten tuttavien seuraa, jotka tykittävät kysymyksiä. Sellainen seura on äärimmäisen raskasta henkisesti ja tuntuu ikävältä kuulustelulta. Väsyn kysymystulvan keskellä ja tarvitsen sen jälkeen runsaasti lepoa ja rauhaa.
    Rakkaimpien ystävieni kanssa keskustelu tuntuu soljuvan kuin itsestään, olen yleensä se kuunteleva osapuoli ja siinä tutussa ja turvallisessa seurassa myöskään kysymykset ei tunnu ristikuulustelulta, ja uskallan jopa itsekin esittää kysymyksiä tuntematta itseäni utelevaksi tungettelijaksi :)
    Omalla osallani siis kaikista lähimpien ihmisten kanssa kysely ja keskustelu sujuu, vieraampien ihmisten kanssa en halua tungetella ja kuulustella, koska en siitä itsekään pidä.

    Vastaa

    0
    1. Tosi surullista, jos kokemissasi keskustelutilanteissa kysymykset ovat "tykitystä". Sekin, että kysymysten esittämistä kuvaillaan sanalla "kuulustelu", kuulostaa ikävältä ja mulle tulee hämmentynyt ja kumma olo. Onhan olemassa monenlaista keskustelua - ovatko kaikki kysymykset "kuulustelua?"

      Kaiken kaikkiaan, kun olen lukenut läpi näitä kommentteja, tuntuu hyvin surulliselta, että niin moni kokee toisten esittämät kysymykset ahdistavana tungetteluna. Ja että kysymyksiin vastaaminenkin on epämiellyttävää ja ikävää, jota suunnilleen pelkää ja haluaisi kaikin tavoin välttää. Tämä tieto on ihan pysäyttänyt ja kommentit ovat olleet todella silmiäavaavia.

      Tämä kaikki tietysti kertoo, miten valtavan erilaisia ihmiset ovat. Eikä keskustelussa olekaan selkeää sosiaalista "normia", vaikka päässäni olin selvästi niin taipunut ajattelemaan. Mikä koetaan yhtäällä normaalina sosiaalisuutena ja terveenä välittämisenä, onkin toisaalla rajat ylittävää tungettelua. Yhdelle "Mitä teit lomalla?" on tervetullut kiinnostuksen osoitus, toiselle ahdistava rajan ylitys.

      Keskustelutyylejä, kysymyksiä ja tapoja esittää niitä on toki monenlaisia, ja mielessäni yritän tavoittaa, millaisia ovat kysymyksistä ahdistuvien henkilöiden kuvaamat tilanteet ja kysymykset. Koetaanko ihan kaikki "mitenkäs sinun viikkosi on sujunut?" -tyyppiset lähestymiset ja dialogin avaukset epämukavina ja ei-toivottuina, vai liittyykö ikävä tunne yksityisempiin tai vaikka yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuten "Mitä teet työksesi?" tai "Seuraatko politiikkaa?" Tai tyyliin, "Mitä ajattelet maahanmuutosta?"

      Kommenteissa esiintulleet seikat saavat minut kieltämättä miettimään vastaisuudessa tarkemmin, millä tavoin viritän keskustelua uusien tuttavuuksien kanssa. Ystävien ja pitkäaikaisten tuttavien kohdalla toki jo tuntee heille mieleisten keskusteluaiheiden rajat sekä tapansa keskustella, mutta uusiin ihmisiin tutustuessa on selvästi tarpeen olla varovainen. Vilpittömästi en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että joku voi kokea ikävänä kysymyksen vaikka loman vietosta. Samalla ymmärrän, mistä tällainen kokemus voi johtua, kun olen näitä kommentteja lukenut.

      Tämä keskustelu olikin tarpeellisempi kuin ajattelinkaan, postausta naputellessani.

      Vastaa

      0
    2. Tämä on kyllä kaiken kaikkiaan äärimmäisen mielenkiintoista! Itselleni henkilökohtaisesti tungettelevimmilta tuntuvat nimenomaan kysymykset, jotka liittyvät henkilökohtaisiin asioihini ("mitä teit lomalla", "mitä teet työksesi"). Olen introvertti, kiinnostuksen kohteeni ja tyylini jne. ovat todella erilaisia "normaaleihin" ihmisiin verrattuna ja minulla on myös äärimmäisen huono itsetunto, joten pelkään ehkä eniten sitä toisen keskustelijan reaktiota ja jatkokysymyksiä, jos vastaan jotain "outoa", enkä tiedä, uskallanko vastata totuudenmukaisesti ("missä kävit viime viikolla " - - > "en missään, olin kotona ja testasin 50 uutta parfyymiä" / "mitä teet työksesi?" - - > "olen kolmekymppinen työkyvyttömyyseläkeläinen" / "miksi et syö lihaa tai juo alkoholia?" - - > "en ole koskaan elämässäni edes maistanut kumpaakaan enkä ole koskaan osannut kaivata niitä"). Lisäksi joudun jatkuvasti käymään monilla eri lääkäreillä terveydentilani takia ja vastaamaan siellä miljoonaan kysymykseen, mikä jo sekin on introvertille hyvin raskasta, mutta vielä raskaampaa on vastata samoihin kysymyksiin niille, jotka eivät edes ole terveydenhuollon ammattilaisia, mutta saattavat esittää hyvää tarkoittavia mutta raskaalta tuntuvia terveysneuvojaan tai yksityiskohtaisia jatkokysymyksiään tai jopa töksähtäviä ymmärtämättömiä kommentteja, kun kerron sairaudestani. Tai sitten sairaudesta totuudenmukaisesti kertomista pidetään negatiivisena valittamisena, joten mieluummin kuittaan erityisesti puolituttujen "mitäkuuluut" sillä perinteisellä "ihanhyvällä" ja vaihtamalla puheenaihetta. Mutta asioista ja mielipiteistä keskustelen sen sijaan oikein mielelläni, joten kysymykset päivän politiikasta tms. ovat minulle ok. Tiedekeskusteluista, kriittisitäkin sellaisista, suorastaan nautin.

      Vastaa

      0
    3. Olen introvertti, kiinnostuksen kohteeni ja tyylini jne. ovat todella erilaisia ”normaaleihin” ihmisiin verrattuna ja minulla on myös äärimmäisen huono itsetunto, joten pelkään ehkä eniten sitä toisen keskustelijan reaktiota ja jatkokysymyksiä, jos vastaan jotain ”outoa”, enkä tiedä, uskallanko vastata totuudenmukaisesti

      Kiitos kun vastasit, Lempi. 🙏🏻 Mitä enemmän näitä introvertti-perspektiivistä kirjoitettuja näkemyksiä ja suhtautumistapoja luen, sitä enemmän minua sanalla sanoen nolottaa oma kapeakatseinen suhtautumiseni keskustelun käymisen "jaloon taitoon". On toki tilanteita, joissa kysymysten esittämättä jättäminen ja toisen totaalinen verbaalinen epähuomiointi on perustellusti outoa ja epäkohteliasta tai suorastaan itsekästä, mutta introverttien kohdalla tilanne saa toiset puitteet.

      Olen muka pitänyt itseäni ihan hyvänä ihmistuntijana ja olevinaan ymmärrän ihmisten erilaisuutta, mutta tässä asiassa minulle oli jäänyt hyvin kapea tarkastelukulma keskusteluun ja toisen huomioimiseen keskustelutilanteissa. Se tuntuu kiusalliselta, mutta toisaalta olen iloinen, että avasin keskustelun. Nyt ymmärrän paljon paremmin syitä, miksi toiset eivät osallistu sosiaalisissa tilanteissa kysymällä. Se auttaa minua vastaisuudessa näissä tilanteissa, ja varmasti tulen tästä eteenpäin myös harkitsemaan tiukemmin, miten ylipäänsä lähestyn uutta tuttavuutta keskustelutilanteessa. Tämä oli hyvä oppitunti minulle.

      Olen nyt jotenkin jopa vähän järkyttynyt siitä, kuinka moni ihminen on saattanut loukkaantua minun hyvää tarkoittavasta tuttavuuden hieronnastani, jos olen kysynyt (omasta mielestäni "kevyen tason") asioista, jotka eivät tälle ihmiselle olekaan kevyttä rupattelua. Mun maailmassa kysymysten esittäminen on aina ollut myönteinen asia joka kertoo kiinnostuksesta, ja nyt näen asian myös täysin toisesta vinkkelistä.

      Vastaa

      0
    4. Sanni, älä kuitenkaan suotta ota turhaa taakkaa omasta puheliaisuudestasi. Olet ollut vilpittömästi kiinnostunut muista ihmisistä ja näyttänyt sen. Ihmiset ovat myös erilaisissa elämäntilanteissa, ja se, mikä joskus tuntui normaalilta kanssakäymiseltä, voi nyt olla stressin aiheuttaja. Koskaan ei voi täysin varmasti tietää
      Itsekin olen yleensä suht sosiaalinen ja verbaalinen, mutta muutamien raskaitten vuosien jälkeen en jaksa enää vastata johonkin lomakyselyyn :) ('mikä loma?'..)
      Sosiaalisuutta voi onneksi toteuttaa verkossakin, omalla tahdilla ja omista rajoista käsin. Voi kertoa itsestään, minkä hyväksi näkee, ja toinen voi vastata omalla tavallaan.

      Vastaa

      0
    5. Lempi, samaistuin kommenttiisi tosi paljon. Täällä on muutenkin ollut monelta todella tärkeitä, mielenkiintoisia ja samaistuttavia sekä myös ajatuksia herättäviä kannanottoja, joista olen hyvin kiitollinen. Tästä tulee nyt aika pitkä kommentti, mutta halusin kerrankin uskaltautua osallistumaan itsekin keskusteluun, vaikka pelkäänkin kuollakseni että ilmaisen itseäni huonosti ja epäselvästi... :(

      Olen siis myös kolmekymppinen työkyvyttömyyseläkeläinen, ja olen ollut poissa työelämästä todella pitkään. Sairaslomalle jäätyäni aiemmin normaaleilta ja viattomilta tuntuneet kysymykset kuten "mitä kuuluu" ja "mitä teet työksesi" muuttuivat järjettömän ahdistaviksi. Harjoittelin kotona vastauksia näihin kysymyksiin, ja sosiaalisista tilanteista tuli aivan kammottavia. Tosi moni ihminen kysyy ensimmäisenä jotain töistä, opiskelusta tai muusta vastaavasta, kuin se olisi asia joka on jokaisella olemassa ja josta kaikki haluavat puhua. En yleensä halua kertoa tuntemattomalle ihmiselle, että olen pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä. Sairauteni ei näy minusta ulospäin lyhyessä sosiaalisessa tilanteessa, enkä halua vastata jatkokysymyksiin tai kohdata uteliaita, spekuloivia katseita. On usein helpompaa sanoa, että olen työtön, mutta usein tämäkin kirvoittaa jatkokysymyksiä.

      Mielestäni kysymys "mitä kuuluu" on kuitenkin siinä mielessä armollinen, että se antaa meille jokaiselle mahdollisuuden vastata ihan mitä vaan. Voi tilanteesta riippuen olla täysin rehellinen, puolirehellinen, heittää jonkun vitsintyngän ja vaihtaa puheenaihetta tai tarvittaessa jopa valehdella. Pallo on tavallaan meillä itsellämme, vaikka kysymys ahdistaakin. Ongelma on ehkä enemmän se, että pelkään toisen jatkavan kyselyä, jos vastaan jotain liian epämääräistä. Esim. jos vastaan, "ihan jees", sieltä saattaa seuraavaksi tulla kysymys, että "niin opiskeletkos sä muuten vai oletko töissä". En häpeä eläkettäni, mutta asian kertominen saa joskus muut ihmiset kiusaantuneiksi. Sitten olemme juuri siinä kiusallisessa tilanteessa, josta olin alunperin huolissani, ja jota pyörittelen ahdistuneena kotona vielä tuntikausia tilanteen jälkeenkin.

      Ahdistaa, kun esim. hieronnassakin on pakko täyttää esitietolomake kaikenlaisine tietoineen, ja sen jälkeen jos puhelias hieroja aloittaa jo jonkun small talkin harrastuksistasi, töistäsi tai muusta vastaavasta, on ensinnäkin stressaavaa keksiä vastauksia, ja toisekseen melkein mahdotonta enää sanoa, että "voisitko olla hiljaa, en halua jutella". Tietenkin minulla olisi siihen oikeus, mutta se tuntuu töykeältä ja entistä ahdistavammalta.

      Tunnistan itseni tästä mainitusta tyylistä olla hirveästi kyselemättä ihmisiltä. Liputan kuitenkin ehdottomasti vastavuoroisuuden puolesta, tarkoittaen sitä, että olemme yhdenvertaisia ja meillä on jokaisella vastuu osallistua sen verran kuin tahdomme. Olen selittänyt lähipiirilleni, että haluan aina kuulla ja tietää mitä heille kuuluu, mutta vain heidän omilla ehdoillaan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kun keskustelemme, jokainen meistä kommentoi silloin kun itse haluaa ja mitä haluaa. Joku kirjoitti hyvän esimerkin Lintsistä, että kertoo käyneensä siellä ja odottaa sitten toisenkin tarttuvan siihen jos hänellä on aiheesta jokin oma kokemus tai kerrottava asia. Juuri näin itsekin teen. En kysy, että "milloinkas sinä viimeksi kävit Linnanmäellä" tai "haluaisitko sinäkin käydä Linnanmäellä" tai mitään muuta vastaavaa, vaan oletan, että toinen sanoo, jos hänellä on siitä jotain sanottavaa. Toisaalta taas jos tiedän, että toinen on juuri käynyt Linnanmäellä, saatan kysyä menikö siellä ihan hyvin. Silloin tämä henkilö saa taas itse vastata pelkästään "joo" tai "ei" tai kertoa ihan niin laajasti tai suppeasti kuin itse haluaa.

      Ymmärrän, että jotkut toivovat kysymyksiä ja ottavat ne kiinnostuksenosoituksina, ja se on mielestäni täysin ymmärrettävää. En kuitenkaan ihan saa kiinni ajatuksesta, että itsestään ei voi kertoa mitään ilman että toinen erikseen kysyy, vaikka siihen olisi keskustelussa lukuisia mahdollisuuksia. Istutaan vaan hiljaa, vaikka voisit koska tahansa osallistua toisen juttuun jollakin omalla muistolla tai mielipiteellä. Jälkikäteen surkutellaankin loukkaantuneena kun en saanut kertoa itsestäni, aivan kuin se olisi jokin lupa joka toisen pitäisi erikseen antaa, eikä aikuisen ihmisen oma valinta. Sen tietenkin käsitän, että jotkut ihmiset eivät oikeasti ikinä anna toiselle suunvuoroa, ja silloin varmasti myös harmittaakin ettei päässyt sanomaan mitään, tai että toinen kylmästi sivuutti sanotun asian.

      Itselläni on tapana bondata ja tukea kertomalla kokemuksistani, jotka liittyvät keskustelun aihepiiriin. Olen lukenut, että monet mieltävät tämän itsekkääksi ja sellaiseksi, että ihminen haluaa aina kääntää keskustelun itseensä ja puhua vain omista asioistaan, sivuuttaen näin tämän toisen ihmisen täysin. Tämä ei kuitenkaan voisi olla kauempana ainakaan omista tarkoitusperistäni, vaan haluan aina kertoa toiselle, että hei, ymmärrän sinua, koska olen käynyt läpi samankaltaisen asian. Et ole tässä yksin, ja koska sinä kerroit tämän minulle, minäkin voin kertoa nyt sinulle. Tarkoitukseni on, että voimme keskustella näistä luonnollisesti ja luontevasti ja olla sitä kautta läheisiä. Läheiseni pitävät minua empaattisena, siksi tuntuu kurjalta lukea netistä miten se on automaattisesti niin "narsistista" ja "itsekästä" jakaa jokin oma aiheeseen liittyvä kokemus. Mielestäni on jopa outoa sanoa toista itsekkääksi, kun hän kertoo vastavuoroisesti oman tarinansa, mutta sekö ei ole itsekästä, jos alkuperäinen keskustelun aloittaja edellyttää muita pelkästään kuuntelemaan, ilman että siihen saa sanoa muuta kuin "voi ei", "onpa kamalaa" jne. Ymmärrän, että on tilanteita joissa tämä on myös perusteltua, mutta aika monessa tapauksessa nämä ihmiset jostain syystä haluavat vain itse puhua, ja keskusteluun omalla tarinallaan osallistuva on sitten jälkikäteen narsisti tai jotain muuta vastaavaa. Nämä ihmiset ovat itse keskustelun yleensä avanneet eivätkä tehneet millään lailla selväksi ettei tähän nyt haluttu minkäänlaista kommenttia. Miksi siis en saisi kertoa omaa kokemustani osana keskustelua? Jos kokemukseni "varastaa jonkun hetken", oliko tarkoitus alunperinkään käydä tasavertaista keskustelua?

      Vastaa

      0
    6. En kuitenkaan ihan saa kiinni ajatuksesta, että itsestään ei voi kertoa mitään ilman että toinen erikseen kysyy, vaikka siihen olisi keskustelussa lukuisia mahdollisuuksia. Istutaan vaan hiljaa, vaikka voisit koska tahansa osallistua toisen juttuun jollakin omalla muistolla tai mielipiteellä.

      Mä olen tässä ihan samaa mieltä sun kanssa. Eivät kysymykset ole sitä varten, että _vain_ niiden kautta kerrotaan omista jutuista tai osallistutaan keskusteluun. Ilman muuta saa ja pitääkin (mun mielestä) osallistua ilman kysymyksiä. Kuten joku tai useampikin on kommenteissa sanonut, vastuu osallistua keskusteluun on myös itsellä. Totta kai. Se on sitten oma asiansa, kuinka helposti keskustelun toinen osapuoli antaa tilaa tai mahdollisuuksia toisellekin osallistua ja jakaa omia kokemuksiaan. Hyvät keskustelijat antavat.

      En sano, että kysymykset ovat pakollinen välttämättömyys, jotta keskustelu etenee. Ihannetapauksessa keskustelijat ottavat toistensa aiheista koppia luonnostaan ja keskustelu soljuu itsestään, ollen tasapuolinen. Mutta aina näin ei ole. Silloin voi olla ihan kohteliasta tarjota toiselle "täkyä" tulla mukaan keskusteluun esittämällä kysymys. Ja samalla osoittaa, että hei, olen kiinnostunut sinunkin ajatuksista.

      Vastaa

      0
    7. Joo, tää oli ihan mahtava keskustelun avaus ja tosi kiinnostavaa pohdintaa kommenteissakin monesta näkökulmasta! 👍 Itse en loukkaannu ihmisten kysymyksistä, koska tiedän, että tarkoitus on hyvä ja että se on toisille normaalia (siksi olen oppinut itsekin esittämään kysymyksiä, vaikka se ei muuten tuntuisi minusta luontevalta). Ainoastaan mun sosiaalinen akku tyhjenee tosi pahasti sellaisesta keskustelusta, joten tarvitsen sen jälkeen paljon omaa rauhaa tai saatan myös oikein väsyneenä tai masentuneena vältellä sellaista keskustelutilannetta kokonaan. Blogitekstistä poimisin muuten tämän kohdan, jota pidän ihan loistavana: "Miksi kaikki eivät sano: 'Hei, haluan oppia sinusta. Jos teet asioita toisin kuin minä, kiinnostavaa! Meidän ei tarvitse ajatella samoin, mutta kuulen mielelläni sinun tavoistasi.' Siinäpä olisi yksi avain merkityksellisyyden tunteeseen yksilötasolla ja kitkattomampiin ihmissuhteisiin kuten myös globaaleihin suhteisiin eri maiden ja kansojen välillä."Nimenomaan! Ja minäkään en kokisi kysymyksiin vastaamista läheskään niin ahdistavana, jos ihmiset olisivat ihan aidosti kiinnostuneita "outouksistani" sen sijaan, että he jatkuvasti ihmettelevät ja kauhistelevat niitä tai tarjoavat omia tapojaan ratkaisuksi tai leimaavat minut milloin miksikin kylähulluksi. 😅

      Vastaa

      0
    8. 🙏🏻

      Mä muuten saatan joskus sanoa kuulumisten kysyjälle, että en voi kovin hyvin, silloin kun en voi hyvin. Tiedän, että tällainen vastaus voi saattaa kysyjän hämmentyneeseen tilaan eikä hän välttämättä tiedä, mitä siihen voisi vastata, mutta silloin kun mulla on paljon huolia tai mieli alavireessä, en jaksa kuorruttaa vointiani muuksi. Minut tuntevat ihmiset toisaalta jo aika hyvin tietävätkin, että olen taipuvainen ahdistuskausiin ja että olen jonkin määritelmän mukaan vähän "outo". Outo vähintään suorapuheisuudessani 🤷‍♀️ Mä käyttäydyn usein vähän niinkuin lapsi joka tekee tai sanoo asioita spontaanisti, siinä missä aikuisten käytöstä säätelevät useimmiten sisään koodautuneet sosiaaliset rakenteet ja normit.

      Eräs lukija laittoi mulle IG:ssä viestiä jossa oli kiinnostava ajatus. Entä jos kaikki ihmiset yhtäkkiä vain luopuisivat sosiaalisista (oletetuista) normeista keskustelutilanteissa, ja puhuisivat aina täysin rehellisesti kaikista tuntemuksistaan. Ei välitettäisi "säännöistä" eikä puhuttaisi small talkia tai kiilloteltaisi kuulumisia. Mitä silloin kävisi..? Sehän voisi jopa olla helpottavaa... Viestin kirjoittanut henkilö haaveili tällaisen tilanteen simulaatiosta... Kiinnostaisi minuakin!

      Vastaa

      0
  33. En ollut nähnyt sukulaistätiäni useampaan vuoteen. Olimme vihdoin puhelinyhteydessä. Kyselin hänen voinnistaan, elämästään jne. Koko pitkän puhelun ajan hän kertoi sairauksistaan ja itsestään. Lopulta puhelu päättyi.
    Huomasin vasta silloin että hän ei ollut kysynyt mitään minusta.

    Elämässäni oli tapahtunut paljon isojakin muutoksia viimeisten vuosien aikana. Jäi harmittamaan etten saanut jakaa niistä mitään hä en kanssaan.

    Olikohan ettei oikeasti kiinnostanut.

    Tästä jonkin ajan kuluttua iäkäs tätini menehtyi.
    Tilanne jäi jotenkin harmittamaan. Tuntui että asiat meidän välillämme jäivät kesken.

    Vastaa

    0
  34. 🚩 Nepsylippu🚩

    Osalle porukasta perusmallisetkin keskustelutilanteet ovat vaikeita, haastavia tai outoja. Voi olla, että henkilö itse tunnistaa haasteensa tai voi olla niinkin, ettei ole koskaan saanut tietää toimivansa "oudosti".

    ADHD voi tosiaan tuottaa innostunutta tai hätäpäissään puhumista, koska aivoilla on kiire kertoa kaikki ja kommentoida kaikkea, eikä muista kysyä tai ei kerta kaikkiaan pysty kuuntelemaan vastapuolen kertomuksia (etenkään pitkiä jorinoita harrastavan).

    Autismin kirjolla oleva ei välttämättä "tiedä" keskustelunormeja ja kaipaa selkeitä systeemejä. "Haluatko että kerron kuulumisiani" voikin olla toimiva avaus sen sijaan, että odottaa toisen kysyvän.

    Nämä ihan erittäin karkeina esimerkkeinä. Lisäksi voi olla paljon muitakin syitä mielenterveydestä lapsuuden kokemuksiin sun muuhun. Vinkki keskustelutaitojen harjoittelemisesta on ok, mutta siitä on hyötyä vain jos ihminen on itse ymmärtänyt toimintatapansa ja kykenee hakemaan siihen muutosta.

    Omaa ihmettelyä, närkästymistä tai kuormittumista voi koittaa vähentää ajattelemalla, että kyselemättömällä keskustelukumppanilla on vain joku juttu, johon hän ei itse osaa vaikuttaa ja johon en itsekään osaa reagoida oikein. 🙂

    Vastaa

    0
    1. Kiitos kun avasit aihetta myös nepsy-näkökulmasta. Syitä olla kysymättä tai kokea epämukavuutta muiden kysymyksistä - tai vaikka sitten puhua nonstop huomioimatta muita, on monia, joita ei tule aina ajatelleeksi kun tilanne on päällä.

      Omaa ihmettelyä, närkästymistä tai kuormittumista voi koittaa vähentää ajattelemalla, että kyselemättömällä keskustelukumppanilla on vain joku juttu, johon hän ei itse osaa vaikuttaa ja johon en itsekään osaa reagoida oikein. 🙂

      Hyvä neuvo, Ohis. ❤️

      Vastaa

      0
  35. Avasitpa aiheen, josta versoi hengästyttävän kiinnostava, monisyinen ja ajatuksia herättävä keskustelu! Koskaan ennen en ole näin ahmimalla lukenut postauksesi koko kommenttiketjua. Heti alkuun totesin mielessäni, että komppaan sinua aivan täysillä tässä "kyselemätön keskustelukumppani" -asiassa. On nimittäin itselläkin kokemusta yksinpuhujista, jotka eivät kysy eivätkä anna toiselle suunvuoroa. Mutta mitä pitemmälle etenin kommenttien lukemisessa, sitä enemmän uusia näkökulmia avautui. Ei tämä olekaan ihan yksiselitteinen juttu - kaukana siitä. Itse olen aika hiljainen sivusta seuraaja muualla kuin läheisimpien seurassa. Tämä saatetaan tulkita jopa "leuhkuudeksi" - pitääkö vetäytyjä itseään jotenkin muita parempana? Minulle sivuun jättäytyminen kuitenkin on luontaista. Pakotettu seurallisuus ei minulta suju. Sen sijaan läheisten kanssa olen ihan eri maata: voin olla spontaanin puhelias, hauska, jopa riehakas jos niikseen tulee. Eikä siinä tarvitse yhtään ajatella vastavuoroisuutta - se toteutuu luonnostaan, kun ei tarvitse jännittää niitä muita ihmisiä vaan saa olla turvallisesti oma hassu itsensä.
    Sanni, tämä oli erittäin tärkeä puheenaihe. Kiitos että nostit sen esiin! Ja kiitokset kaikille osallistujille, joka ikiselle. Teidän ajatuksianne ja kokemuksianne lukiessa opin ja oivalsin paljon uutta.

    Vastaa

    0
    1. Sanni, huomaan että puhuin kommentissani hippusen asian vierestä, kun sinä johdannossasi tarkoitit kahdenkeskistä viestintää. Ystävän kanssa jutellessa olen mielestäni kokolailla tasapainossa kysymisten ja vastaamisten suhteen. Niissä kohtaamisissa ei tarvitse suunnitella mitä sanoo tai jättää sanomatta. Jos toinen ei kysy, saatan vaikka "väkisin" tunkea oman asiani keskusteluun, luottaen ettei ystävä siitä loukkaannu. Samaa hän saattaa tehdä minulle, ja niin ollaan tasoissa. Mutta jos toinen (ei niin läheinen ystävä) vain paasaa omaansa huomioimatta minua, se on loukkaavaa. Silloin saatan tokaista jotain terävää, joka herättää tai ehkä satuttaa. Kahden välinen keskustelu on taitolaji, joillekin helpompi, toisille hankalampi. Ei ole pahitteeksi yrittää tiedostaa millainen keskustelija itse on, ja korjata heikkouksiaan parhansa mukaan.

      Vastaa

      0
    2. kun sinä johdannossasi tarkoitit kahdenkeskistä viestintää.

      Tarkoitin viestintää sosiaalisessa kanssakäynnissä ylipäänsä, oli siinä kaksi tai useampi osallistuja 🙂

      Vastaa

      0
  36. Tämä oli todella hyvä aihe! Kiitos Sannille ja kaikille keskustelijoille. Ehkä juuri tuo, että aito kiinnostus toisen kuulumisiin on tärkeämpää kuin se, miten sen ilmaisee. Toinen kysyy suoraan, toinen odottelee, että kerrot mitä haluat kertoa. Olen itse löytänyt Tiktokista hyviä videoita siitä, miten tavanomaisia kysymyksiä voi vaihtaa merkityksellisempiin, esimerkiksi kysymällä mitä kuuluu sijaan, mikä on tuottanut sinulle eniten iloa tällä viikolla tai miten loma meni sijaan voisi kysyä, mikä oli kivointa, mitä teit lomalla. Sellaisiin kysymyksiin on helpompi vastata ja niissä kuulijan täytyy jo asettelusta ymmärtää, että jos kerrot kivoimmasta jutusta ja se on kuulijan mielestä outoa, hän tietää jo, että sinulle asia ei ole outo, vaan kiva.

    Vastaa

    0
  37. Tekee mieli sanoa vielä se, että teet (ja puhuit) mitä ja miten hyvänsä, aina voit jonkun mielestä toimia väärin.
    Olen elämäni varrella saanut haukkuja ja moitteita sekä liiallisesta avoimuudesta että siitä, että olen muka liian varuillani enkä päästä ketään lähelle... 🙄 Niin tai näin, sina jonkun mielestä väärin päin.
    Joku aina loukkaantuu, hermostuu, vetää herneen nenään.. eli on siinä mielessä loputon suo yrittää aina huomioida toiset niin, ettei koskaan tule mitään moitetta. Siinä palaa helposti loppuun ja menettää voimavaransa ..

    Vastaa

    0
    1. Tämäkin on totta.

      Lopulta ihan jokaisella on vastuunsa vuorovaikutuksessa. Hänellä, joka kysyy/kommentoi/tekee aloitteen kuten myös hänellä, jolle kysymys/kommentti/mikä tahansa keskustelullinn asia osoitetaan. Aloitteen tekijä voi miettiä, miten asiansa esittää ja pyrkiä mahdollisuuksien mukaan ottamaan huomioon vastapuolen resurssit, ja vastapuolella on hänelläkin vastuu olla esimerkiksi saman tien närkästymättä, jos joku kysyy "miten kesäsi meni", vaikka aihe olisi hänelle arka.

      Emme voi toimia tavoin, joka miellyttää ihan jokaista. Jos jokin asia syystä tai toisesta ärsyttää toisen tavassa toimia, voi miettiä, onko tuon tavan tarkoitus loukata juuri minua. Jos ei, voi yrittää hillitä närkästymisensä.

      Vastaa

      0
  38. Olipa erinomainen postaus! On todella uuvuttavaa olla aina vain se antaja, joka tarjoaa kuuntelevan korvan. Nykyään yritän paremmin pitää rajani. Pitkään sinkkuna ollessani monesti kävi niin, että treffaamani mies viihtyi erinomaisesti ja olisi halunnut tavata uudelleen, koska minä sain hänet viihtymään ja tuntemaan itsensä mielenkiintoiseksi. Itselläni taas todennäköisesti oli treffien jälkeen uupunut ja ärtynyt olo, kun olin käyttänyt kaiken energiani kiusallisten hiljaisten hetkien täyttämiseen osoittamalla mielenkiintoa hänen elämäänsä kohtaan. Myönnän, että nuo tilanteet siis varmasti tietyllä tapaa itseni aiheuttamia. Pitäisi opetella vaan sietämään kiusallista hiljaisuutta.

    Vastaa

    0
  39. Tunnistan itsessäni huonon kyselijän. Usein uuden ihmisen kohdattuani jälkeenpäin harmittelen, että enpä taaskaan tajunnut kysyä häneltä mitään. Ajattelen, että se liittyy jotenkin taustaan ja perheen kulttuuriin. Lapsuudenperheessäni pidettiin epäkohteliaana tentata vierailta näiden yksityisasioita, niitä kyseltiin sitten kautta rantain kolmansilta osapuolilta. Seurustelukumppanini kanssa kohdattiin tämä kulttuuriero selvästi vieraillessamme ensimmäisiä kertoja toistemme sukulaisten luona: hänen sukulaisensa tenttasivat minulta kaikenlaista yksityiskohtaista (esim. mitä vanhempani tekevät työkseen) kun taas minun sukulaiseni kysyivät samoja juttuja minulta, eivät häneltä. Itse koin näihin kysymyksiin vastaamisen aika raskaaksi, koska minulla oli tuolloin kompleksisia kuvioita mm. perheen ja uravalintojen suhteen, joita en olisi jaksanut uusille ihmisille avata. Kyselemättömyyden taustalla voi siis olla hienovaraisuus ja ajatus, että antaa ihmisen valita itse mistä haluaa puhua, koska kaikki asiat eivät välttämättä ole kaikille mukavia puheenaiheita - esim. kysellä, mitä perheelle kuuluu, jos toinen sitten joutuu kertomaan, että ei oikeastaan kovin hyvää, tai punnitsemaan, valehdellako ympäripyöreitä vai kertoa rehellisesti. Mutta tietysti sellainen kiinnostusta osoittavien ja kevyiden small talk -kysymysten sekä keskustelua eteenpäin vievien jatkokysymysten esittäminen olisi ihan opittavissa oleva taito. Mutta tämä siis lähinnä keskustelijoille, jotka ajattelevat, että kysymättömyys liittyihin johonkin minäminä-asenteeseen tai siihen ettei olisi kiinnostunut toisesta vaan taustalla voi olla myös pyrkimys hienotunteisuuteen. Ja tietysti läheisille ihmisille pitäisi voida sanoa, jos ei halua johonkin kysymykseen vastata.

    Vastaa

    0
  40. Kyse ei ole siitä, etteikö kysyttäisi.

    Olen puhelias, olen silti hyvin yksityinen, mutta saatan jakaa hyvinkin runsaasti tietoa itsestäni jos ollaan juttusilla.

    Keskustelu on mielestäni sitä, että aktiivisesti tartutaan johonkin aiheeseen, minkä kaveri mainitsee ja lähdetään Mukaan Keskustelemaan. Luontevasti.

    Ei kannata jäädä odottamaan kysymyksiä, sukellat vaan mukaan. Anna jotain itsestäsi!
    En puheliaana todellakaan ala haastattelemaan ketään, oletan, että keskusteluun pääsee kyllä mukaan. Ujo ahdistuisi ehkä vielä ujommaksi.

    Koen hankaliksi tilanteet, joissa kiva hiljainen tuttava ei sano mitään. Joillekin heitän kysymyksen, ja hän saattaa kertoa enemmänkin, mutta vieraan ihmisen hiljaisuus ei kutsu kyselemään.

    Tuntuu hassulta, että puheliasta, joka tarjoaa miljoona mahdollisuutta lähteä mukaan keskusteluun, syytetään siitä ettei hän kysy hiljaiselta kysymyksiä? Hä? Mitä edes voi kysyä, jos toinen ei anna mitään itsestään. Vain jotain hyvin, hyvin yleistä.

    Vastaa

    0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


  • Sanni

  • Arkisto

    • 2024 (45)
    • 2023 (148)
    • 2022 (174)
    • 2021 (178)
    • 2020 (227)
    • 2019 (203)
    • 2018 (227)
    • 2017 (298)
    • 2016 (284)
    • 2015 (343)
    • 2014 (389)
    • 2013 (400)
    • 2012 (214)
    • 2011 (226)
    • 2010 (287)
    • 2009 (207)