Seikkailu, johon en halunnut osalliseksi

Aiemman Facebook-päivitykseni lukeneet eivät nyt ilahdu, no ainakaan ne jotka odottivat sitä miespostausta.

En ehtinyt saada sitä valmiiksi vielä tänään. Kyseessä on siis jo runsaan vuoden julkaisuaan odottanut juttu miesten ulkonäköpaineista. Tänään tuntui, että on Se Päivä. :) Koska sään puolesta joutuisin joka tapauksessa olemaan koko päivän joka sisätiloissa (tai niin luulin vielä aamulla, mutta tullaan siihen ihan kohta), ajattelin, että nyt jos koskaan on täydellisesti aikaa omistautua tälle superkiinnostavalle mutta myös superaikaavievälle juttuaiheelle. Tiedän, että postauksen kirjoitus vaatii todennäköisesti parikin päivää, mutta arvelin saavani tänään rutistettua ulos edes osan 1. No, ei onnistunut. Toivotaan huomista :)

Sen sijaan laitan nyt ulos eilen illalla kirjoittamani kertomuksen seikkailusta, johon en halunnut osallistua.

(Olin ajatellut säästää tämän jutun myöhemmäksi että ette väsy näihin matkapostauksiin, mutta miesjutun puutteessa laitan tämän nyt kuitenkin ulos että saatte jotain matskua tänään.)

*

Säätiedotus lupasi sadetta ja ukkosta. Päivä kuitenkin valkeni yllättävän kirkkaana, ja kun vielä yhdeksän aikaan oli vain puolipilvistä, päätin lähteä suunnittelemalleni bussiretkelle Samiin ja Agia Efimiaan. Bussi lähtisi kymmeneltä. Parempi olla vaikka sateessakin kyläretkellä kuin istua koko päivä neljän seinän sisällä yksinään, ajattelin. Ja ehkä ei sataisi niin hirveästi.

Pääsin keskustan puoleen väliin saakka, kun sadekuuro iski. Hain suojaa lähimmästä kahvilasta, jonne sainkin sitten jäädä puoleksitoista tunniksi kuuntelemaan veden ropinaa. Onneksi minulla on aina kirja mukana...

Kuvassa kuivattelen varpaitani... Vettä tuli niin rankasti että sitä tuli ikkunalasien tiivisteidenkin läpi.

Ajattelin ensin, että nojoo, päivä oli sitten tässä. Saisinpahan ainakin vihdoin luettua opaskirjan luvut Kreikan historiasta.

Kunnes yhtäkkiä ulkona näytti tältä:

Sää kirkastui ja aurinkokin alkoi paistaa.

No hienoa! :) Minähän otan seuraavan, kello 13 lähtevän bussin. Agia Efimiaan en enää ehtisi mutta Samiin kuitenkin. Menen Samiin lounasretkelle ja tsekkaan Ithakin lautan aikataulut.

Kävin kämpillä vaihtamassa sateen kastelemat vaatteet ja lähdin takaisin kohti bussiasemaa. Matkalla taivas alkoi taas tummua. Hmmm... Bussille päästyäni oli alkanut jälleen sataa. Sade ei kuitenkaan ollut mitään "sangosta kaatamalla" -tyyppiä, ja koska aamupäivälläkin kirkastui, ajattelin, että ehkä tämäkin kuuro menee ohi.

Väärin.

Bussin kavutessa vuoristoteille sade yltyi todella voimakkaaksi ja paksut, tummat pilvet peittivät taivaan. Pian paukkui ukkonen niin että korvissa soi ja salamat välähtelivät samanaikaisesti - ukkosen keskus oli siis ihan yläpuolellamme. Vettä tuli niin paljon että näkyvyys oli paikoin vain pari metriä. Pilvet ja paksu sumu pimensivät maiseman, tuntui melkein kuin ilta olisi laskeutunut.

Bussi oli aivan täynnä ihmisiä. Koululapset kiljuivat ja vanha nainen vieressäni teki ristin merkkiä ja toisteli jokaisen salaman iskiessä "Panagia, panagia..." (Eli suunnilleen "Hyvä Jumala, hyvä jumala"...)

Kyllä teitäkin varmaan pelottaisi bussissa, joka menee kapeaa vuoristotietä tällaisessa säässä. Kaikki kurkistelivat huolestuneen näköisenä kuskiin päin, joka onneksi sentään ajoi todella hitaasti.

Laitoin Mr. Karkkipäivälle tekstiviestin jossa soimasin itseäni maailman typerimmästä ideasta lähteä bussiretkelle tällaisessa säässä. Miksi en uskonut säätiedotusta? Kirjoitin, että minua pelotti. Mies vastasi tyypillisen rauhoittavaan tyyliinsä; "Ei siellä autossa mitään hätää ole kunhan kuskilla on järki päässä. En kyllä osaa sanoa miksi lähdit sinne - ehkä halusit hieman seikkailua ja jännitystä?"

Just, kiitos tuesta, muru.

Normaalisti 30 minuuttia kestävä matka Argostolista Samiin vei nyt puolitoista tuntia. Kun pääsimme perille, sade ei osoittanut taukoamisen merkkejä. Päinvastoin se vain tuntui voimistuvan.

Päästessäni ravintolaan sähköt katkesivat. Grilli sentään toimi.

Söin grillikasviksiani hämärässä ja katselin sateen harmauteen.

Täältä olisi vielä päästävä takaisinkin. Paluubussivaihtoehtoja oli kaksi; 15.40 ja 18.00. Harkitsin jäädäkö odottamaan myöhempää bussia, jos vaikka sade siihen mennessä hiipuisi. Ajatus paluusta äsken kokemassani sumussa ja paukkeessa tuntui aivan kamalalta. Lopulta päätin kuitenkin ottaa aikaisemman bussin, mitä minä täällä Samissakaan tekisin.

Odottaessani bussia pysäkille pysähtyi auto. Kuskin paikalta kurkisti arviolta nelikymppinen mies ja kysyi, olinko mahdollisesti menossa Argostoliin päin. "Bussit eivät välttämättä enää kulje tänään", hän sanoi.

Vaikka vieraiden ihmisten autoihin ei kai pitäisi mennä, tällä kertaa tartuin kyytiin ilomielin.

Matkalla ukkosmyrskyn seuraukset alkoivat valjeta. Tie näytti aivan erilaiselta kuin tullessa. Maanvyörymiä, kiviröykkiöitä, rinteiltä tulvivaa vettä. Osa autoista edellämme kääntyi takaisin.

Ei herran jestas, mihin mä olen itseni oikein laittanut, mietin vain päässäni. Näkymät Skopelokselta tulvivat ironisesti päähäni. Juuri raportoin blogissa Skopeloksen myrskytuhoista ja nytkö olin itse sellaisten keskellä?

Mies sai puhelun kaveriltaan; silta Agia Efimian ja Samin välillä on romahtanut. Eli Fiskardon suunnasta tuleva bussi tai muukaan liikenne sieltä päin ei pääse Samiin. En olisi siis päässyt enää bussilla takaisin.

Saapuessamme vuorten yli Argostolinlahdelle, jonka toisella puolella kaupunki erottui sumuisena siluettina, törmäsimme autojonoon. "Tie on poikki", saimme kuulla edessämme olevilta. Koutavosin laguuni oli tulvinut peittäen alleen lahden kiertävän tien.

Laguunin vesi oli muuttunut punaiseksi kaikesta vuorilta vyöryneestä hiekasta ja kivestä. Näky oli aivan absurdi.

Kuskin penkiltä kuului äänekästä kreikkalaista kiroilua. Mies oli tänään aikaisemmin palannut Ateenasta, hän oli saapunut Samiin lautalla Patraksesta.

"Miksi, miksi minä valitsin juuri tämän päivän palata, ei saamarin saamari!!" mies huusi.

Olin vaiti. Mitä siinä osaa sanoa. Olo tuntui kiusalliselta, toinen oli tarjonnut minulle kyytiä ja nyt istuimme siinä nalkissa apokalyptisen maiseman keskellä - kaatosateessa punaiseksi värjäytyneen laguunin rannalla.

Mies päätti lopulta yrittää ajaa tulvivan alueen läpi. Näin oli päättänyt moni muukin autoilija, mutta pienet, matalat autot eivät selvinneet veden läpi.

Tätä kuvaa ottaessani autoon alkoi tulvia vettä, ja pian olimme pohkeita myöten vedessä. Mies peruutti takaisin.

Ei ollut muuta tietä Argostoliin, joten minun vaihtoehdokseni jäi nousta autosta ja kävellä noin seitsemän kilometrin matka kaupunkiin. Kahlata, paremminkin.

Kengät pois vain ja veteen.

Kävellessäni siinä sateen piiskatessa, jännittäen joka askeleella astunko johonkin terävään kiveen tai muuhun ihon lävistävään roskaan, olo oli sanalla sanoen aikamoinen miten-h*lvetissä-mä-tähän-päädyin-deluxe. Ei paljon järki päätä pakota. Miksi mä halusin välttämättä retkelle juuri tänään, säätiedotuksesta huolimatta? Olin ihan turta, jäässä ja läpimärkä.

Melkein puoltatoista tuntia myöhemmin olin vihdoin huoneessani Argostolissa. Sähköt olivat juuri palautuneet. Menin kuumaan suihkuun ja kaadoin lasin viiniä. Tein fetasalaatin ja avasin koneen. Juttelin miehen kanssa.

"Joo, jos seikkailua halusin, niin sitä tosiaan sain", kirjoitin.

Olo alkoi normalisoitua.

Tuhot eivät lopulta olleet Kefaloniassa Skopeloksen luokkaa, mutta siltoja romahti ja osa teistä odottaa varmaan edelleen raivausta kaiken kivisortuman alla. Sain kuulla, ettei Kefaloniassa ole aiemmin koettu tällaisia myrskyn seurauksia. "You got to witness a historical day", kuskini sanoi istuessamme autossa veden noustessa jaloissamme.

Tulipahan elettyä yksi ihan uudenlainen Kreikan kokemus.

.

P.S. Niin miksi mä muuten istuin sitten tänään koko päivän sisällä? Ukkossateen piti säätietojen mukaan jatkua tänäänkin, ja puoleen päivään saakka olikin pilvistä ja sateista. Iltapäivällä kirkastui. Pysyin silti koko päivän sisällä lukemassa haastattelumateriaalia ja kirjoittamassa miesjuttua. Ihan hyvä että saan vihdoin omistettua sille ansaitsemansa ajan, myrskyä tai ei :)