Tänään lautasella on Karkkipäivälle hieman epätyypillinen aihe.
Haluaisin kysyä teiltä riitelystä parisuhteessa ja yleisesti suuttumuksesta.
Aihe kiinnostaa minua monin tavoin. Suuttumuksen käsittely ja ilmaisu on asia, joka on minulle henkilökohtaisesti kestävästi työstettävä asia.
Kuulun niihin, jotka eivät juurikaan osaa riidellä. Välttelen viimeiseen saakka konfliktitilanteita tai käytöstä, joka johtaa sellaisten syntymiseen. Olen sovitteleva ja miellyttämisenhaluinen ja pyrin liennyttämään potentiaalisen konfliktin välittömästi. Ahdistun ja tunnen avuttomuutta, jos se ei onnistu
Minun on ylipäänsä vaikea kohdata tai ilmaista suuttumusta.
Se ei ole pelkästään hyvä asia. Suuttumuksen tunteitakin tarvitaan. Ei vähintään omien rajojensa kunnioitukseen.
Millainen suhde teillä on suuttumukseen? Suututteko herkästi ja miten ilmaisette sitä?
Kuulisin mielelläni suuttumuksen ilmaisusta erityisesti parisuhteessa.
Laadin aiheesta kyselyn, johon voi vastata anonyymisti täällä:
Käsittelen vastauksia omassa kirjoituksessaan kesäkuussa.
26 comments on “Miten teillä riidellään?”
Meillä riidellään tasan yhdestä asiasta , epäsäännöllisesti n. 1-2 kk välein. Viimeisimmän riidan jälkeen koin jonkin valaistumisen, että ehkä tämä aihe ei olekaan mikään lopulta eroon johtava suhteemme suuri kompastuskivi, vaan asia, jossa menemme hieman eri tahdissa, ja ajoittaiset riidat puhdistavat ilmaa. Riidan jälkeen oloni oli jotenkin tyyni ja helpottunut. Hassua. Tajusin, että tähänkin asiaan voi suhtautua monella eri tavalla. Osaisinpa seuraavan riidan tullessa suhtautua siihen kuin lahjaan.
Mukavaa kuulla tällaisista "valaistumisista" riidoissa, olisi tosiaan ihanteellista jos kaikki osapuolet osaisivat suhtautua riitoihin kuin lahjoihin. 🙏🏻 Ja oppia niistä. Riidan siemenhän on lopulta aina jokin asia, joka hiertää tasapainoa, ja riita on mahdollisuus korjata tämä epätasapaino.
Vähän niinkuin asiakkaan huono palaute - yrityksen tulisi ottaa se hyvänä ja kehityksen mahdollistavana asiana.
Vastasin kyselyyn, vaikka koen että toistuva ongelma omissa parisuhteissani on ollut riitojen puute. Haluaisin riidellä enemmän. Tietenkin optimaalista olisi, jos asioista voisi keskustella ilman riitaa, mutta tällä hetkellä ajattelen niin, että riiteleminenkin olisi parempi, kuin täydellinen sulkeutuminen.
Itsekin vältän konflikteja ja olen nykyisessä suhteessa harmikseni huomannut omassa käytöksessäni toistuvan kaavan sen suhteen, että en pysty ottamaan asioita puheeksi. Epäilen, että isoin ongelma on siinä, että en halua loukata toista.
En ole ns. nalkuttaja ja koen, että samoista pienistä asioista ärsyyntyminen on turhaa, useimmiten vaan omaa pahaa mieltä ylläpitävä juttu, kun toinen harvemmin kuitenkaan muuttaa toimintaansa vaikka sanoisit sata kertaa.
Mutta se on kyllä ongelma, että en osaa ottaa isompiakaan juttuja puheeksi. Sitten kun ne kaikki pienet ja muutamat isommat jutut kasautuvat, niin turhautumisen taso on jo aivan älytön. Se on epäreilua kaikkien kannalta.
Olen muuten elämässäni (töissä, ystävien ja perheen kesken)avoin, suorapuheinen ja sanavalmis (vältän kuitenkin viimeiseen asti toisen loukkaamista. Sanon asiat suoraan, mutta mahdollisimman kauniisti ja rakentavasti). Rakastan pitkiä keskusteluja.
Nykyinen kumppanini on vielä mielestäni erityisen herkkä sille, jos millään tavalla kritisoin hänen käytöstään, joten tuntuu että tämä asioista puhumattomuus alkaa olla ylitsepääsemätön este parisuhteen jatkon kannalta.
Aidan, on kun olisi tullut mun näppikseltä tuo teksti. Keväällä päättyi 13 vuoden parisuhde, isona osana molempien taipumus konfliktien välttelyyn ja kumppanin kykenemättömyys keskustelemaan loukkaantumatta. Toivottavasti te saatte kommunikaation toimimaan paremmin.
Voi eih, Aidan 😥 Onpa kurjaa.
Mulla on ollut aina päinvastainen ongelma puhumisen suhteen, kaikenlaisten pienempien ja suurempien "mörköjen" esiinottaminen on ollut liiankin matalan kynnyksen takana. Puhun liikaa. (Suunnilleen kaikesta, kevyemmästä ja vakavammasta.)
Mutta alttius asioista puhumiseen ei tietenkään (valitettavasti) ole ratkaisu ongelmiin, jos sama alttius ei päde kaikkiin osapuoliin. :/ Silloin todennäköisesti ne riidatkin olisivat parempia kuin täysi hiljaisuus, kuten sinäkin kirjoitat.
Toivottavasti teille löytyisi jokin tie kohdata asioissa...! ❤️ Oletko muuten koskaan kirjoittanut hänelle kirjettä? Minä olen kokenut kirjeet helpottavana ja joskus onnistuneenakin tapana puhua asioista silloin, kun a) pelkään sanovani jotain loukkaavaa tai b) toinen on erityisen haluton kuulemaan tai keskustelemaan. Kirjoittaessa viesti pehmenee kun voi asetella sanoja ja harkita sanomaansa paremmin. Ja kun toinen saa rauhassa ottaa vastaan sanottavan silloin, kun hänellä on sopiva hetki (kirjeen/sähköpostin voi avata milloin vain), hän on myös vastaanottavaisempi ja pystyy paremmin pureksimaan lukemaansa, kun defenssit eivät ole päällä korkeimmillaan.
Hei, tilannepäivitystä sen verran, että me päädyimmekin hyvin nopeasti eroon. Mies oli selvästi tahollaan käynyt eroprosessia läpi jo pidemmän aikaa, minulle siitä kertomatta. Hän ei lopultakaan halunnut puhua ja käydä asioita läpi kunnolla, vaan oli sitä mieltä, ettei keskusteleminen auta enää tässä vaiheessa.
Olen sinänsä helpottunut erosta ja siitä, että hän oli samaa mieltä asiasta kanssani, mutta järkyttynyt siitä, että meidän keskusteluyhteys oli päässyt NÄIN huonoksi.
Voi olla että tartun Sannin ehdotukseen kirjeen kirjoittamisesta. Haluaisin itse tietää tarkemmin eron syitä miehen näkökulmasta ja antaa hänelle myös mahdollisuuden kuulla minun näkökulmani.
Saiko Kuorotipu käsiteltyä ongelmia eron hetkellä?
Tämän parisuhteen aikana olen alkanut miettimään tätä keskusteluyhteysasiaa. Olen ihmetellyt ja vähän soimannutkin itseäni siitä, että en saanut keskusteluyhteyttä toimimaan tässä parisuhteessa. En kovin paljon paremmin edellisessäkään, lähes 10 vuotta kestäneessä suhteessa.
Kai se on vain niin yksilöllistä, miten kenenkin kanssa yhteys toimii? Se pätee ihan kaikkiin suhteisiin.
Minulla on muutama hyvinkin tuore, aikuisena solmittu ystävyyssuhde joissa keskustelu on ollut alusta asti tosi luontevaa ja avointa. Sitten on ystäviä, jotka ovat kulkeneet mukana hiekkalaatikolta lähtien, eikä asioista välttämättä silti pystytä keskustelemaan ollenkaan niin syvästi.
En tarkoita, etteikö suhde voisi olla hyvä ja vakaa, vaikka toisen kanssa ei tulisikaan jaettua niitä kaikkein syvimpiä ajatuksia. Mutta sellainen suhde on erilainen, jollain lailla arkinen. Ehkä olen onnellisessa asemassa, kun olen nyt aikuisena saanut muutaman hyvän ystävän, kenen kanssa yhteys toimii. Silti toivon, että saan tälläisen hyvin toimivan keskusteluyhteyden myös joskus vielä oman kumppanin kanssa.
Aidan ❤️
Viivytin kommenttisi julkaisua, koska tämä viikko on ollut minulla sellainen, että en ole pystynyt keskittymään blogiin ja sen kommentteihin ajatuksella.
Olen pahoillani, että keskusteluyhteyden löytäminen kumppanisi kanssa ei ollut enää mahdollista 😥 Tai oli jo liian myöhäistä. Oma entinen puolisoni totesi erotessamme haikeana, että "aina tuntuu olevan liian aikaista tai liian myöhäistä", liittyen keskusteluun ja erinäisiin asioissa kohtaamisiin.
Kirje voi silti olla hyvä asia, vaikka se ei eroanne muuttaisikaan, ja rohkaisen kyllä siihen. Saattaa kuitenkin olla hyvä odottaa ennen kirjeen lähettämistä, ja lukea se uudestaan parin viikon tai kuukauden päästä, kun tuoreeseen eroon on saanut vähän etäisyyttä ja asiat ovat ehtineet jäsentyä enemmän pään sisällä. Saatat ehkä haluta kirjoittaa jotain eri tavalla tai jopa ihan uuden kirjeen kuukauden päästä. Sama koskee entistä puolisoasi. Ehkä hänkin on vielä tässä vaiheessa todella suuressa tunnekuohussa..? Voi olla vaikea vastata kysymyksiin tai edes kohdata toisen näkökulmia, jos on itse vielä kovin suuressa tunnemyllerryksessä. Sen ero aina aiheuttaa, oli sitten kyse pidempäänkin mietitystä siirrosta.
Paljon voimia sinulle tilanteeseen, Aidan ❤️
Aidan, yllättävän paljon kuulosti juuri omalta tilanteeltani, joten oli pakko kerrankin kommentoida.
Sanon asiat yhtä lailla suoraan, mutta ratkaisuja etsien ja kauniisti, juuri siksi, ettei tule loukattua toista tai aiheutettua pahaa mieltä. Samaan aikaan harmittaa, ettei sitten saa sanotuksi tarpeeksi ajoissa jostain asiasta, kun yrittää vältellä sitä loukkaamista.
Meillä molemmat herkkiä reagoimaan pahoihin kritiikkeihin, ja mies usein tuntuu myös yrittävän vähätellä niitä kritiikkejä tai keksiä joitain selityksiä asioille, mikä sekin on ymmärrettävää - yritän usein itsekin miettiä, mikä hänen taustallaan voisi aiheuttaa esim. johonkin käyttäytymismalliin päätymisen. Toisaalta harmittaa, että yritän ikään kuin selitellä tai puolustella hänen puolestaankin (myös muille!) eikä se tunnu kovin terveeltä tavalta itselleni. Nyt naimisissa 5 vuotta, yhdessä vajaan vuoden enemmän.
Pikkuasioista emme riitele, en ole koskaan verenpaineeni huomannut nousevan jostain roskienviennistä tai pyykkikasoista, ne hoituvat oikeasti aina itsekseen. Mieskin on aktiivinen siivouksessa sun muissa päivittäisissä jutuissa. Riitoja on harvoin, mutta tuntuvat olevan elämän isompia suuntaviivoja, kuten toisen saamattomuus työnhaun osalta (vuosia). Rahastakaan ei riitoja juuri tule, mutta koen taakkaa siitä, että olen ainoa työllistetty, joten myös rahanhankkija, vaikka kelan korvaukset tasaista pientä tuloa tuovatkin. Lähinnä on olo, että minulle markkinoitiin ihan eri tuote kuin mikä nyt on ollut useamman vuoden käytössä. Mainospuheissa tämä miestuote (heh) oli innokas töitä etsivä tai koulutukseen hakeutuva ja vapaa-ajalla erilaisia kokemuksia hakeva, mutta eri tavoin tukevista yrityksistänikään huolimatta tätä puolta ei löydy. On vieläpä minua vuosia nuorempi, mutta oma oloni tuntuu nuoremmalta ja vielä kokemuksia janoavalta.
Olen vakavissani jo miettinyt eroakin, mutta toisaalta tuntuu tosi pahalta harkitakaan, kun toinen kuitenkin on tosi kiva, hauska ja erityisesti kiltti - ja on ollut tukenani sairastelujenkin aikana. Haluaa auttaa ja tekee kotona kaikkea omatoimisesti ja on ollut erittäin hyvä minua kohtaan, seksikin sujuu hyvin. Kaiken hyvän vuoksi koen huonoa omaatuntoa eroajatuksista.
Eli toisaalta pienet ja osa isommistakin asioista on kunnossa, mutta joitakin pahasti hiertäviä tosi isoja juttuja ei vain tunnuta saamaan kuntoon. On keskusteltu, on etsitty yhdessä ideoita muutokseen, on riidelty, samoista jutuista monta kertaa vuosien aikana. Hetkellisesti tulee jonkin riidanaiheuttajan pieni korjausliike muutamaksi viikoksi, mutta sitten se sama asia taas jää taka-alalle (ts. korjausliikkeet loppuvat kuin itsekseen).
En ole nalkuttajatyyppiä, joten en koe tarpeelliseksi samasta asiasta toistamistakaan - ehkä siksi riitoja on niin harvoin? Enkä myöskään usko siihen, että toista ihmistä voi muuttaa (on kokeiltukin, tämän ja aiempien suhteiden aikana, kevyesti kepillä jäätä...), joten nähtäväksi jää, kauanko koen tarpeelliseksi vielä yrittää. Usein sitäkin aivan joka suhteessa liian kauan, mutta ainakaan ei jää oloa, etteikö olisi joka polkua jo kokeiltu. Kiitos, pelkkä tämän kirjoittaminen ja muiden ajatusten lukemin on voimaannuttavaa!
Olen huomannut omaavani samanlaista taipumusta välttää konflikteja ja riitatilanteita. Olen luonteeltani temperamenttinen siinä mielessä, että kimmastun helposti asioista, joiden koen olevan epäreiluja tai jollakin tavalla väärin esimerkiksi yhteiskunnallisella tasolla, mutta läheisissä ihmissuhteissa olen helposti juuri se tapaus, joka pyrkii miellyttämään ja sovittelemaan vaikka väkisin. Vaikka tiedän asioiden patoamisen johtavan kohdallani poikkeuksetta siihen, että lopulta tilanne purkautuu isompana riitana, koen hirveän vaikeaksi oppia käsittelemään asioita silloin, kun ne eivät vielä ole paisuneet aivan naurettaviin mittasuhteisiin pääni sisällä. Omalla kohdallani miellyttäminen ja konfliktien pelko kietoutuu yhteen menettämisen pelon kanssa, sillä tärkeimpiä ystävyyssuhteitani on katkennut sellaisista itselleni käsittämättömistä syistä, että olen ryhtynyt pelkäämään läheisten kaikkoamista ympäriltäni jos heittäydyn "liian hankalaksi". "Hankala" voi siis tässä tapauksessa tarkoittaa ihan vaan eriävän mielipiteen esittämistä, kieltäytymistä kutsusta tai omista (negatiivisiksi mielletyistä) tunteista puhumista.
Onneksi sentään olen onnistunut kommunikoimaan tämän ongelman poikaystävälleni. Oikeastaan kaikki isot riitamme ovat tainneet juontaa juurensa juuri tähän mun taipumukseen padota asioita. Poikaystäväni huomaa joka kerta jonkin olevan pielessä, kun muutun vetäytyväksi ja alan sulkeutua itseeni (mikä vaikuttaa väistämättä myös hänen mielialaansa). Tavallisesti tilanne sitten purkautuu nimenomaan konfliktina, jonka niin kovasti halusin välttää. Miten ironista. Muuten lähinnä väittelemme ja kinastelemme hyvässä hengessä, mutta varsinaisten riitojen syntymisen olen jäljittänyt juuri tuohon omaan kykenemättömyyteeni puhua tietyistä asioista heti.
Mä olen kanssa juuri tuollainen.
Myös tässä tunnistan itseäni.
Mä en sinällään pelkää puhua asioista tai nostaa esiin ikäviäkin asioita (vaikka heti kun ne ovat "tapetilla"), mutta jos toinen reagoi siihen negatiivisesti, alan heti vetäytymään ja liennyttämään. En halua päästää tilannetta riitaan asti tai saada toista suuttumaan. Tavoitteena on tietysti aina pystyä puhumaan asioista rakentavasti ja niin pian kuin mahdollista vaivaavan tapahtuman jälkeen, mutta jos toinen ärtyy tai hermostuu keskustelun aloituksestani, vetäydyn ja asia jää käsittelemättä. :( Ei ollenkaan hyvä.
Heh, olen se hiilipannu, joka kiihdyttelee nollasta sataan - ihan fiilispohjalta. Räiskähtelen aikani ja se siitä. Saan draaman aikaiseksi väärin lajitelluista roskista, narulla puolikuivina kasaan siirretyistä pyykeistä, älyttömän kiireaikataulusta...joo olen se liian tarkka kaikissa asioissa, jota puolivillaisuus vaan ärsyttää. Nopea tussaus ja asia ohi.
Eniten minua ärsyttää sellainen käskyttäminen, kun joudun jättämään heti tekeillä olevan asian, tehdäkseni jotain - mitä käskyttäjä haluaa (se olisi työjonossa kriittisempien asioiden jälkeen...). Mutta jotkut käskyttäjät ovat todella voimakastahtoisia.
Oikeasti suututtavia asioita (joita muistaisin vuosien jälkeen), on vähän. Ne ovat niitä todellisia" luotto meni lopullisesti" tilanteita.
Parisuhteessa riidan aiheuttaa nopeiten just se käskytys, jos on paljon tehtäviä, niin niiden tekojärjestys....
Voi eihh... :D. (Siis ihan lämmöllä - hyvä että räjähdys sentään menee nopeasti ohi ^_^)
Mun ärtymyskynnys läheisten ihmisten kanssa on hämmästyttävän korkea. Läheisen pitää tehdä todella pahasti että mulla palaa päreet. Väärin lajitellut roskat kyllä ärsyttävät jossain määrin minuakin, mutta siirrän ne vain kaikessa hiljaisuudessa oikeisiin laareihinsa. Pulssi ei edes kohoa..! :D
Odotan mielenkiinnolla kyselyn tuloksia! :)
Me, parempi puoliskoni ja minä, olemme molemmat ulospäin tosi sovittelevia ja jopa "nössöyteen" asti kilttejä. Suuttumusta tulee padottua liian kauan, ettei vaan sanoisi pahasti kenellekään. Olemme molemmat joutuneet oikein opettelemaan, miten sanotaan napakasti oma mielipide toisille ihmisille esim. töissä. Pikkuhiljaa sen jo osaa tehdä, mutta sisua se aina kysyy.
Kotona sensijaan... Riitelemme usein ja näyttävästi! Joskus pienikin asia saa aikaan maailmansodan ja osaamme molemmat olla yli-dramaattisia. Ulospäin riitamme varmasti näyttäisivät hirveiltä! Ja yhtä nopeasti kuin myrsky nousi, se myös laantuu. Pyydämme molemmat vuolaasti anteeksi ja saatamme nauraa yhdessä koko asialle. En jaksa pitää mykkäkoulua enkä kestä riidan jatkumista pitkään. Nopeaa kuohahdusta seuraa katumus, paha mieli ja sääli toista kohtaan. Kuinkahan usein olenkaan sanonut, että "sulla on kyllä kamala nainen, tosi drama queen, miten kestät minua ollenkaan". Ja kun hän hymyilee.. maailma hymyilee taas.
Tämä kuulostaa ehkä raskaalta elämältä, muttei oikeasti ole sitä. Jos olisi, tuskin ensi viikolla juhlittaisi 20. hääpäivää, hehe! :D
Tämä oli kyllä aika ihana kommentti ja "kertomus"..! 🤗❤️ Dramatiikasta huolimatta siitä jäi hyvä mieli ja hymy suupieleen kareilemaan :)
Meillä on aviomieheni kanssa aika lailla suhteen alusta lähtien riidelty tarvittaessa, pienen vänkäämisen lisäksi välillä riidellään ihan kovaan ääneen. Ollaan oltu yhdessä kohta 14 vuotta ja pystytään nykyisin puhumaan lähes kaikesta, joten nykyään ei tule niin helposti kommunikoinnin puutteesta johtuvia riitoja. Myöskin riitelyn luonne on muuttunut jonkin verran vuosien mittaan, kun vaan tuntee toisen jo nyt niin hyvin. Me ollaan molemmat aika temperamenttisia - minulla tosin usein lyhyempi pinna - mutta myöskin rauhaa rakastavia ja kummaltakin löytyy osin turhaakin sovittelunhalua tarpeesta (pelosta?) miellyttää läheisiä ihmisiä. Lisäksi juuri tuo rajojen laittamisen ajoittainen vaikeus on molempien puolelta ollut syy riitelyyn, mutta sitäkin on tässä tullut ihan viime vuosina hiottua paljon, joten sekin on aika paljon helpottanut.
Vastasin kyselyyn.
👍❤️
Meillä on aika erilaiset tavat riiidellä, mihin on pitänyt parisuhteessa kummankin sopeutua. Minulla on aina ollut pahana tapana sanoa asioista, kun jokin sapettaa. Lapsuuden kodissa totuin hyvinkin kova ääniseen ja kiihkeään sanojen vaihtoon, mitä puoliso ei millään tavalla kestä. Puoliso on se rauhallisempi, ja yrittää karata tilanteesta tai vain olla puhumatta riidan aiheesta. Mutta tiettyyn sapetuksen pisteeseen päästyään onneksi sitten vihdoin kertoo kun jokin harmittaa. Kummankin on pitänyt joustaa: minä en korota ääntäni, ja muutenkin puhun asioista rauhallisemmin. Puoliso on oppinut ettei pääse tilanteesta eroon muuten kuin sillä että istuu alas ja puhuu asiaa läpi kanssani kun se vihdoin tuntuu hänestä hyvältä.
Käytännössä kaikki riitamme ovat ns. ikuisuus riitoja, jotka vain johtuvat eroista tavassa olla. Kumpikin tekee parhaansa joustamisen kanssa, joka sitten onnistuu tai ei. Mutta kumpikin kuitenkin yrittää parhaansa. :)
Jatkan vielä jonkin verran että itselleni on ollut todella helpottavaa ja lohduttavaa lukea aiheesta ja ymmärtää tätä eroa riitelytyyleissä. Alussa olin ihan hätääntynyt ja kuvittelin että toinen ei välitä lainkaan/haluaa rankaista/haluaa lopettaa suhteen kun vetäytyminen tapahtui. Ajan myötä olen oppinut ehkä ymmärtämään ja enimmäkseen sietämään tätä, vaikka edelleen tuntuu tosi pahalta kun tilanne on päällä. Ei siinä auta kuin purra huulta ja pitää itsekin täyttä radiohiljaisuutta ja vain odottaa että toinen pystyy taas puhumaan. Mutta puoliso osaa vähän tulla vastaan tätä nykyä ja tietää mitä minun mielessäni liikkuu kun hän häviää. Ehkä kuvaava artikkeli löytyy täältä:
https://www.gottman.com/blog/breaking-pursue-withdraw-pattern-interview-scott-r-woolley-ph-d/
Mielenkiintoinen artikkeli..!
Tämä on just se mihin me kaikki pystytään 🙏🏻 Joustaa voi ja pitääkin, mutta toisen ei voi odottaa kokonaan muuttuvan tai osaavan tehdä jotain asiaa just sillä täydellisyydellä tai standardilla millä itse asian tekee tai miten siihen suhtautuu.
Kurjaa kyllä moni riita perustuu ihmisen luontaiseen tapaan kokea, että se, miten itse jonkin asian näkee tai tekee, on se ns. oikea tai parempi tapa.... ei osata/jakseta kunnioittaa toisen tapaa tehdä tai olla.
Vastasin kyselyyn, mutta tuntuu että en saanut siinä tarpeeksi paljon kerrottua joten kommentoin vielä :D Meillä ei varsinaisesti riidellä koskaan, siis siinä merkityksessä millaiseksi riidat yleensä ajatellaan. Meillä riidat on ainoastaan normaalia kiivaampaa keskustelua, sellaista pientä tiuskimista ja toisen ärsyttämistä sanallisesti, väittelemistä jne. Kumpikaan meistä ei ole sellaista räyhääjätyyppiä, joten ei saada äänekästä riitaa aikaa millään, ei koskaan huudeta tai meuhkata. Mutta toisaalta olemme molemmat jossain määrin dramaattisia (sellaisella rauhallisella tavalla), joten tunteet silti kiihtyvät helposti voimakkaiksi. Meidän riitely on usein passiivis-agressiivista, sellaista mököttämistä yms. Joka johtaa sitten äkkiä huonoon noidankehään, kun toinen alkaa mököttää toiselle ja toinenkin tulee pahalle tuulelle kun huomaa että toisella on päällä joku v*tutus joka purkautuu huonona käytöksenä. Tiedostetaan molemmat, että se ei ole hyvä malli, ollaan puhuttu siitä usein, mutta muuttuminen ei ole niin helppoa :D Mun ongelmana on se, että olen tosi "kiltti" luonne, en oikein osaa aina puolustaa omia mielipiteitäni. Enkä myöskään osaa helposti antaa kritiikkiä asioista jotka koen huonoiksi. Sitten kun kaikkia pikkujuttuja kertyy ja kertyy ajan myötä, mutta en saa sanottua mikä mua ärsyttää, niin sitten jonain kauniina päivänä aina on se viimeinen pisara joka romahduttaa mut ja saa sen kertyneen ärsytyksen purkaantumaan, jolloin alan kiukutella sitten jostain ihan typerästä asiasta. Mies onneksi ymmärtää tämän käytösmallin ja yrittää tsempata mua siihen, että kertoisin mieltä painavat asiat heti. Koomista sinänsä että mies kannustaa mua nalkuttamaan :D Meillä siis mies on se joka on paljon herkempi sanomaan asioista, jotka ärsyttää. Mä koen, etten tahdo tuoda jatkuvasti negatiivista energiaa kotiimme sillä, että valitan pikkuasioista... Mutta sitten kerrytän sitä negatiivista energiaa sisälleni kun en osaa päästää niitä asioita ulos. Koen, että tää saattaa olla peruja lapsuudesta, olen perheeni vanhin lapsi, joten mulle on aina ollut se "sä oot jo iso tyttö niin älä nyt viitsi kiukutella"-asenne, mikä usein taitaa olla esikoisen kohtalona... Mieheni taas on perheensä kuopus ja lellikki, joka on melkein aina saanut vanhemmiltaan tahtonsa läpi, ja sisaruksiin on niin iso ikäero, ettei heidän kanssa ole tarvinut paljoakaan riidellä, joten hän saattaa joskus ottaa riitelyn vähän raskaasti :D Mutta mun mielestä on positiivista, että riitoja toisinaan tulee, koska se on aina puhdistava tilaisuus molemmille puhua kaikki ärsytyksenaiheet, sovimme kuitenkin riidat aina nopeasti ja sitten elämä jatkuu mukavampana taas. Olen nykyisen kumppanin kanssa parisuhteessa ollessani oppinut todella paljon itsestäni, kun meillä on hyvä keskusteluyhteys ja olen voinut hänen kokemustensa (minusta/meistä) perusteella reflektoida omia käyttäytymismallejani.
Kuulostaa kyllä hyvältä kaiken kaikkiaan 👍 Vaikka kirjoitit, että ette varsinaisesti riitele, niin teidän tapa käsitellä konflikteja ja jopa tsempata toisianne ilmaisemaan, kun jokin hiertää, kuulostaa mun mielestä hyvältä. Huutamista ja tavaroiden heittelyä ei tokikaan tarvita välttämättömyytenä parisuhteeseen, vaikka riitely kuuluukin ihmissuhteisiin jossain määrin :) Riidat voi hoitaa "fiksustikin", tai miten sen nyt ilmaisisi. Totta kai 'riita' tarkoittaa tilannetta, jossa on erimielisyyttä, mutta erimielisyys on luonnollista ja sen ilmaisun voi hoitaa monella tapaa.
Parasta on, kun riidan seurauksena oppii jotain tärkeää, joko itsestään tai kumppanista.
Mun mies on sellainen, joka kiihtyy nollasta sataan nanosekunnissa ja tavarat lentää seiniin tuon tuosta. Mutta onneksi rauhoittuminen tapahtuu aina yhtä nopeasti ja yleensä ei enää edes vartin päästä muista koko asiaa mistä suuttui.(Ei siis huuda mulle, vaan yleisesti, jos esim puhelin jumittaa) Oonkin verrannut sitä lapseen, joka polkee jalkaansa maahan ja huutaa kurkku suorana, kunnes näkee jotain mielenkiintoista ja unohtaa koko kiukun. Mutta silloin kun mies kiukkuaa, niin oon oppinut olemaan puuttumatta siihen mitenkään. Jos menen jollain tavalla väliin, niin siitä seuraa yleensä sota ja mun osalta mökötys ja päiväkausien paha mieli.
Itse en pidä riitelystä ja mieluiten puhun hiertävistä asioista suoraan, mutta rauhallisesti ja rauhallisessa tilanteessa ja se sopii miehelle hyvin, koska tietää olevansa niin tuittupää. Näistä syistä johtuen me ei riidellä ollenkaan, enkä rehellisesti sanottuna muista milloin viimeksi oltaisiin riidelty. Ollaan monta kertaa mietitty, että onko tämä oikeasti ihan ok tai normaalia, mutta molemmat on tyytyväisiä näin, niin mikäs siinä :D
Eikä meillä silti mitään patoutumia oo, koska asioista todellakin puhutaan ja mies hoitaa tuulettamiset ihan keskenään raivotessan "olemattomista".
Tällä hetkellä tosin jännitettä on tuonut se, kun odotan kuopustamme ja minä joka oon meidän perheen viilipytty, oon saanut ihan uskomattomia raivonpuuskia, jotka ei todellakaan oo mulle normaaleja, eikä tuttuja aiemmasta raskaudestakaan. :D
Mutta mies ei niistä oo onneksi provosoitunut, vaan huumorin kautta saa mut taas nauramaan.
Ollaan oltu yhdessä 15 vuotta ja kovasti toivotaan, että voitaisiin aina elää yhdessä <3
Me ollaan mieheni kanssa aivan päinvastaisia riitelijöitä. Itse olen "kuumakalle", tulistun helposti ja kerron kyllä selkeästi ja välittömästi mikä suututtaa. Mieheni puolestaan välttelee konflikteja viimeiseen saakka. Aluksi koin loukkaavana sen, että hän oli pyytämässä aina anteeksi, vaikka hänellä ei ollut anteeksipyydettävää, tai niin ettei hän tarkoittanut sitä, kunhan yritti välttää konfliktin. Olemme puhuneet paljon erilaisista riitelytavoistamme, ja olemme oppineet miten toisen riitelyyn kannattaa suhtautua. Suurin vaikutus siihen, etteivät riidat enää muodostu niin suuriksi, on se, että hän ymmärtää antaa minun tyyntyä suuresta tunnekuohustani ennenkuin olen millään tasolla valmis sovintoon. Hän on myös oppinut sen, että vaikka olen riidellessä räjähtävää tyyppiä, se on vain minun tapani ilmaista suuttumustani, eikä hän enää säikähdä sitä niin paljon. Itse olen oppinut lukemaan hänen huomattavasti hienovaraisempia ärtymyksen merkkejä ja osaan kysymyksillä johdatella keskustelua aiheesta. Aiemmin hän ei olisi suostunut puhumaan ärsyyntymisestään - koska se olisi voinut johtaa konfliktiin.
Vestan Turvallista sotaa kertoo hyvin mun ajatuksista 😅 🎶
Minä olen myös riitojen välttelijä. En osaa huutaa toiselle, mutta toki tiuskin varmasti sopimattomia joskus riidellessä ja syyttelen, vaikkei pitäisi. Suhteeni toinen osapuoli ei osaa mielestäni käsitellä anteeksipyyntöjä eikä pyydä itse anteeksi koskaan. En anteeksipyyntöjä häneltä odotakaan, mutta hän ei osaa myöskään ottaa vastaan anteeksipyyntöä, joten sen vuoksikin pyrin olemaan tekemättä asioita, joista täytyisi pyytää anteeksi. Eli en riitele. Mieheni vain mököttää ja kiista voi aiheuttaa sen, ettei hän halua halata. Minusta riidat ovat riitoja, rakastan niistä huolimatta toista ja voisin halata heti ja pyytää anteeksi asioita, joita olen sanonut kiihtyneenä, tai kun tajuan loukanneeni toista. Itse en aina ymmärrä, mikä häntä loukkaa.
Suhteemme on mielestäni silti erittäin hyvä ja toimiva, koska emme riitele juurikaan. Joskus keskustelemme kiihkeästi, mutta yleensä sopuisasti.