Asunnon tyhjentämisessä raskainta ei ole pakkaaminen vaan luopuminen - ja valinnat. Eritoten valinnat, jotka ovat minulle vastenmielisintä mitä tiedän.
Teen melkein mitä hyvänsä, että minun ei tarvitsisi valita - ja nyt teen hommaa, jossa ei muuta joudukaan kuin valitsemaan.
Kasoittain tavaraa joista vanhimmat yli 20 vuoden takaa. Kaikki käytävä läpi, jokainen tavara otettava käteen, mietittävä, valittava. Mennä vai jäädä?
Olen kirjoittanut blogissa paljon jemmaustaipumuksestani, ja tämä ominaisuuteni näkyy tietysti myös Ahvenanmaan kodissa. Olen vuosien varrella karsinut täällä jo paljon ja kuvittelin, että jäljellä olevat tavarat olisi nopea kammata läpi, mutta totuus oli ihan toinen. Aidosti järkevää Tampereelle mukaan vietävää täällä ei olisi paljon, mutta tunnepitoista ”miten tästä voi luopua” -sälää sitäkin enemmän.
Kellarin häkkivarastossa on laatikoittain tavaraa, josta osa on kulkenut mukanani siitä saakka, kun lähdin lapsuudenkodistani. En enää muistanut, että olin aikoinaan tuonut mukanani mm. kaikki julisteet ja kuvat, joita minulla oli huoneeni seinällä lukioikäisenä..! Tänne ne ovat kulkeneet muuttokuormassa vuonna 2004, ja täällä ne yhä ovat säilössä 18 vuotta myöhemmin…! Apuahh! (Kellastunut H&M-mainosliite jossa A3-kokoinen Johnny Depp, anyone...?)
Tavaran läpikäyminen on ollut raskaampaa kuin kuvittelin. Helpointa olisi, kun ei joutuisi näkemään näitä nuoruuten ja menneisyyteen liittyviä esineitä ollenkaan. Jos joku heittäisi ne pois kaikessa hiljaisuudessa, en muistaisi suurinta osaa niistä koskaan. Eikä tarvitsisi käydä läpi tunteita, joita ne herättävät. Mutta eihän kukaan tee tätä mun puolesta.
Oivalsin, että syy siihen, miksi ikivanhat kännykät, söpöt muovidinosaurukset, teini-iän päiväkirjat ja hassut koulussa askartelemani kuvis-tunnin tuotokset ovat yhä varastossani on siinä, että minun on aina ollut yhtä vaikeaa tehdä päätöstä heittää ne pois. On ollut helpompaa säästää ne kuin tehdä päätös. Siksi ne ovat siirtyneet aina vain uuteen varastoon ja osoitteeseen.
Ja… eipä tämä ole nyt 4-kymppisenä yhtään sen helpompaa.
Miksi mun pitää olla niin ärsyttävän tunteellinen ja kokea, että esineilläkin on suunnilleen tunteet.
Tällaisia tavaroita olen lajitellut viime päivinä:
Sadoittain vanhoja kirjeitä
Vanhoja kosmetiikkapurkkeja; hiuskiinteitä, mousseja, shampoita, hoitoaineita…
Kynsilakkoja
Lakanoita ja pyyhkeitä
Kirjoja, joista monia en ole koskaan lukenut
Kaikenlaista My Little Pony -tavaraa pussilakanoista servetteihin ja käsilaukuista lyijykyniin
Avaamattomia G3 -My Little Pony -pakkauksia (säilytin avaamattomina koska ovat siten arvokkaampia!)
Elektronisten laitteiden käyttöohjeita
Työvaatteita
Korkokantakenkiä (!)
Talvitakkeja – mm. kaksi identtistä toppatakkia eri väreissä, kumpaakin käytetty ehkä pari kertaa
Kertakäyttöastioita (hankittu joskus picniccejä varten)
Aurinkomatkojen 2000-luvun alun esitteitä
Vogue-lehtiä 90-luvulta
Trendi-lehtiä 2000-luvulta
Pieniä koriste-esineitä; keraamisia pöllöjä, kuivattuja kukkia ja tammenterhoja, kuusenkäpyjä…
Valtavat määrät erilaisia kynttilänjalkoja, -alusia ja tuikkukippoja
Taidepostikortteja, joita olen sekä ostanut että vastaanottanut – koristelin näillä yhteen aikaan huoneen seiniä
Matkamuistoja Prahan matkalta vuodelta 1995
Kehystettyjä kuvia entisestä puolisostani
Vanhoja itse tekemiäni valokuvakalentereita
Taskukalentereita vuodesta 2003
Kuitteja tapahtumista ja ostoksista, joilla on ollut jokin tunnemerkitys
Monia tavaroita olen saanut heitettyä pois, kuten 20 vuotta vanhoja pussilakanoita, rikkinäisiä astioita ja vanhoja lehtiä. (Vogueiden kanssa tosin käännyin rappukäytävässä takaisin. Jätin ne vielä odottamaan harkintaa kesäkuuhun. Vanhat muoti- ja kauneuseditorialit ovat jäätävän kiinnostavaa katseltavaa…)
Mutta: yhtä moni tarpeeton mutta muistorikas tavara on siirtynyt jälleen uuteen muuttolaatikkoon jatkaakseen elämäänsä jälleen yhdessä Sannin kodissa.
Koska… mun on yhä vain pakko myöntää tämä: luopuminen ja valinnat voivat olla niin raastavan vaikeita, että niiden nostattamia tunteita välttääkseni raahaan laatikoita mieluummin mukanani. Laatikoita, joita en koskaan avaa, mutta mun ei tarvitse tehdä valintaa.
En ole tästä ylpeä, mutta en vain ole tarpeeksi vahva tähän.
.
Miten te olette ratkaisseet vanhan, muistorikkaan tavaran kohtalon..?
63 comments on “Valintojen tantereella”
Ensiksi kysymys : Kenelle säästät näitä ja tietääkö ja ymmärtääkö se joku, mitä nämä kaikki merkitsevät ja edes ovat? Olet lapseton, kuka siis perisi kaiken tämän?
Olen loistava luopumaan tavaroista, heitin jopa valokuvakansiomme muutama vuosi sitten remontinpaniikissa pois. Poistin kymmenisen Ikeakassillista kirjoja. Annoin kirppareille ja kuka oli vailla kulhoja, vaaseja, astioita ym. Enkä perään parkunut.
Miksi säästää jotain ja täyttää kaappinsa tavaralla, mitä ei tarvitse, mille ei ole käyttöä?
En ole tunteeton, olen realisti ja vanhempieni kodin tyhjentänyt, vanhempieni, jotka eivät mitään heittäneet pois.
Itselleni, en ketään muuta varten.
Tunteet eivät ole selitettävissä järjellä. Jos pois heittäminen olisi pelkästään järjen asia, mitään jemmausongelmaa ja monien ihmisten nurkkiin kertyviä tavararöykkiöitä ei olisi olemassakaan....
Ymmärrän sua niin!! Samasta syystä en itse halua koskaan enää muuttaa, jos suinkin mahdollista. Erityisesti minua hellytti hoitamiesi lasten ruotsinkieliset tervetulotoivotukset sinulle (lomanko jälkeen?). Minusta esineilläkin on sielu, tavallaan. Tai ne saavat sielun viimeistään siinä vaiheessa, kun solmimme niihin tunnesuhteen. Sen jälkeen muki ei ole enää koskaan "mikä tahansa muki" vaan juuri se tietty, yksi ja ainoa kaltaistensa joukossa. Voimia ja kärsivällisyyttä sinulle muuttourakassasi. Muistot rakkaaksi käyneestä asunnosta säilyvät joka tapauksessa!
❤️
Luulen, että lapset olivat kirjoittaneet nämä kirjeet silloin, kun vasta saavuin heille, eli näillä kirjeillä he halusivat toivottaa minut tervetulleeksi taloon. ❤️ Ronjan kuva jonka vieressä hän kertoo, miltä hän näyttää, viittaisi siihen. ❤️
Mulla on yksi laatikko muistoille. Se on täysi. Aina kun haluan tallettaa sinne jotain, pitää jostain luopua. Tämä ei ehkä auta tuollaisessa vaiheessa, jossa karsintaa on pakko tehdä paljon.. Voimia siihen!
Kiitos Jenni! ❤️
En kestä miten ihanat ponimukit! Enkä kestä jos ne ovat olleet piilossa kellarissa laatikossa sen sijaan että olisivat paraatipaikalla vitriinissä tai ilahduttamassa jokaista aamupalaa.
Tunnistan täysin sen että tavaraan luo tunnesiteen. Itse aikoinani hurahdin konmariin ja siinä auttoi valtavasti se että ideana oli valita tavara joka tuottaa iloa. Sen sijaan että olisi karsinut. Ja yhtä tärkeää oli sekin että jokainen esine joka sai jatkaa matkaansa jonkun muun iloksi tuli kauniisti hyvästeltyä. Kiitos että löysin sinut, kiitos että toit minulle ilonhetken kun sain sinut, kiitos että vietimme yhdessä hyviä hetkiä. Nyt meidän on aika jatkaa eteenpäin, toivottavasti saat uuden hyvän kodin. (Tai asiallisen kierrätyksen, jos kyseessä oli jotain huonokuntoista mitä kukaan ei ilmaiseksikaan ottaisi nurkkiinsa pyörimään...)
Kun näitä päätöksiä teet, voi myös auttaa kaksi kysymystä:
1. Saanko helposti vastaavan tuotteen? Tunne-esineet ja kirjeet ovat korvaamattomia. Mutta esim vaatteita tai kertakäyttöastioita on helppo hankkia lisää
2. Miten arvokas tämä on? Jos tuotteen arvioi olevan useamman kympin arvoinen, sen poislaittamista ennen kannattaa miettiä että vastaava löytyy jo, ettei tarvitse heti ostaa kalliita uusia tavaroita.
Minulla kului puoli vuotta omaisuuteni kahlaamiseen vuonna 2017. Alkuun tavaraa lähti päivittäin useampi pussi. Ja tavarat jotka pidin ovat oikeasti tuottaneet iloa, en muista ollenkaan mistä kaikesta luovuin.
Ne olivat mulla aktiivikäytössä ja ilahduttamassa aamiaisia siihen saakka, kunnes aloin alivuokrata kämppää. ☺️ Poni-aarteet siirrettiin säilöön kellariin, kun asuntoon muutti alivuokralaisia.
Mulla Konmari ei toimi siinä mielessä, että niin valtavan moni "turha" esine tuo iloa. Joten ilo-perusteella hyvin moni tavara saa jäädä....
En omista mitään arvokasta (My Little Pony -kokoelmaani lukuunottamatta..! G1-kokoelma on aika arvokas...! 🥰)
Vaatteet, astiat, lakanat, kaikki tällainen on helppo heittää menemään. Vaatteiden suhteen etenkin olen tehnyt edistystä verrattuna tilanteeseen 10 vuotta sitten, nykyään pystyn luopumaan lähes kaikista käyttämättä jääneistä vaatteista. Mutta ne henkilökohtaisemmat tavarat kuten kirjeet, valokuva-albumit, rakkailta ihmisiltä saadut lahjat... ne ovat niitä, joista on vaikea luopua. Kyse on puhtaasti tunne-arvosta. Ei ainutlaatuisuudesta ("saanko helposti vastaavan") tai arvosta ("onko tällä rahallista arvoa"). Vain ja ainoastaan tunneside ja muistot tekevät luopumisesta vaikeaa.
Kai on normaalia että kirjeet pidetään? Ei kai ne niin paljon tilaa voi viedä? Tai no jos niitä on satoja, niin ehkä… :) itse olen aika minimalisti mutta kirjeitä ja valokuvia en laita pois. Mutta hyvä vinkki monelta tullut tuo skannaaminen, pitää itsekin miettiä. Ei se ole sama asia mutta vaihtoehto ainakin!
Mulla on kymmenittäin kirjekansioita, suurin osa on jo Tampereella kellarissa... (ja mun työhuoneella, sekin toimii säilytystilana.... 🙈)
Harrastin kirjeenvaihtoa todella aktiivisesti yli 10 vuotta ja mulla oli yli 40 kirjeystävää.... Kirjeitä on ihan "muutama".... 🙈
Ihana kuulla että ponimukit olivat vain hetken huilaamassa ja odottamassa uudelleen käyttöönottoa.
Oli kyllä tosi mielenkiintoinen postaus ja aarteistasi kuulisi mielellään useammassakin tekstissä.
Ainakin kirjeenvaihto on sellainen että se ansaitsisi oman blogauksensa. Olisi aivan mahtavaa jos avaisit yhden kirjeenvaihtolaatikon ja jakaisit meidän kanssa muistot kirjeenvaihdosta.
Tsemppiä kovasti sinne valintojen keskelle, tunne-esineiden karsinta on todella vaikeaa.
Sellainen on jo ☺️
https://blogit.terve.fi/karkkipaiva/retroharrastus-kirjeenvaihto/
Moni kirjeystävistäni on nykyään minulle "normi"ystävä, emme enää kirjoita kirjeitä mutta olemme jääneet ystäviksi ja pidämme säännöllisesti yhteyttä :) Parhaana esimerkkinä kreikkalainen ystäväni Marianna joka on minulle niin läheinen, että hädin tuskin enää muistan aikaa, jolloin hän ei olisi ollut elämässäni. ❤️ Näen Mariannaa useammin kuin joitain suomalaisia ystäviäni....
Ihana postaus. Enkä kyllä käsitä ollenkaan miten aikasi riitti noin monelle kirjeystävälle :) minulla kun riitti vain yhdelle 😄
...kun kotona ei ollut vielä nettiä.... Siksi... 🙈 Mulla riitti aika vaikka mihin ennen Internetin aikakautta. (😬)
Tunnistan tuon… itse tosin löysin itsestäni uuden ”rohkean” puolen… tuossa 45+ ikäisenä kävin läpi kaiken: miljoona laatikkoa muistoja, lapsuuden tavaraa, nuoruuden muistoja, matkamuistoja… ovat matkanneet laspuudenkodin jälkeen asunnosta toiseen. Nyt olin valmis luopumaan. Olen lapseton enkä ikipäivänä halua että joku joutuu pohtimaan miksi jälkeeni jää selittämättömiä tavaroita. =)
Jos minä en ole halunnut perintöastioita käyttää vaan ne ovat täyttäneet kellaria, ketä kiinnostaa minun kipot ja kulhot! Tunsin että olin valmis luopumaan kaikesta tuosta. Ja tunsin helpotusta, en enää sitä säästämisen intoa. Kaikella tuntui olevan aikansa. Ja toisaalta pohdin kun vein useita autolasteja kierrätyskeskukseen ja kirppikselle, ehkä nämä tavarat jatkavat elämää jonkun luona joka osaa arvostaa niitä enemmäin kuin kellarissa lojumisen verran… se lohdutti luopumisen tuskaa. Ja mitäkö säästin… ne todella tärkeimmät; pari pehmolelua, yhden Barbienuken, muutaman kirjan ja teiniajan suosikkibändin nimmarikortin. Ne pääsivät kotiin esille, eivät kellariin. Nyt tunnen että saan näistäkin iloa koska muistot näistä ovat rakkaita. Niiden ollessa kellarissa kaiken tavaran keskellä, en edes muistanut niiden olemassaoloa.
Hienoa! ❤️
Minäkään en halua, että kukaan joutuisi mun jälkeen kahlaamaan läpi varastollista tavaraa. Siksi mun tavoite on yhä, että saan lopulta rakkaimmat muistoesineet mahtumaan muutamaan laatikkoon, jotka on sitten helppo heittää menemään kun minusta aika jättää. Joka vuosi pystyn aina karsimaan ihan vähäsen lisää, ja nykyään uuden tavaran kertymistä (eli ei-kertymistä) helpottaa se prosessi, jonka tein noin kahdeksan vuotta sitten kun todella oivalsin, että olen pahimmanlaatuinen jemmaaja. Herättyäni tähän en ole hankkinut enää mitään koriste-esineitä tai impulssihankitoja. En osta enää mitään, mihin tiedän, että saatan kiintyä. Niinpä uutta jemmattavaa kertyy nykyään enää todella vähän. Oikeastaan vain valokuvat, ja silloin tällöin saa lahjoja tärkeiltä ihmisiltä.
Minun oli helppo lahjoittaa osa lapsuustavatoista pois. Esim. hyväkuntoiset pehmolelut ja astiat vein Pelastusarmeijalle ja ajattelin että joku lapsi tulee niistä valtavan onnelliseksi. Ja onhan se tavarallekin kivampi, että joku rakastaa ja käyttää sitä kuin että se makaa varastossa. Pyyhkeitä ja lakanoita lahjoitin myös eläinsuojaan, koska tiedän että niille on siellä suuri tarve.
Muille muistoille ostin yhden ison laatikon ja päätin, että kaiken on mahduttava siihen. Vartavasten hankittu laatikko auttoi itseäni pysymään pienemmässä määrässä muistoja. Osa meni tosin miehen muistolaatikkoon mutta ei puhuta siitä... 😉
Hei, tämä oli tosi hyvä vinkki..! 🙂
😉💖
Mua on viime vuosina alkanut ahdistaa tavaramäärä, ja siksi viimeisimmissä muutoissa (kolme muuttoa kuudessa vuodessa) olen heittänyt pois tavaraa, joita olen tähän asti kantanut mukanani. Viimeisimmässä muutossa heitin pois mm. vanhojentanssipukuni, kalentereita juurikin 20v takaa ja hirveästi kirjoja ja paljon muuta. Minimalisti en ole vieläkään, enkä siihen pyrikään. Mutta siis, mulla vaan tuli sellainen olo että näistä asioista voi nyt luopua, olen valmis. Eli luopumista ei tarvinnut tehdä väkisin ja siksi en niitä tavaroita kaipaa.
Voisitko ajatella, että osan niistä muistoista voisi muuttaa digitaaliseksi ja pitää siten mukana ilman että luovut kokonaan? Eli jos vaikka ottaisit kuiteista ja postikorteista kuvia, niin muistoihin voisi palata ilman että fyysisiä tavaroita tarvitsisi pakata ja siirtää varastoon.
Kuulostaa hyvältä ja oikeastaan ihan parhaalta tavalta luopua. 🙏🏻
Olen joskus harkinnut tätä mahdollisuutta, ja voisi varmaan harkita uudelleen. Se ei toimi esim. kirjeiden kanssa, kun niitä on sadoittain (olin aktiivinen kirjeenvaihdon harrastaja), mutta ehkä juuri postikorttien, julisteiden ja kuittien kohdalla.... Täytyy antaa tämän hautua ja katsoa, jos se tuntuisi luontevalya sitten kun käyn laatikot läpi uudestaan Tampereella.
Kirjeitä voisi ehkä skannata? Samalla voi muistella ja ihmetellä, laijtella jos jaksaa. Skannaus on jotenkin kivempi kuin valokuva, vaikka ero onkin hienon hieno. Ja vähän kerrallaan skannaten. Pakko ei ole pysähtyä lukemaan kaikkea. Hienoimmat kirjastotkin digitoivat korvaamattomat aineistonsa.
Digitaalinen muoto ei mielestäni toimi, jos kyseessä on tunteeseen perustuva tavaraan liittyvä muisto. On ihan eri asia ottaa esine tai koru tai valokuva käteen, kuin katsoa sen kuva tietokoneen näytöstä.
Tämä on ihan totta.
Pystyn luopumaan helposti mistä tahansa, paitsi pehmoeläimistä. Niillä on sielu. Ja joku lapsuuden rakas kirja on tärkeä. Sekä puinen hevonen. Suhteeni tavaraan on muuttunut vuosien saatossa paljon ja olen tehnyt aktiivisesti tavaroiden karsimista ja nyt mennään tosi vähällä ja se tuntuu hyvälle. Tärkeimmät säilytettävät jotenkin kirkastuu. Joku päivä täältä kuitenkin lähdetään, niin en halua jättää jälkeeni tavaramäärää. Jos taikasauvan saisi, niin vanhat kauneuskuvastot palauttaisin. :) Esim. Yves Rocher 1982. Ps. Löytyisikö se joltain? 😄
Allekirjoittaa. Lapsuuden pehmoeläimiäni en voi edes kohdata koska tiedän, että en voi pitää niitä mutta en myöskään pystyisi hankkiutumaan niistä eroon. Niillä on todellakin sielu. Tiedän, missä mun pehmolelut asuvat (äitini ullakolla...), mutta en ole kohdannut niitä varmaan 20 vuoteen. Itku tulisi.
Heh... 😁 I hear you..!
Osaan samaistua tavaroista luopumisen vaikeuteen. Olen kuitenkin onnistunut kehittymään tässä asiassa ja uskon että sinäkin voit :)
Itseäni auttaa paljon kun tavara ei mene roskiin vaan eteenpäin, esimerkiksi kierrätyskeskukseen tms. Jos hyödyllisen tavaran saa lahjoitettua läheiselle henkilölle niin sitä parempi kun saa tuotettua hyvää mieltä itselle tärkeälle ihmiselle.
Eräs tapa mikä auttaa esimerkiksi lehtien, kuvien ja julisteiden kanssa on digitaalinen dokumentoiminen. Kuvien, piirrosten ja muiden pariin voi siten aina palata ja vievät vähemmän tilaa.
Lopuksi vielä että henkilökohtaiset tavarat ja muistot herättävät varmaan meissä kaikissa tunteita. Jos tunteet ovat vaikeita niin suosittelen lämpimästi käsittelemään asiat ja ajatukset läpi. Jos ei puhumalla jonkun kanssa niin vaikka kirjoittamalla tai muulla tavalla. Muista olla lempeä itsellesi!
Tsemppiä tehtävään!
Ai niin, tuli vielä mieleen. Voisiko semmoinen toimia että kokoat tietyt tavarat asetelmaksi oman mielesi mukaan ja valokuvaisit ne. Tämän jälkeen voisit kirjoittaa itsellesi ylös mitä ajatuksia tavarat herättävät. Ehkä näiden ajatusten pukeminen sanoiksi helpottaisia luopumisen taakkaa ja lisäisi itsetuntemustasi?
Toivottavasti mistään vinkeistäni oli apua!
Kiitos Ellunen. ❤️ Monet keinot ovat jo käytössä, ja terapiassa käyn paljon läpi luopumisen ja valintojen vaikeutta.
(...ja ehkä jopa tällaiset blogipostaukset ovat yksi keino käsitellä asiaa ja saada siihen perspektiiviä.)
Auttaisiko sua ajatella, ovatko ne tavarat onnellisempia jemmassa sun varastossa, vai jonkun muun aktiivikäytössä? Mä olen antanut paljon tavaraa kierrätyskeskukseen, kun olen todennut, että niistä nousee pintaan lähinnä murheellisia muistoja, ja jollekulle muulle esineet voi tuottaa paljon iloa. Ehkä ne esineetkin on onnellisimpia, kun tulevat oikein kovalle käytölle sen sijaan, että minä säästän niitä jossain yksinäisinä. Kirjeet, valokuvat ynnä muut ovatkin sitten asia erikseen. Niistä olen poistanut vähemmän merkityksellisiä ja säästänyt oikein tärkeät.
Kaikki sellaiset tavarat, jotka voivat muita hyödyttää, vienkin kierrätyskeskukselle ja kirpparille. Mattoja, lakanoita, huonekaluja, keittiölaitteita, jopa avaamattomia meikkituotteita. Tosi paljon tavaraa menee eteenpäin ja kuluneita tavaroita jätteeseen.
Ne tavarat, jotka säilytän, eivät ole hyödyksi muille: niillä on vain muistoarvoa. Paitsi ehkä ponitavarat, niillä on toki keräilyarvoa, mutta mä olen itsekin keräilijä ja kokoelmastani en luovu ❤️ Ponitavarat ja valokuvat ovat ne materialistiset asiat, jotka pelastaisin tulipalosta. ❤️
Itse heitän omasta mielestäni surutta tavaraa kiertoon, mutta osittainen totuus on kuitenkin, että olen säästänyt paljon asioita. Ja hei, minulta löytyy almanakkoja v. 1993 lähtien sekä kaikki veroehdotukseni v. 1996 lähtien, minun "heikkous" on asiakirjat, ne onneksi saa suht siististi kansiin ja kirjoihin. Tallessa on myös paljon saamaniani kortteja 1-vuotiaasta asti (luojan kiitos mun vanhemmillani tuli vesivahinko varastoon ja suurinosa mun kuvistöistä ja korteista meni pilalle!), hoitovasikkani karvoja!!! ja puhumattakaan lasteni tavaroista. Tästä kodista kun muutetaan, olen päättänyt et säilytän molemmille (tai heidän mahdollisille lapsilleen) ison muovilaatikon lempileluja ja ehkä toinen laatikko kouluajan muistoja, hienoimmat kuvisjutut yms. ja saavat sitten itse aikuisena päättää, mitä tavaroille tekevät, mutta minä teen siivouksen heidän puolestaan.
Meissä on se ero, että rakastan myös säilyttää kaikkia merkityksellistä ja tunteita herättäviä asioita ja tavaroita, mutta yhtäpaljon rakastan myös siivota, joten itselleni ei pääse kerääntymään tavaroita "jonnekin" vuosien saatossa vaan käyn säännöllisesti ns. elämääni ja tavaroitani läpi ja luovun koko ajan pikkuhiljaa asioista. Joten suosittelen asioiden ja tavaroiden pikkuhiljaa läpikäymistä niin ehkä niistä on helpompi luopua, kun tunnekuormaa ei kerry siellä varastossa koko ajan lisää!
Mitähän muuta "hullua" multa löytyy (jos haluat vertaistukea :D ) Löytyy mm. mun tädin 80-luvun kotoa Marimekon verhoja, jotka ei sovi mun tyyliin ja ikkunoihin, mutta en ole raskinut heittää pois, kaikki siististi korihyllyissään. Lisäksi löytyy kiviä ja simpukoita ympäri maailmaa, vasta löysin kaveriltani v.1996 saamani Turkista ostetun rannekellon, joka oli tullut tyyliltään uudestaan muotiin, mutta harmillisesti kelloseppä ei saanut sitä toimimaan enää..kaikki ottamani valokuvat v. 1989 alkaen siististi kansioissaan, ensimmäiset hoitokorvikseni (joita ei varmasti voi laittaa korviin enää), ai niin, kaikki mun c-kasetit nuoruudesta, kuuntelen tuon tuostakin "mankasta" Ressu Redfordia :D, öö varaston muovilaatikosta (se vanhempieni säilyttämä) löytyy kouluaineita ja muutama vihko ala-asteelta ja ehkä hassuimmat on ne hoitovasikkani karvat teipattuna paperiin ja siinä lukee "Ritu" ja "Rape" ja kuinka ihania muistoja ne tuokaan! <3
Kuulostaa liikuttavan tutulta tuo päätöksenteon vaikeus ja luopumisen tuska, tsemppiä! <3
Ja nuo vanhat Voguet kuulostavat mielenkiintoiselta, ehkä voisit vilauttaa jotakin kauneusjuttuja niistä täälläkin...?
Itselle ei ole suurta ongelmaa luopua tavaroista...paitsi jos sen on antanut itselle tärkeä ihminen. Koen syyllisyyttä ja tunnen että en arvosta lahjan antajaa.
Mutta itseä on kyllä auttanut ajatus siitä että ketä varten säästän? Ei ole lapsia ja ahdistaa edellisten sukupolvien tavaran hamstraaminen. Jos säästät itseäsi varten niin tuottaako se tavara oikeasti iloa. Jos on vain kaapissa vuosia, niin ehkä ei? En ehkä ole luopunut näistä kaikista tavaroista, mutta mm. alkanut käyttää kaikkia perintökuppeja ja muita joita olen "säästellyt". Ehkä tärkeämpää kuin luopuminen on ollut oikeasti alkaa käyttää kaikkia mitä on jäljellä. Toki jotain juttuja on ihan vaan fiilistelyn vuoksi, mutta ne mahtuvat yhteen pahvilaatikkoon. Toinen asioista luopumista helpottanut asia oli raskas kokemus muutosta (talo, exä jätti kaikki minulle), sen jälkeen ajatus liiasta tavaramäärästä on vain ahdistanut.
Ratkaisu on se, että laatikot kannetaan vinttiin, eikä siellä käydä sen jälkeen. 🙄 Hassua sekin, että jos minun pitäisi tulla käymään tavarasi läpi,niin jäisin vain fiilistelemään, enkä osaisi heittää mitään pois. Jos taas olisi silkkaa roskaa ja romua, niin pois vaan.
Kuvia ottamalla saa muistoja säilöön ja mikä ettei teettäisi niistä kuvakirjan itselleen. Karseata se karsiminen kuitenkin on. Konkreettinen luopuminen on sellaista tuskaa, jota jotkut eivät ymmärrä.
Mä voin haistaa nuo ponit ja tiedän miltä ne tuntuvat kädessä. 💜
Ymmärrän tuskasi täysin ja onhan sinulla kyllä tavaraa, mutta minusta on ihan ymmärrettävää ja inhimillistä haluta vaalia vanhoja muistoja ja tavaroita. Nykyisin on tavallaan "muodissa" minimalismi, konmaritus ja kaikki turha pois. Tietysti ymmärrettävää jos ei ole tilaa, muuttaa usein jne.
Älä ainakaan heitä pois sellaista, mitä pystyy vielä myymään tai antamaan eteenpäin. Itselle tulee ainakin parempi fiilis kun joku tykkäämäni tavara saa vielä uuden kodin. Ja nuo vanhat lehdet, julisteet (kosmetiikkapurkit?) yms. alkavat olla kohta keräilytavaraa, olisikohan museot, divarit, yksityiset keräilijät kiinnostuneita?
" Jos joku heittäisi ne pois kaikessa hiljaisuudessa, en muistaisi suurinta osaa niistä koskaan. Eikä tarvitsisi käydä läpi tunteita, joita ne herättävät. Mutta eihän kukaan tee tätä mun puolesta. "
Tuo on niin naulan kantaan sanottu! Olen ihan samanlainen! En voi luopua muistoista, en esineistä, jotka edustavat noita muistoja. Eikä minullakaan ole lapsia tai ketään, jolle niitä säästäisin. Silti kuskaan paljon jonkun muun silmissä joutavaa aina uudestaan ja uudestaan asunnosta toiseen.
Olen luvannut itselleni, että kun olemme puolisoni kanssa oikeasti vanhoja, luovun kaikesta rakkaasta rojustani. En halua vieraiden ihmisten joutuvan kahlaamaan kaikkea läpi. Kuolinsiivoukseni tulee siis oikeasti vasta ennen kuolemaa. Konmarittajaa minusta ei saa kirveelläkään.
“ Olen luvannut itselleni, että kun olemme puolisoni kanssa oikeasti vanhoja, luovun kaikesta rakkaasta rojustani. En halua vieraiden ihmisten joutuvan kahlaamaan kaikkea läpi.”
Arvostan tätä asennetta. Tätä on tullut mietittyä. Ennenvanhaan kun kaikesta oli pulaa ja perinnönjakajia oli useita, tämä ei ollut niin ongelma. Moni nuoripari (esim. omat vanhempani) oli ikionnellinen saadessaan iso-tädin sohvakaluston tai astiaston. Nykyään elintaso on kohonnut tavara on halpaa (en vähättele pienituloisia, toki heitäkin on). Ja perheet ovat pienentyneet. Jos ainoan lapsen ainoa lapsi perii kaikki isomummut, tädit, sedät etc. niin tavaraa on paljon ja se todella voi ahdistaa.
On sulla aikamoinen urakka! Mielestäni on hienoa, että osasta tavaraa olet pystynyt luopumaan. Kuten muutkin ovat ehdottaneet, joistakin tavaroista voisit ehkä tallentaa muistot kuvina ja teksteinä valokuvakirjaan. Mutta sekin on iso prosessi eikä käy hetkessä, ja muutto täytyy kuitenkin suorittaa.
Mä ehkä aattelisin että mikä on ehdoton maksimimäärä tavaroita joita saat säilytettyä asuntosi varastotiloissa mukavasti (eli niin, että saat varastoitua muunkin tarvittavan). Jos se on 20 laatikkoa niin sitten saat ottaa mukaan sen verran. Kun saat tavarat Tampereelle voit myöhemmin käydä niitä läpi laatikko kerrallaan, kuvata ja kirjoittaa tavaran herättämät ajatukset ylös. Sitten ehkä olet osasta valmis luopumaan.
Oletko suunnitellut uuteen kotiisi muuten jonkinlaista "ponialttaria"? Nuo mukit ovat ainakin niin kauniit että varaisin niille jonkun paikan missä ne näkisi päivittäin. Ehkä joku vitriini keittiöön tai makuuhuoneeseen sellaiseen kohtaan ettei auringonvalo niitä kuitenkaan vahingoita.
Mulla on (pitäisikö sanoa ikävä kyllä....) Tampereella kaksi varastoa, kellarissa ja ullakolla, ja ullakon varasto on aivan tyhjä: se vain odottaa saavansa sisuksiinsa nämä Ahvenanmaan laatikot. Tuo tila siis osaltaan mahdollistaa säilyttämisen.
Osa laatikoista sisältää kuitenkin myös käyttökelpoista tavaraa, näistä kaikki eivät siis ole turhaa eivätkä ihan kaikki laatikot muuta ullakolle. Peitot, lakanat, tyynyt, pyyhkeet ja astiat tulevat kyllä käyttöön. :)
Kyllä mä uskon pystyväni heittämään vielä joitain muistoesineitä menemään. Tänään aamulla heräsin jo tunteeseen, että sen yhden kuvis-tunnin "modernin taiteen tuotoksen" voisin kyllä heittää menemään... 😅
Mulla on toiveena, että pystyisin Tampereella käymään ullakkolaatikot uudelleen läpi vaikka ensi syksynä, yksi laatikko per viikko. En kuvittele hetkeäkään, että pystyisin - tai edes haluaisin - heittää kaikkia muistoesineitä ja lahjaksi saatuja (mutta nyt tarpeettomia) tavaroita menemään, mutta toiveissa olisi, että kaikki muistotavarat mahtuisivat jonain päivänä 1-2 laatikkoon. ❤️
Ponivitriini, tai jonkinlainen tapa sisällyttää ponien "perintö" kodissani, on ehdottomasti suunnitteilla. Mutta tämä on vaikea juttu, sillä suhtautumiseni sisustusesineisiin on muuttunut todella paljon. Siinä missä ennen rakastin ympäröidä itseni kaikenlaisilla koriste-esineillä, haluan nyt pitää asunnon hyllyt mahdollisimman vapaina tavaroista - ainakin niin, että esillä olevat tavarat olisivat harkittuja ja muodostaisivat rauhallisen kokonaisuuden. Tämä liittyy vahvasti myös uupumukseni jälkitilaan ja siihen, että minun on nykyään minimoitavat kaikki aistiärsykkeet että mieleni pysyy rauhallisena. 😔 Myös esillä olevat esineet aiheuttavat levottomuutta, jos ne eivät ole harmonisia.
Täytyisi siis löytää tapa, jolla ponit voisi tuoda esiin ns. "hyvällä maulla", arvokkaasti ja rauhallisesti. Niin, että saisivat kodissani arvoisensa paikan ja ilahduttaisivat, mutta samalla sulautuisivat ympäristöön kaappaamatta huomiota liika. Ei todellakaan helppo tehtävä.
Hyvä juttu että varastoissa on tilaa! Suunnitelmasi kuulostaa hyvältä.
Ymmärrän täysin ongelmasi aistiärsykkeiden kanssa ja toiveen harmoniasta. Itselläni ei ole kokemusta keräilyesineiden säilytyksestä, mutta ehkä jostain internetin syövereistä voisi löytää vinkkejä? Itselleni mieleen tuli että voisi käyttää ratkaisuun jotain olemassaolevaa kaappia (jos tilaa on) tai rakennuttaa erikoishyllyn poneille,niin että siihen tulisi ovi jonka voisi "naamioida" peiliksi tai vaikka ripustaa tauluja. Ja hyllyistä tekisi vain niin syviä että ponit mahtuvat, näin hylly ei tulisi liikaa esiin seinästä?
Näitä järjestelyasioita voisi miettiä ehkä myös ammattijärjestäjän kanssa, uskon että osalta ainakin löytyisi tietotaitoa tähän liittyen.
Mielessä kävi jo aiemmin että voisin kääntyä poniasiassa jonkin ammati-sisustajan puoleen. ❤️ Itsellä kun ei tätä taitoa/silmää ole lainkaan. Myös sellainen vaihtoehto on kareillut mielessä, että olisi hylly, jossa olisi umpinainen osa ja näkyvä osa, ja näkyvillä olisi aina kerralla 2-3 ponia. Poneista valittaisiin aina muutama esille galleriaan, ja näyttely vaihtuisi esim. kerran kuussa :) Valovaurioiden takia koko kokoelmaa ei edes pysty pitämään esillä, tai harva keräilijä niin haluaisi tehdä, sillä valoaltistus pilaa ajan kuluessa ponien pinnan. Osassa mun poneja on jo nyt valovaurioita.
Haluisin muistuttaa siitä näkökulmasta, että myös tuo on valinta, että päättää pitää niitä mukana. Itsellä on taipumusta samoihin ongelmiin, mutta terapian avulla oon ymmärtänyt, että myös valitsematta jättäminen on valinta ja siitäkin pitää ottaa vastuu.
Aihe, jota käyn säännöllisesti läpi omassakin terapiassa. ❤️
Itse olen sitä tyyppiä kenen on helppo laittaa tavaroitaan kiertoon (tai roskikseen). Monta muuttoa ja 5 kk reippureissu ovat jalostaneet omalla kohdallani siihen etten halua kantaa tai säilyttää kamaa mitä en tarvitse. Mieheni on enemmän sitä tyyppiä joka haluaa säilyttää tavaroita koska niitä voi vielä tarvita. Myönnän että välillä olen kehottanut häntä käymään tavaroita läpi että onko tarpeen säilyttää kaikkea esim. elektroniikkaa. Vanhat puhelimet materiaalikierrätykseen jne.
Sama juttu täällä. Usein mielletään että naiset ovat enemmän tavaraan kiintyneitä mutta kyllä meillä se on tuo miespuolinen. Kun muutimme yhteen niin monia asioita oli tuplana, esim. vuosikausia meillä oli kaksi silitysrautaa kun "jos toinen menee rikki". Ei meidän talous (onneksi) siihen kaadu että joudutaan ostamaan uusi silitysrauta :D Ja mä en edes silitä. No työkaverin meni rikki, sanoin että meillä on ylimääräinen, saat ihan ilmaiseksi. Sain vaihtokaupaksi kuitenkin pullon viiniä ja itsetehtyjä hilloja ja se turhake vihdoin pois kaapista, win-win!
Kuulostaa niin minulta... 😂
👏😀
Oon ottanut niistä kuvia ja tehnyt niille oman muistokansion tietokoneelle josta niihin voin nostalgian tarpeessa palata.. Tsemppiä! ❤️
Samaistun täysin. <3 Siis ihan täysin (kuten todella moneen muuhunkin postaukseesi - tuntuu usein kuin olisit siskoni, jota minulla ei koskaan ollut). Olen itsekin lapseton, joten säästän muistojani vain itseäni varten. Voimia ja jaksamista raskaaseen prosessiin. Minulle tapahtui todella surullinen asia, joka karsi muistoesineitäni: lapsuudenkotini paloi kivijalkaan asti tammikuussa 2021 ja suurin osa vanhoista tavaroistani sen mukana. Aluksi se tuntui aivan ylitsepääsemättömän kauhealta, mutta ajan kanssa olen oppinut päästämään irti. Ja juuri tuo mitä sanoit: toisaalta se on helpottavaa, ettei tarvinnut käydä tavaraa läpi, eikä edes muistaa, mitä kaikkea siellä oli. Mutta yksi suunnattoman iloinen asia tapahtui - ENITEN minua suretti 80-luvun My Little Pony -kokoelmani palaminen, kunnes äitini pari kuukautta sitten löysi suurimman osan poneistani vahingoittumattomina piharakennuksesta!! <3 <3 Ehkä vain sinä voit ymmärtää, kuinka onnelliseksi tulin, ja siksi oli pakko jakaa tämä asia! :D
Lempi ❤️ *halaa*
Voi, mitä oletkaan käynyt läpi..! Minun haasteeni eivät ole mitään sen rinnalla mitä sä olet joutunut kokemaan, olen tosi pahoillani. (Toivottavasti kukaan ihminen tai eläin ei vahingoittunut palossa...?) 😢 Mutta ihana loppu tarinassasi - miten ilahduinkaan, kun luin, että suuri osa poneistasi olikin säästynyt..! 🙏🏻🥹 Kiitos kun jaoit..!
Meinasin itse kirjoittaa melkein samanlaisen tarinan kuin sinä Lempi <3 Muutama vuosi sitten lapsuudenkotini (ja vanhempieni silloinen koti) paloi myös kokonaan. Menetin kaikki äitini säilössä olleet lapsuuteni lelut, kirjat, lehdet yms.
Vanhempani menettivät käytänössä kaiken maallisen omaisuutensa (heillä oli kattava vakuutus joten rahallinen menetys ei onneksi ollut juuri mitään) ja monet itkut on itketty. Mutta, olemme todella onnellisia niistä muutamista asioista mitkä säilyivät! Puinen arkku jossa oli valokuvia ja muita muistoja saatiin pelastettua, siellä oli esim. vanhempieni hääkuvia ja minun syntymäkuvia (joita ei ollut missään digitaalisena) sekä minun lapsuuden ainevihkoja ja kaverikirja. Myös äitini rakas kihjalaislahjaksi saatu seinäkello 30-luvulta säästyi, ja on nyt uuden talon keittiön seinällä paraatipaikalla.
Tämä kokemus itselle opetti lopulta tavaran merkityksen. Sen menettämistä tai siitä luopumisesta saa surra. Mutta se on kuitenkin vain tavaraa. Olemme todella, todella onnekkaita että kukaan ei loukkaantunut palossa. Sattumalta vanhempani olivat lomamatkalla ja perheen koirakin muualla hoidossa. Palo levisi niin yllättäen ja nopeasti että palomestarin mukaan jos joku (ihminen tai eläin) olisi ollut silloin talossa, ei olisi tänään täällä…
En toki yritä sanoa että jokaisen pitää kokea tämä jotta ymmärtää luopumisen tuskan :) Mutta tuntui että halusin kertoa oman kokemukseni.
Ja loppukevennykseksi - äidilläni on jemmaamis/hamstraamis -taipumusta, mikä häntä itsekin todella häiritsi ja halusi päästä siitä eroon, jotta minulle ja siskolle ei jäisi joskus hirveä tavarakuorma käydä läpi. Nykyään kun puhutaan tulipalosta, vitsaillaan kaikki yhdessä että „no ainakin konmaritettiin kunnolla koko talo“. :D
Viimeks kun muutin säilytin Vogueista vain ne joissa oli Madonna kannessa. Ja nyt kun mietin niin ei ole aavistustakaan minnekä ne laitoin 🤔Onko ne vintillä? Ja miksi edes otin ne mukaan, ei mua Madonna enää 2015 kiinnostanut 🙄
Ponit pitäis saada vintiltä pois ja pistää vaikka kirjahyllyyn koska seinähyllyä en saa aikaiseksi laitattaa. Paitsi että pitäs ostaa lisää kirjahyllyä...
Oh, kovin tuttua on minullekin.
Suhtaudun tunteellisesti ja nostalgisesti kaikkeen, kuljetan mukanani paljon vanhaa tavaraa.
On pitänyt ihan kerros kerrokselta käydä läpi ja vähitellen oppia luopumaan.
Mielestäni tämä on kaksijakoinen asia; on hienoa että suhtautuu rakkaudella ja tunteella menneeseen - mutta lantin toinen puoli on pelko päästää irti.
Viimeksi koin tätä pari vuotta sitten kun tajusin, että mun kaapit on täynnä nättejä mekkoja ajalta "ollessani 40-vuotias, kun tapasin mieheni". Isäni kuolema antoi impulssin päästää irti ja yrittää hyväksyä, että olen nyt paljon vanhempi ja en ole enää 40vee. Että minun pitää opetella nauttimaan tästä hetkestä, eikä haikailla liikaa menneitä.
Meille lapsettomille on erityisen kipeä ajatella; mihin minun henkilökohtainen historiani joutuu sitten, kun kuolen?
Olen horoskooppimerkiltäni Vaaka. Meille Vaaka-ihmisille on vaikeaa valita. Kaksoset on toinen samanlainen merkki. :) Oletko kenties jompi kumpi?
Suosittelen japanilaisen Marie Kondon kirjoja siivoamisesta ja minimalismista, niistä saattaisi löytyä inspiraatiota ja voimaa luopumiseen:)
Ovat tuttuja :) (...eivät auttaneet luopumisessa mun kohdalla, mutta opin uuden tavan viikata vaatteita ;D)
Mulla on varmaan sama H&M JohnnyDepp mainos ja se siirtyi viimeisimmässä siivouksessa edelleen muistolaatikkoon :) Minulla on siis yksi laatikko minulle tärkeitä muistoja (kaikenlaista paperisälää ja pikkuroinaa, joilla on vain minulle merkitys ja jonka saa ihan huoletta heittää roskiin minun jälkeeni). Minusta ihminen saa säilöä myös arvotonta roinaa jälkipolvien riesaksi! Toki kohtuus on hyvä muistaa ja yrittää karsia tavaraa, jos sille ei ole tilaa tai sen määrä ahdistaa.
Omia tavaroitani olen karsinut joka muuton yhteydessä ja ajan kanssa tavaramäärä pienenee. Esim. viime kerralla heitin kaikki vanhat kalenterit pois, kun nyt ne tekstit tuntui jotenkin vanhentuineilta ja säästin muutaman sivun joistakin muistoksi. Samoin opiskelupaperit sai lähteä ja pienestä kirjamäärästä lähti lähes kaikki kierrätykseen, koska luin jokaisen eikä ne olleet minusta enää hyviä.
Nykyään myös ostan vähän uutta niin tavaramäärä pienenee myös luonnostaan, esim. tekstiilit kuluvat roskiskuntoon.
On varmaan järkevää, että karsit nyt tavaroita sen minkä pystyt ja teet uuden kierroksen sitten myöhemmin.
Mulla on yksi laatikko muistoille. Enempää en voi jemmata, kun ei oo omaa kotia ja jemmaan porukoilla. Monesta jutusta oon ottanut kuvan. Viettänyt hetken tavaran ja sen tuomien muistojen ja tunteiden äärellä ja sitten kuvannut ja heittänyt pois. Ei kuva ole sama kuin tavaran hypistely, mutta se on helpottanut luopumisessa. Mutta musta se ei oo lainkaan paha, että tavaroilla on tunnearvoa ja haluaa pitää muistoja. Käytäntö on vaan omalla kohdalla pakottanut luopumiseen.
Olen nyt jonkin aikaa Mossan kasvoöljyä käytettyäni havainnut, ettei se tosiaan ole paras imeytymään. Pitäisi varmaan testata jotakin toista öljyä.
Sitten kysymys: säilyttäisikö Alga Mariksen sävyttävä aurinkovoide suojaustehonsa tai edes osan siitä, jos sitä ottaisi mukaan tien päälle pieneen purkkiin?
Hmm, mitä muita öljyjä olet aiemmin käyttänyt..? Mossa on yksi kaikkein ohuimmista öljyistä ja sitä on kevennetty ja "kuivatettu" estereillä, mitä enemmän estereitä, sitä helpommin öljyn pitäisi imeytyä. Tuli vain mieleen, että jos Mossa ei imeydy sinulla hyvin, ehkä öljyt ylipäänsä eivät imeydy hyvin ihoosi..? Mossaa ohuempia öljyjä ei ole paljon markkinoilla.
Ehdottomasti :) Sen suojausteho säilyy samana. Mineraaleille ei tapahdu mitään vaikka siirrät voidetta eri purkkiin, mineraalit eivät esimerkiksi hapetu tai härskiinny. Sen sijaan voiteen sisältämät antioksidantit toki saattavat kärsiä jos voidetta pitää pitkään avokantisessa purkissa, mutta esim. viikon tai kahden mittainen reissu ei vielä aiheuta suurempaa riskiä. Ellet tietysti unohda purkkia auki.
Kommentti nimimerkiltä TT (siirretty väärän postauksen kommenttilaatikosta):
"Teen säännöllisiä siivoamisia, jolloin heitän roskiin tavaroita, lappusia jne.
Toisaalta minulla on lapsena/nuoruudessa tehtyjä vihkoja prinsessa Dianasta, Madonnasta ja Johnny Deppistä.
Omistauduin artikkeleiden keräämiselle. Silloin ei ollut internettiä ja luin lehtiä, sieltä sitten leikkasin juttuja. Minulle tuli myös Suosikki ja joskus ostin Demi lehden. Madonnasta on kaksi vihkoa. Johnny Deppin vihkoa en ole hävittänyt hänen alamäkensä alettuakaan. Minultakin löytyy Johnnyn H & M mainos mistä sinäkin mainitsit…..
Olen myös kerännyt ja liimannut pieneen kirjaan elokuvaliput vuodesta 2002. Selailen välillä vihkoja ja kirjaa muistelen hyviä (tai huonoja) elokuvahetkiä :)"
Niin tuttua!
Vuosi sitten myimme kakkosasuntomme pois (luojan kiitos ja oikein hyvään aikaan hintojen osalta) Turun saaristosta - sinne oli tullut vietyä "säilöön" yhtä sun toista. Uskomaton määrä tavaraa piti valikoida sen kahden käyntikerran aikana, jolloin siellä kävimme ja pakkasimme pakun + peräkärryn täyteen.
Se on niin helppoa viedä toiseen osoitteeseen tavaraa, joka ei kotiosoitteeseen enää mahdu - sen enempää ajattelematta.
Valintoja, valintoja. Oli se sydäntä raastavaa! Roskiin meni paljon, lahjoitin osan eläinsuojeluyhdistyksille myyntiin, myin osan eteenpäin (pilkkahinnalla) ja annoin sukulaisille huonekaluja.
Rahanteko huonekaluilla yms. muilla vähän arvokkaimmalla 10 vuoden aikana kerätyillä antiikkiesineillä ei tullut mieleenkään, niistä piti vaan päästä eroon.
Mutta sitten kun se on ohi, voi sitä tunnetta! Viimeisen kerran kun meni selän takana kiinni Pelicanin varaston ovi, freedom!
Voi sua. Voi mua. Tiiän niin, mistä puhut. Reilu 7 v sitten tultiin Australiasta.
Koti oli niin täynnä, jos avasi minkä tahansa komeron oven, jotain tippui.
Minulle tuli iso hammasremontti ja päätin alkaa karsimaan.
Meiltä lähti väh 10 autollista kirppikselle.
Reilu 2 v sitten muutettiin, muutto oli HIRVEÄ. Meillä on kellari täynnä, sisätilat täynnä. Tämän vuoden tavoite on laittaa kiertoon 50 banaanilaatikollista. Siltikään kellari ei tule tyhjäksi tästä.
Itse en osta mitään pysyvää. Reissuilta ostan esim kosmetiikkaa, syötävää. Mutta lähtökohta on kaaos.
Mun tapa on, käyn läpi säännöllisesti ja hyvä kohta kotona mihin laittaa kiertoon lähtemässä olevat.
Tänään päättyi kirppismyynti. Oliko 3.s tänä vuonna. Myynti 91 e. Tästä kun vähentää kulut, on helppo päätellä mun tarpeeton on soopaa. 10 banaanilaatikollista, eli alle 10 e laatikko.
Olet oikealla polulla.
Ole armollinen itsellesi ja karsi omaan tahtiin. Näin lopputuloksesta tulee paras mahdollinen.
Me myytiin pari v sitten mökki.
Nyt loput ovat yhdessä kellarissa. 60 km päässä kotoani. Kun saan ne joskus tänne, olen tyytyväinen. Vähän sama, kun sun Marianhaminan asunnon tyhjennys.
Olen aivan samanlainen. Olen saanut vastaavaa kuormaa kevennettyä viimeisen 12 vuoden aikana kahdessa muutossa ja nyt viimeisimmäksi, kun siirsin työpöytäni kotona toiseen paikkaan. Joka välissä olen saanut laitettua aina jonkun verran ”tärkeitä papereita” pois. Nyt ne mahtuvat jo yhteen varastolaatikkoon.
Siis omani. Jokaisella lapsella on oma laatikkonsa, johon kerään heidän ”tärkeitä juttujaan”.🤣
Ehkä neuvoni on lähinnä, että koita tukkia nykyistä virtaa, äläkä jemmaa asioita niin paljon. Aika hoitaa pikku hiljaa vanhoja kasoja pois.
🙏🏻 Juuri tätä yritän noudattaa. Tultuani kunnolla tietoiseksi jemmaamisestani noin 8 vuotta sitten aloitin anti-jemmaus-prosessin, mutta tästä ominaisuudesta on varmasti mahdoton päästä koskaan täysin eroon. Mutta pystyy sitä sentään vähän hillitsemään, nyt kun on tietoinen asiasta. ❤️ Ja vanhat jemmat vähenevät hiljalleen. Hyvin hitaasti, mutta vähenevät kuitenkin.