Tänään haluaisin kirjoittaa ajatuksiani meikkauksesta ja itsetunnosta.
Siemenen aiheeseen heitti ihana lukijani jo vuosi sitten syyskuussa. Sain eräältä lukijalta pitkän sähköpostin, joka käsitteli hänen mietteitään meikkauksen suhteesta itsetuntoon. Hän kirjoitti, että olisi mielenkiintoista kuulla minunkin näkemykseni tällaisiin asioihin.
Vuosi ehti kulua, mutta aihe ei unohtunut mielestäni. Juuri tämän tyylinen kirjoittaja ja bloggaaja minä olen. Aiheet saattavat muhia ja odotella kuukausista jopa vuosiin, ennenkuin ne tulevat ulos postauksen muodossa.
Chapter 1: Minä.
Lukijani kirjoitti, että on tulkinnut niin, että meikkaaminen on minulle harrastus ja mielenkiinnon kohde, eikä varsinaisesti "pakko". Mitä tällä "pakolla" sitten tarkoitetaan? Varmaankin sitä, että jos kokisin olevani epäviehättävä tai suoranaisesti ruma, tuntisin meikkauksenkin olevan välttämätöntä. On helppoa ajatella, että meikkaus kompensoi suoraan henkilön epäviehättävyyden tunteita.
Vastaan lukijan tulkintaan omalla kohdallani kyllä ja ei. Kyllä, olen aina kokenut meikkauksen olevan minulle "pakko". Olen luonnostaan hyvin kalpea ja väritön, kulmakarvani ovat olemattomat ja vaaleat ja ihoni niin ohut että verisuonet kuultavat läpi. Silmieni alla on lapsesta saakka ollut syvät, tummat varjot. Meikkaus on ollut minulle alusta saakka ydintarkoitukseltaan terveen näköiseksi tekemistä. Se oli minulle monen monta vuotta pelkkä rutiini, ja toistin saman perustervehdyttävän meikin joka aamu; tummat silmänaluset peittoon, kasvoille hiukan väriä meikkipohjalla ja huulipunalla, silmät esiin beigellä standardimeikillä, kasvoille ryhtiä meikkaamalla kulmakarvat.
Eli kyllä, tältä kannalta meikkaus on tuntunut pakolta. Haluan näyttää omalta itseltäni, ja peilistä katsoneet väsyneet ja kalpeat kasvot eivät ole tuntuneet minulta.
Sittemmin meikkaus laajeni harrastukseksi, ja "terveysnaamiomeikki" monipuolistui väreillä leikiksi ja selkeämmäksi kasvojen muokkaukseksi. Taitojeni (ja iän) karttuessa jotain kuitenkin muuttui. Tulin niin sinuiksi kasvojeni kanssa, että nyt, 32-vuotiaana, voin vihdoin mennä ulos ilman meikkiä. Näytän edelleen väsyneeltä, ja saatan meikittömänäkin päivänä yrittää peittää pahimmat silmänaluset, mutta enää en koe pakottavaa tarvetta tehdä silmämeikkiä ripsiväreineen ja rajauksineen tai edes levittää meikkipohjaa kasvoille.
En osaa sanoa onko tässä kysymys itsetunnosta. Lopulta uskon, että kyse on enemmänkin iän tuomista muutoksista suhteessa itseensä.
Mutta tämä minusta.
Chapter 2: Muut.
"Olisi mielenkiintoista lukea siitä, mitä mieltä olet meistä kosmeettisesti huolettomista ihmisistä. Olemmeko ällöttäviä, rumia, ihanan luonnollisia, mitäänsanomattomia, vanhoina todennäköisesti liian ryppyisiä, kauniita sisältä, vähän tyhmiä ja piittaamattomia, eri koulukuntaa, poikkeavia, outoja, miesmäisiä tai yhtään mitään erityistä?"
Näihin sanoihin päätti lukijani sähköpostinsa. Hän oli kirjoittanut meikkauksen lisäksi myös suhtautumisestaan ihonhoitoon. Hän ei meikkaa juuri koskaan, ja ihonhoito on yhtä kuin kasvojen peseminen vartalosaippualla suihkussa käydessä. Lukija arveli, että hän taitaa olla mielestäni "kamala kauhistus".
Hän kirjoitti myös, että "meikkaaminen on siitä mielenkiintoinen asia, että sen perusteella saatetaan vetää ihan ihmeellisiä päätelmiä toisista ihmisistä."
Aivan totta. Ja tästä päästään taas takaisin itsetuntoon. Onko meikkaamattomilla ihmisillä parempi itsetunto kuin joka päivä orjallisesti meikkaavilla? Vai onko se vain tapa, tai keino ilmaista itseään, niinkuin se että toiset käyttävät tuntitolkulla aikaa asukokonaisuuksien hiomiseen, samalla kun toiset vetävät päälleen samat farkut ja neuleen, ja kokevat silti olevansa ihan kauniita ja tyylikkäitä ihmisiä?
Itse uskon jälkimmäiseen. Minusta meikkaus vs. meikkaamattomuus on ensisijaisesti tapa, ja toissijaisesti tyylikeino ja persoonallisuuden ilmentymä. Vahvalla meikillä kasvonsa naamioivalla ihmisellä voi olla aivan yhtä hyvä itsetunto kuin henkilöllä, joka ei ole koskaan edes kokeillut ripsiväriä. Aivan varmasti on myös yksilöitä, joilla asia on juuri päinvastoin, mutta haluan sanoa että itse en ainakaan tee meikkauksen perusteella sellaisia päätelmiä.
Kyllä, meikki on väline, jolla voi häivyttää itsessään kohtia, joista emme pidä. Ja jos henkilö kokee omaavansa paljon kohtia, joista ei pidä, silloin hänen itsetuntonsa ei ole vahvimmillaan. Näin ollen meikkiä voi käyttää välillisesti keinona tulla toimeen itsetuntonsa kanssa, ja se auttaa sosiaalisissa tilanteissa samalla kun sisin työstää suurempia prosesseja.
Arvelen, että valtaosa naisista ei edes mitenkään analysoi meikkaamistaan. Se vain suoritetaan aamuisin niinkuin suihkussa käynti ja pukeutuminenkin. Meikki voi olla kuin asuste, se lisätään kokonaisuuteen kuin vyö tai huivi. Se viimeistelee meidät. Joku toinen taas ei kaipaa vyötä tai koruja.
Itse en edes kiinnitä huomiota ihmisten asusteisiin. Jos joku minut tapaava henkilö on harkinnut pitkään minkä värisen hiussoljen ja saappaat hän yhdistää tyylikokonaisuuteensa, se menee minun seurassani aivan hukkaan. Samoin on varmasti meikin laita toisessa tilanteessa. Jos itse joskus olenkin tuntenut oloni epävarmaksi kun lähdin illanviettoon pelkällä huulirasvalla, puuterilla ja ripsivärillä, niin muut eivät todennäköisesti edes huomaa että minulta puuttuu se signature-eyeliner-rajaukseni.
Mitä tulee siihen, mitä mieltä olen "kosmeettisesti huolettomista ihmisistä", niin näen, että heillä vain on toisenlaiset kiinnostuksen kohteet. Ystäväpiiriini kuuluu useita ihmisiä, jotka eivät meikkaa, ja se on niin luonnollista ettei sitä oikeastaan edes ajattele. Jos jotain olen miettinyt, niin ehkä sitä miten helpolla he pääsevät aamuisin töihin lähtiessään. ^_^ He eivät ole kummajaisia, piittaamattomia tai mitäänsanomattomia. He ovat omia itsejään. Sinä lennätät lennokkeja, minä kerään postimerkkejä.
Yhtä asiaa en kiellä, ja se kävi ilmi Mies hoitoon! -postauksestakin. Olen ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät erikseen pese kasvojaan. Mutta siinäkin asiassa olen pehmentynyt. Kasvojen pesemättömyys oli minusta ennen jopa ällöttävää, mutta sittemmin olen tajunnut että kyllähän ne kasvot puhdistuvat riittävästi siellä suihkussakin. Ja jos joku ei käy suihkussa päivittäin, niin entäs sitten. Meidän ihomme on selvinnyt historian sivun ilman päivittäistä puhdistusta, joten miten se ei selviäisi nyt? Kyse on omista tavoista ja tottumuksista. Minä haluan pestä kasvoni perusteellisesti päivittäin, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa sitä että muidenkin pitäisi.
* * *
Miten te koette itsetuntonne ja meikkauksen suhteen? Voitteko mennä ulos ilman meikkiä? Onko meikki erottamaton osa minuuttanne, vai "asuste"?
0 comments on “Meikkaus ja itsetunto”
Minä meikkaan päivittäin. En lähde kotoa ilman meikkiä. Mutta selitys löytyy psyykestäni..
Olen kärsinyt todella pahasta ahdistuksesta sosiaalisissa tilanteissa. Punastun todella syvästi ja näkyvästi. Pelkäsin sosiaalisissa tilanteissa lähinnä jatkuvaa punasteluani.
Muutama vuosi sitten löysin punaisuutta peittävän Lumenen Red Neutralizer'in. Se on mahdollistanut minulla ihan normaalin elämän ja itseasiassa helpottaa työssäni (olen nykyisin palvelualalla töissä ja nautin siitä!!!)
Taipumukseni on ja pysyy. Olen voittanut kuitenkin itseni ja pelkoni tällaisen pienen "huijauksen" avulla. Mutta sen suon itselleni, vaikka jokaikinen aamuni alkaakin poskien peittelyllä :)
Mulle meikkaaminen ei ole pakko, mutta pieni laittautuminen antaa mulle paremman olon. Mulla menee vähän kausittain tää meikkaaminen, välillä on ollut vuoden tauko niin että en ole meikannut kouluun/töihin juuri lainkaan. Oikeastaan se on enemmänkin liittynyt aamu-unisuuteen ja siihen, että olen mieluummin nukkunut vartin pidempään kuin meikannut. Olen myös ollut baarissa ilman meikkiä joskus, kun tuli äkkilähtö, silloin kyllä miehen kaveri kysyi olenko sairas. :D Laitan vähintään ripsarin ja peitevoiteen silmien alle töihin lähtiessä.
Nautin meikkaamisesta silloin kun siihen on aikaa. Työaamuina se on vaan "välttämätön" rutiini. Viikonloppuisin käytän enemmän aikaa meikkaamiseen ja viihteelle/juhliin meikkaan mielelläni huolella. Mulla on akneiho, ollut teininä ja nyt monen vuoden jälkeen lähempänä kolmeakymppiä akne on villiintynyt taas. Kyllä se kieltämättä mun itsetuntoon vaikuttaa. Koen näyttäväni epäsiistiltä ja onnistunutkaan silmämeikki ei näytä miltään, kun posket ovat täynnä finnejä. En kuitenkaan peitä finnejäni sen enempää kuin mineraalipohja niitä peittää. En halua tunkea niiden päälle mitään tukkivia peitevoiteita tms. Lisäksi mulla on tosi tummat silmänluset, joita en saa peitettyä mitenkään kunnolla. Saan ihoni kunnosta jonkin verran kommenttia, sekä myös siitä, että näytän väsyneeltä. Ja kyllä on myönnettävä, että jos tietäisin jonkun kaverini häpeävän minua siksi, että en julkisesti liikkuessani peitä finnejäni, niin kyllä pahastuisin. Mulla on huono itsetunto, joka korostuu esim. silloin kun mulla on huuliherpes. Silloin kuvittelen, että kaikki pitävät mua ällöttävänä ja huomaavat vain sen rakkulan huulessa. Onneksi niitä ei kovin usein tule. Toisaalta myös tunnen oloni kauniiksi ja hyväksi, kun meikki on onnistunut mielestäni, oli finnejä tai ei.
Mua ei häiritse muiden ihmisten meikkaaminen/meikkaamattomuus. Joskus saatan pohtia, miltähän joku näkemäni nainen, jolla ei ole meikkiä, näyttäisi meikattuna. Tai jos joku käyttää yleensä jotain tiettyä luomivärisävyä niin saatan miettiä, miltä joku toinen väri näyttäisi hänellä. Joskus kyllä kummastelen, jos jollain on esim. kummallisen mallisiksi nypityt kulmakarvat tai ripsissä niin paljon ripsiväriä, että ne näyttävät tönköiltä. Mutta toisaalta, eipä se minulta ole pois jos kyseinen henkilö itse niistä pitää.
Mullakin on ollut nuorempana sitä, että en ole uskaltanut meikata (tai pukeutua) niin kuin olisin halunnut, koska pelkäsin mitä muut ajattelevat. Onneksi nykyään en enää sellasia yleensä ajattele. Ehkä ikä on tuonut vähän itsevarmuutta.
Jänskä juttu tuo, itse olen kokenut usein, että ihmisiä, jotka meikkaavat paljon joko väheksytään, kummeksutaan tai salaa ihaillaan. Niin usein kuulen ihmisiltä "meikkaisit nyt vähemmän" ja "näytät niin ihanalta luonnollisena". Mutkun. Kyse ei ole siitä, että haluaisin peittää kasvoni - kuten sanoit, on päiviä, jolloin on ihanaa olla ilman meikkiä ja se on juuri se juttu siinä päivässä. Mutta sitten, suurimmaksi osaksi aikaa, meikkaus on ihanaa, esteettistä, kaunista, taiteellista ja itsensä hemmottelua. Se hetki joka aamu, kun istuu meikkauspöytänsä (tai minun tapauksessani keittiön pöydän) ääreen ja aloittaa aamuisen kauneusrutiinin on jotenkin niin ihana ja tuo elämään jatkuvuuden tunnetta, mutta myös ripauksen luksusta.
Itse en ennen meikannut samalla tavalla kuin nykyään: ennen tosiaan saatoin haluta muuttaa piirteitäni. Nykyään olen huomannut vahvuuteni ja toisaalta korostan nyt eri asioita kuin ennen. On ihanaa leikkiä väreillä - vaikka katsoa joku elokuva, tv-sarja tai lehtijuttu ja toteuttaa se omilla kasvoillaan, siinä hetkessä.
Minulle meikkaus on ehdottomasti käytännönläheisempi tapa toteuttaa rakasta kuvataideharrastustani. Kaikki ei vain aina ymmärrä, että kyse ei ole luonnollisuudesta versus luonnottomuudesta. Miksi aina pitäisi näyttää suoraan saunasta tulleelta? En todellakaan tuomitse ketään, joka ei meikkaa, mutta toisaalta olen saanut runsaasti ei-meikkaavilta (ja kyllä: ihan nuoriltakin!) ihmisiltä paljon kettuilua ja rivien välistä tulkittavia kommentteja. Ehkä se on vain kateutta, mutta tällaiset kommentit satuttavat aina. Enhän minäkään arvostele heidän elämäntapojaan, miksi heillä olisi siihen oikeus? (toki, jos näyttää samalta kuin Tuksu voi tietysti odottaakin, että saa primitiivireaktioita, mutta silti lähtökohtaisesti jok'ikisellä on oikeus näyttää oman elämänsä Tuksulta, jos haluavat!) :)
Oma meikkaamiseni ja siten myös ihonhoito alkoi tyypillisesti, eli teininä finneistä, joita piti peittää ja yrittää päästä eroon. Sittemmin meikkauksesta ja ylipäänsä kosmetiikasta tuli intohimo.
Välillä stressaantuneina kausina en jaksa kauheasti meikkailla, mutta huomaan stressifaktorin hävinneen kun alan meikata enemmän, paremmin, tarkemmin ja silloin tietysti hamsterivietti kasvaa.
Moni ystäväni ei meikkaa siksi ettei osaa. Korkeintaan kajalia, ripsaria ja huulikiiltoa.
Moni heistä pesee herkän ihonsa saippualla, koska kukaan ei ole koskaan opettanut ihonhoidon perusteita.
Olenkin avannut monille meikkaamiseen ja ihonhoitoon ihan uusia ovia ja saanut kiitosta. Joo, mulla on kyllä alalle koulutustakin.
Ei osaa, ei jaksa, ei kiinnosta, ei halua kuluttaa rahaa 'turhuuteen'.
Ainoa mitä en ymmärrä noissa ei-meikkaajissa on se, että häihin tms. tärkeisiin juhliin hankitaan todella kalliit vaatteet ja kengät ja laukut ja joskus jopa kampaukset, mutta mun mielestä meikki on yhtä lailla asuste, ja jos se puuttuu kokonaan, niin kokonaisuus jää vajaaksi.
Mut se on mun mielipide. Juhlapuku ja alastomat kasvot, ei ei.
Mulla on ollut oikeastaan aina sellanen linja, että en meikkaa kuin juhliin/baariin lähtiessä. Enkä aina silloinkaan. Oon sen verran nuori, että mulla se on ollut myös itsetuntokysymys, koska yläasteella ja lukiossakin vielä saatetaan katsoa naispuolista opiskelijaa ihan todella pahasti tai oudoksuen, jos tämä ei meikkaa. Ite oon vaan ottanu sen asenteen, että mun ulkonäkö on vain ja ainoastaan mun oma asia, eikä mun tarvitse tehdä sen eteen mitään, mitä joku muu haluaa, mutta itse en. Sehän nyt ei tietenkään tarkoita sitä etteikö silti voisi pukeutua siististi ja huolehtia hygieniasta jne. :)
Mulle meikkaaminen on 'pakko', mutta samalla nautin meikkaamisesta. Nautin siitä, että saan kasvoni näyttämään paremmilta ja nätimmiltä ja tykkään kokeilla eri meikkejä jne. Itsetuntoni on erittäin huono ja ilman meikkiä se on nollissa. Ei, en voi lähteä ulos talosta ilman meikkivoidetta ja ripsaria, enkä yleensä ole kotonakaan ilman meikkiä (vaikka tietäisin että vietän päivän yksin tai perheeni kanssa). Meikkaus on minulle siis pienoinen pakkomielle.. Mutta en harmittele sitä, koska asia vain on niin että näytän rumalta ilman meikkiä ja hieman paremmalta meikin kanssa. Miksen siis yrittäisi näyttää niin hyvältä kuin vaan mahdollista? Olen kuitenkin kateellinen ihmisille, jotka näyttävät oikeasti hyvältä ilman tippaakaan meikkiä ja hieman niillekin, jotka pystyvät olemaan ilman meikkiä aika ajoin.
Niin joo ja jos en laita meikkiä, en pysty edes katsomaan omia kasvojani peilistä. Jos katson, tulen vain surulliseksi tai jotain ja loppujen lopuksi laitan meikkiä..://
Meikin käyttö on oikeastaan aika jännä juttu. Olen käyttänyt meikkiä teinistä asti enemmän tai vähemmän. Teininä etupäässä enemmän :) Ikää on nyt karttunut jo sen verran, että siinä missä meikkien pois peseminen sai ennen kasvoni näyttämään nuoremmalta on kelkka kääntynyt jo toiseen suuntaan.
Yleensä siis käytän meikkiä lähes päivittän, vaikkakin laitan perin kevyen arkimeikin. Tai pitäisi sanoa, että käytin meikkiä päivittän. Nyt olen ollut viimeiset reilun 1,5 v kotona perheen juniorin kanssa ja meikkaaminen on aika satunnaista. Hiekkalaatikon reunalle mennessä ei jaksa panostaa :D Lapsen syntymän jälkeen en käyttänyt moneen kuukauteen meikkiä ja sitten kun laitoin sitä ensimmäistä kertaa, peilistä katsoi ihan vieras ja kummallisen näköinen nainen :O Sitä oli tottunut niin meikittömään itseensä, että meikattuna näytti ihan kummalta. Jopa esikoinen totesi, että "äiti sä näytät ihan oudolle".
Vuodatukseni on hyvä päättää esikoiseni kaverin (13 v.) tänään murjaisemaan elämäntotuuteen: "Ei oo mitään järkee laittaa meikkii, jos sitä laittaa vaan vähän. Eihän se edes näy." Eli se on kaikki tai ei mitään :) Ehkä mullakin homma taas kääntyy siihen kaikki -asentoon, kun palaan töihin...
Noin 10-15 vuotta sitten tykkäsin leikkiä luomiväreillä. Nykyään en meikkaa melkein koskaan. Se vain lakkasi kiinnostamasta ja mielestäni se ei edes sovi mulle. Olen tummapiirteinen joten naamani näkyy itsekseen. Joskus teen kyllä poikkeuksen ja laitan ripsaria tai huulipunaa. Juhlissakin viihdyn paremmin ilman meikkiä tai pelkällä huulipunalla. Satunnaisia finnejä hoidan mutten peitä. Ei yks finni mun maailmaa kaada. Se kipu ja tykytys kylläkin...
Mullekin tuli paha mieli erään kirjoittajan kommentista joka häpee ystäviään jos nämä eivät peitä finnejään :-( Voiko sellaista edes sanoa ystäväksi?
Jäin miettimään tätä meikkaus ja itsetuntoaihetta... Kuten monet muutkin täällä sanovat, niin minäkin meikkaan arkena melko luonnollisesti, peitän tummat silmänaluset ja muut ihon virheet, koitan vähän korostaa silmiä ja muotoilla kasvoja. Huulipunaa en arkena juuri käytä. Illan viettoihin ja juhliin meikkaan sitten enemmän, ja saan siihen kulumaan vähän liikaakin aina aikaa... Olen hidas meikkaamaan. :)
Aikaisemmin olin julkisilla paikoilla enemmänkin ilman meikkiä, mutta yksi asia mikä on lisännyt meikkaamistani, on digikamerat ja kuvauksen yleistyminen. Olen nähnyt ihan riittävän monta "naturellia" otosta itsestäni, todetakseni että kasvoni ovat kalpeat ja laikukkaat, silmänalukseni ja silmän sisänurkat luonnottoman tummat. Suoraan sanottuna näytän valokuvissa ihan hirveältä ilman meikkiä, varsinkin kameran salaman keinotekoisessa valossa.(Tiedän, että kamera vääristää, mutta miksi sitten muut näyttävät mielestäni aina paremmalta kuin minä?! ;) ) No, olen siis alkanut meikkaamaan enemmän, ensin sen takia että näyttäisin valokuvissa paremmalta, ja tapa on siirtynyt ihan muihinkin tilanteisiin. Esim. kaveriporukan mökkireissuilla meikkaan aina vähän, koska ne valokuvathan jää lopulta todisteeksi reissusta. Haluan näyttää terveemmältä ja vähemmän väsyneeltä. Myöhemmin sitten katsoo sellaisia kuvia mieluummin. Epäkuvaukselliset ilmeetkin hyväksyy helpommin, kunhan kasvot ei oo niin laikukkaat. :) En kuitenkaan katso muita ihmisiä valokuvista samalla tavalla kuin itseäni. Itse näkee omat virheet herkemmin, mutta toisaalta olen tummista silmänalusista saanut palautetta myös muilta.
Huolimatta valokuvatraumoistani, en meikkaa joka päivä, koska uskon että ne ihmiset kenen kanssa olen tekemisissä, hyväksyvät minut tällaisena kuin olen. Ja jos ei, niin sitten ei voi mitään. Ulkonäköni on vain yksi osa minua, eikä aina voi kaikkia miellyttää muillakaan osa-alueilla.
Muiden ihmisten meikkamiseen kiinnitän huomiota lähinnä silloin, kun jonkun meikissä on mielestäni jotain erikoista (tai jotain vialla). Vähän sama asia, kuin kiinnittäisi huomiota toisen pukeutumiseen. Tärkeintä on kuitenkin se, mitä toinen ihminen sanoo ja tekee, ei se miltä hän näyttää.
Mielenkiintoinen ja uusi näkökulma tässä keskustelussa! Digikamerat on tosiaan tuoneet sosiaaliseen kanssakäymiseen sen, että kaiken maailman Facebook-otoksia räpsitään kaiken aikaa, ja joidenkin illanistujaistenkin jälkeen olet varmasti tallentunut ainakin viiden eri kameran/kännykkäkameran muistikortille kymmeniin otoksiin. Ei ole tosiaankaan kiva löytää itseään kalpeana silmäpussipirkkona kaverin kuvagalleriasta.... :P
minulle jäi tuosta postauksesta päällimmäisenä mieleen lause, joka meni suunnilleen näin "halusin näyttää itseltäni, mutta ne kalpeat kasvot peilissä eivät olleet minun". Juuri siksi minäkin ehostaudun pikkiriikkisen, ennen kuin astun ovesta ulos. Omat kasvoni ovat sitä laatua, että niistä lähtee rusketus todella äkkiä - jos sitä edes kesän aikana ehtii tullakaan.
Siksi minä pistän sitä sävyttävää päivävoidetta, siksi, koska haluan näyttää terveeltä minulta, en kalpealta, punervankirjavalta tyypiltä. Kun se tyyppi ei kuvasta minua.
Ei se itsetuntoa sen erityisemmin kohota, mutta meikkaus on vaan niin kauhian hauskaa! Tuntuu että ihmiset tuijottaakin vähemmän kun meikkaan, mun naturel-lookini ei silmiä helli.
Parasta uudessa päivässä on meikkaaminen!
Minulle meikkaus on "asuste" omaksi ja toistenkin iloksi. Työkaverini (joista muuten 90 % miehiä) ovat nähneet minut kasvot tulipunaisina juoksulenkin jälkeen ja juhlameikissä päiväjuhlissa ja kaikkea siltä väliltä, joten voin hyvinkin olla ihmisten ilmoilla ilman meikkiä. Mutta piristäähän se itseä ja ilmeisesti muitakin, kun viitsii välillä tavallisenakin työpäivänä vähän laittaa naamaansa ilmettä ja hameen farkkujen sijaan. Eihän työpäivä voi alkaa hauskemmin, jos joku toteaa itseään vanhemmalle vilpittömästi, että "ollaanpa sitä nättinä", kyllähän se naurattaa.
Meikkaamisessa on niin monia puolia. Joskus se on vain pakko, tyyliin "äkkiä jotain väriä naamaan", joskus taas on ihana valmistautua juhliin tai vaikka kaupunkipäivään kunnolla meikkaillen, pohjustellen ja uutta kokeillen. Pukeutumisen kanssa on oikeastaan ihan sama juttu, eikö? Tosin sillä erotuksella, että ilman vaatteita harvemmin tulee lähdettyä lähikauppaan tai jumppaan.. Siinäkin mielessä meikkauksella harrastuksena ja rutiinina on paljon muuntautumismahdollisuuksia ja merkityksiä.
PS. Olet ihan mahdottoman kaunis myös ilman meikkiä!!
Olipas mielenkiintoinen postaus, kiitos siitä.
Olen itse pohtinut tässä lähiaikoina hieman samaa aihetta siltä kannalta, että määritelläänkö minut epänaiselliseksi, jos lakkaan meikkaamasta? Vai huomaako sitä edes kukaan? Onko huoliteltu nainen sama kuin meikattu? Jos en meikkaa, olenko huolittelelematon ja muista ihmisistä piittaamaton?
Olen nainen, joka on meikannut 13-14-vuotiaasta saakka. En mene edes lähikauppaan ilman meikkiä. Toisaalta minulla ei ole koskaan kotioloissa meikkiä, puhdistan meikit pois sunnilleen ensimmäisenä, kun tulen kotiin. Nyt olen kyllästynyt meikkaamiseen. Se tuntuu suorastaan järjettömältä... Siis itseni kohdalla, en mieti oikeastaan muiden kohdalla (itsekäs ihminen ;b). Kosmetiikkateollisuus on onnistunut saamaan minut heti varhaisteinistä alkaen uskomaan, että kasvot kuuluu puhdistaa aamuin illoin. Kasvoille tehdään meikki aloittaen kosteusvoiteesta ja oikeista pohjustustuotteista jne jne. Silkkaa höpönlöpöä! Järkyttävää huomata kuinka hyvin jokin markkinointikoneisto on saanut minutkin kaiken tuon uskomaan... Olen ajatellut vapautua siitä nyt ja vihdoinkin käyttää tervettä kritiikkiä. Silti jään miettimään noita mistä aloitin: olenko ilman meikkiä epänaisellinen, huolittelematon suopöllö...
P.S Yksi alkusysäys aatoksilleni oli, kun shampoon puuttuessa, pesin hiukseni OLIIVIÖLJYSAIPPUALLA (Durancen paljon kehutulla) ja voi kuinka aina ärtynyt päänahkani tykkäsi ja hiuksistakin (pörröiset, luonnonkiharat) tuli siloiset. Aloin miettimään markkinointipuhetta, jolla shampoota kaupataan. Sehän on melkein kuluttajien harhaanjohtamista, kun puhutaan kuinka jokin aine imeytyy hiuksiin ja tekee ne eloisaksi. Ihan yhtä kuollutta materiaalia ne on laittoipa päähänsä mitä tahansa, se on biologinen fakta :b
Olen miettinyt tuota samaa aihetta. Viimeksi pari viikkoa sitten, kun työkaverini kysäsi olenko tulossa kipeäksi, näytin kuulemma niin kalpealta. Ei en ollut tulossa kipeäksi vaan aamun hässäkässä meikkaukseni oli jäänyt nopeasti sutaistuun meikkipohjaan. Voin olla ilman meikkiäkin, mutta akneen taipuvainen läntikäs ihoni on ajoittain aika kermean näköinen, ja tietenkin haluan tasoitella ihon pintaa, samalla sutaisen varjostukset ja ripsarin ja kulmat. Tämä yhdistelmä on jo vuosine jälkeen rutiinia.. Tavallaan se tekee minut itseni näköiseksi, varsinkin töissä.
Olen miettinyt miltä tuntuisi jos lopettaisin meikkaamisen kokonaan, olen asiakaspalvelutyössä, tulisivatko esimieheni tai asiakkaat huomauttamaan asiasta.. En halua edes kokeilla, sillä voisi olla traumaattiset vaikutukset itsetuntoon ;)
Itse en meikkaa, enkä pidä siisteyttä ja puhtautta mitenkään arvossa. Minulle se ja sama. Silti koen itseni kauniiksi, naiseelliseksi ja seksikkääksi! :) Olen tuota kaikkea itseni mielestä ja se riittää. Mutta oli ihana lukea, kun kerroit mitä mieltä itse olet, mutta että kaikki ei vältämättä ole samaa mieltä eikä tee samoja juttuja ja se on OK! Niin se minusta pitääkin mennä, että kaikki tyylillään ja se sallitaan, kuhan ei muita loukkaa :D
-R-
Moikka! Halusin vain sanoa,että olet todella kaunis myös ilman meikkiä. Ja kaunis tunnut olevan myös sisäisesti. Olisin onnellinen jos itsekin olisin yhtä kaunis meikittä. Olis ihana lähteä hakemaan suklaata kaupasta ilman,että tarvisi peitellä finnejä ja mustia silmänalusia, kulmakarvojen piirtelystä puhumattakaan. :)
Blogiasi selaillessa törmäsin tähän tekstiin ja mielestäni osut ajatuksillasi naulan kantaan! Itse olen lähiaikoina pohtinut aihetta todella paljon ja oli mukavaa lukea ajatuksiasi.
Olen kohta 17-vuotias tyttö ja olen todella kiinnostunut ihonhoidosta, meikeistä ja yleensäkin kauneudesta ja kosmetiikasta. Minulla on ollu paha akne ja vielä on hiukan hoidettavaa. Lääkkeitä on tullut syötyä noin 3,5 vuotta Roacutanista e-pillereihin. Kiinnostus kosmetiikkaan käynnistyi kun aloitin aknen hoidon kautta säännöllisen ihonhoidon (on puhdistusaineet, kasvovedet, täsmätuotteet, kosteusvoiteet, naamiot, tehohoidot, kuorinta-aineet....).
Meikkaamiseni aloitin ihan vähällä meikillä ja pikkuhiljaa meikkipussiin on kertynyt lisää tuotteita. Viimeisen vuoden aikana on meikistäni tullut todella vahva. Rakastan värejä ja päivittäiseen meikkiini kuuluu "kaikki", luomivärit ja kiiltopunat. Rakastan meikkiäni ja tunnen oloni hyväksi. Olen saanut myös paljon kehuja kavereiltani, täysin tuntemattomilta ja ammattimeikkaajilta. Herätän kuitenkin suurta huomiota, olenhan vasta todella nuori ja Suomessa ei ole totuttu runsaasti meikkaaviin ihmisiin. Minua saatetaan katsoa paheksuvasti ja tällä viikolla joku noin 50-vuotias nainen tokaisi "Sinä se et ainakaan säästele meikissä vaikka olisit kaunis ilmankin." En tiedä oliko tuo olevinaan kohteliaisuus, mutta minua se loukkasi.
Vaikka tunnen oloni hyväksi, muiden kommentit saattavat silti loukata. Tyylini on muutenkin todella naisellinen ja meikkini ei todellakaan sopisi jokaiselle, mutta minulle se mielestäni sopii. Pystyn myös asioimaan ilman meikkiä, se on minulle juurikin mainitsemasi "ilmaisukeino". Olen myös innostunut kokeilemaan uutta.
Se mitä toivoisinkin ihmisiltä on se, että he eivät lähde tuomitsemaan ketään ihmisten ulkonäön perusteella. Vahva meikki ei ole yhtä kuin huono itsetunto (en peittele mitään, korostan vain parhaita puoliani). Minäkään en tuomitse meikittömiä, mielestäni kaikki saavat tehdä niin kuin parhaaksi näkevät.
Se mikä tuntuu pahalta on se mihin vahvasti meikkaavat liitetään ulkoväkönsä vuoksi, pinnallisuuteen ja koppavuuteen. Kaverini kertoi kuulleensa kommentin "Tuon on pakko olla täynnä itseään, ei se muuten meikkaisi noin." Ja en kyllä ole täynnä itseäni. Välitän aidosti ystävistäni ja tahdon heidän parastaan. Suomessa on nähtävästi tapana ajatella että mukava luonne ei sovi meikatun naaman taakse. Se ei ole niin, minua todella satutti kuulla että ulkonäköni ja luonteeni eivät sovi yhteen. Minun pitäisi mukamas muuttaa tyyliäni ilmaistakseni luonnettani. Niinhän minä teenkin, ihmiset eivät vain tunne minua. Meidän kaikkien tulisikin lopettaa tuomitseminen ja avata silmämme uusille tuulille myös kosmetiikan saralla ja antaa ihmisille vapaus meikkaamiseen tai vastaavasti luonnollisuuteen. Tavoitteena kaikille hyvä olo ja tieto siitä että täällä saa näyttää juuri siltä kuin itse haluaakin.
Löysin blogisi googlailemalla hiustuotteita ja jäin lukemaan vähän muitakin artikkeleita :D
Itse olin ennen lähes meikkaamaton (lukuun ottamatta ihonhoitoa tai finnien peittämistä peitepuikolla nuorena).
Pukeutumistyylini on hiukan mustanpuhuva johtuen siitä, että fanitan hevi- ja goottibändejä ja tapasin värjäillä hiuksiani mustaksi, kunnes tulin jollekin värjäysaineelle yliherkäksi, mitä on kuulemma melkein kaikissa tummissa kestoväreissä. Nykyisin kompensoin tätä käyttämällä hiuksiini shokkivärejä ja laittamalla naamaan sellaista meikkiä, josta tulee suuri kontrasti. Vaikka hiukseni eivät voi enää olla mustia, niin ripseni ja silmänympärykseni voivat :)