Tammikuun idoli on pehmoankkani Nassukka.
Nassukka on noin 28 vuotta vanha. Sain sen lahjaksi mummoltani kun olin hyvin pieni, enkä muista tarkalleen minkä ikäinen silloin olin. Alle 5-vuotias kuitenkin.
Nassukka on minulle hyvin, hyvin rakas.
Vaikka olin pieni, muistan ihmeen kirkkaasti hetken, jolloin sain Nassukan. Minulla oli nimipäivä, ja mummo oli luvannut ostaa minulle lahjan. Mummo oli sellainen, osti lahjan nimipäivänäkin. Äitistä se oli vähän turhaa, ei nimipäivänä kuulema ole mitään perusteita saada lahjoja. ^_^ Mutta mummo osti kuitenkin.
Menimme yhdessä lelukauppaan. Saisin valita mitä halusin, mutta ei mitään kallista tietenkään.
Silmäni osuivat hellyttävään ankkaleluun. Se roikkui muovipakkauksessaan vaippaikäisille tarkoitettujen Infa (nyk. Ainu) -tuotteiden keskellä. Muistan elävästi tutun Infa-keinuhevoslogon, ja sen alla tekstin: Nassukka. Ja jostain täysin selittämättömästä syystä luulen muistavani ankan hinnankin; 12 markkaa.
Minä tahdoin Nassukan, vaikka se oli varmaan tarkoitettu vielä pienemmille lapsille kuin itse silloin olin. Olin niin onnellinen, kun sain sen. Nassukan sisällä oli koneisto, joka sai Nassukan vaakkumaan kun lelua käänsi tai ravisti. Nassukka vaakkui vielä heikosti, kun olin lukiossa. Nyt koneisto on hiljentynyt kokonaan.
Olen 31-vuotias, mutta nukun yhä välillä Nassukka vierelläni. Miehen kanssa nukkuessa en aina uskalla ottaa Nassukkaa viereen, ettei se vaikka murskaantuisi miehen alle. Ihan tyhmää, mutta haluan suojella Nassukkaa. Jos olen peloissani, Nassukka suojelee minua. Kärsin varhaiseen aikuisikään saakka aivan hirveästä pimeän- ja hiljaisuuden pelosta, ja pehmoleluarmeijani Nassukan johdolla suojasi minua yön aikana. Ilman Nassukkaa en olisi varmasti edes pystynyt nukahtamaan.
Onko teillä vielä pehmoleluja vuoteessa tai esillä kotonanne, vaikka olette aikuisia? (Omien lastenne leluja ei nyt lasketa. ;)) Mikä on rakkain pehmolelunne? Millaisia tarinoita niihin liittyy?
Edit. Aivan ihania lelutarinoita teillä! Luen niitä täällä tosi liikuttuneessa tilassa.
0 comments on “Kuukauden idoli: Nassukka”
Piti ihan äitiltä kysyä ja kuulemma ei ole ollut mitään lelua jota olisin rakastanut ylitse muiden.
Ponit on tietty säilyneet, mutta muut ovat saaneet mennä.
Minulla on yksi ainoa pehmolelu seurannut lapsuudenkodistani, vaaleanpunainen nallukka nimeltään Tuutuu. Taisi olla toinen jouluni, kun sen sain tädiltäni - olin tuolloin vain hieman yli vuoden ikäinen. En muista lelun saamista, mutta onneksi valokuvia tuosta joulusta on tallessa ja Tuutuu on tiukasti sylissäni valtaosassa kuvista ja minulla naamallani onnellinen virne. :D
Nalle on siis minulla ollut noin 25 vuotta ja edelleen ihmeen hyvässä kunnossa. Toki muutama tahra löytyy, mutta en ole uskaltanut laittaa raukkaa pesuun, ettei vain se menisi rikki.
Jos joku päivä omia lapsia tulee saatua, nalle siirtyy heitä lohduttelemaan ja ilahduttamaan. Kunhan vain kasassa on yhä siinä vaiheessa. :)
Itselläni kulkee mukana jo kohta 22 vuotta täyttävä äidin tekemä nukke,jonka nimesin Kaitaksi (= Kaisa)! Kovia on sekin pimu kokenut,vanua ei taida käsissä olla nimeksikään... :)
Nassukalla on muuten todella kiva nimi! Terkut Kaitalta (:
Nassukka lähettää takaisin! :)
Lapset ei onneks oo Otsottarella halunnu leikkiä, ku ovat nii pieniä vielä (eivät innostu omistakaan pehmoleluista vielä). Tosin Otsotar ei oo juuri esillä edes ollu, sen se mekkokin on siis enää vain pelkkä "toppi" (rintaliivit, mut ei niin voi sanoo pehmolelun asusta! :D), koska muu osa on ihan riekaleina ja piti sit luopua siittä lopusta.
Ja mulla Otsotar joskus kävi pesukoneessa (ku toki se joskus piti pestäkin) ja sitten mä aina vahtasin pyykkitelineen vieressä, et joko se ois kuiva, et saisin sen kainaloon.. Ja sitten ku se oli kuiva, ni raivosin ku äiti oli pilannu sen korvan! (korvaan jäi painauma pyykkipojasta) ja sit siihen mahtoi sattua ni sit sattui muhunkin :'(
Näitä lukiessa tuli mieleen omat ihanat pehmolelut!
Kaikkein vanhin on heppaherra nimeltään Hopo. Se on samanlainen kuin Peppi Pitkätossun hevonen, siis valkoinen mustapilkullinen, ja juuri sopivan kokoinen, että Anni 3v pystyi pitämään hevosta kaulasta kiinni. :)
Mulla ei ole mitään muistikuvaa mistä sain tuon ko. hepan tai mistä sille keksittiin nimi, mutta se kulki mukanani joka paikkaan ties miten monta vuotta aina siihen asti kunnes "kasvoin yli" pehmoleluvaiheesta.
Nykyään reppanan turkki on ihan takkuuntunut ja harjasta on jäljellä alle puolet, joten heppa on tallessa huoneessani pehmolelukorissa ettei sille enää kävisi pahemmin.
Toinen ihana lelu on mummulta synttärilahjaksi saamani hirvittävän iso vitivalkoinen kissapehmolelu. Sillä ei taida olla nimeä ollenkaan, ainakaan muistaakseni. En halunnut leikkiä sillä, ettei se likaantuisi. Muistan, että pikkusiskoni oli hirvittävän kateellinen siitä kissasta, joten hän aina kinusi lupaa leikkiä sillä. :)
Mulla oli lapsena muriseva karhu (sillä oli joku elektroninen laite mahassaan joka laittoi sen aina murisemaan kun sille puhui), ja mun siskot oli sairaan kateellisia siitä. Mutta minähän en antanut sitä leikkiin..! ^_^
Mun tärkein lelu oli nimeltään Kotikuono, ystävien kesken Kuononen/Kononen/Kuono. Kuono on 20-vuotta vanha nallukka, joka oli minulle lapsena hyvin, hyvin tärkeä.
Pienenä minulla oli tapana hieroa sängyssä Kuonosen kovaa nenää omaa nenääni vasten ja nukahtaa siihen. Ja koska se oli niin tärkeä, en uskaltanut koskaan viedä sitä pois kotoa, ettei se vaan mene hukkaan tai unohdu mihinkään. Siitä siis nimi Kotikuono.
Kerran Kuono meni hukkaan ja vanhemmat osti mulle uuden samanlaisen pehmolelun ja yritti huijata mua että se on Kuononen. Mutta mun ei tarvinnut kuin kerran koittaa sen nenää ja sitten alkoi armoton huutaminen "Ei tää oo Kuano!!" Onneksi true Kotikuono kumminkin löytyi lelu kuorma-auton sisälle tungettuna ja on tänäkin päivänä onnellisesti mun sängyssä nukkumassa, mitä sitten vaikka ikää on 21v. :)
Hellyttävä nimi Kotikuonolla...! Ja söpö tarina. Hahaa, ei mennyt Kuono-huijaus läpi...! ^_^
Mulla on vieläkin tallessa kaikki pehmolelut jotka olen omistanut, lähes kaikki on kuitenkin piilotettu varastoon, mutta yksi on kyllä vielä esillä. Nimittäin enoni antama valtava pehmojääkarhu. Saadessani sen olin noin 3-4 vuotias ja lelu oli minun kokoiseni. :D Eikä sen kantamisesta tullut yhtään mitään. Ikää kyseisellä pehmolla on nyt yli 15 vuotta ja ulkonäkö vähintäänkin kärsinyt, mutta tunnearvo on mittamaton. :D
Mä olen ollut lapsena joku ihme keräilijä noitten pehmolelujen suhteen..kummityttö 3v on ihan haltioissaan käydessään mummulassa ja mun vanhassa huoneessa :D
Nykyään mulla on erityinen suhde pehmopupuun, jonka isosisko osti muutettuaan pois kotoo, mulle ja veljelle samanlaiset. Veli kuoli 4,5v sitte, arkkuun laitoin hänen pehmopupunsa. Mun pehmopupu istuu kirjahyllyssä ja vartioi veljen kuvaa <3
Oih! Ihanaa kuulla että joku muukin vielä näin "aikuisiällä" tykkää pehmoleluista! Nassukka on aivan ihana!
Itselläni on kulkenut mukana punainen kissa, jonka nimi on Rontti-Kissa. Olen saanut sen kun synnyin eräältä isäni työkaverilta 25-vuotta sitten (taisi itseasiassa olla Marlin edustaja, joten Rontti on varmaan Marlin Mehukatti). Nykyään minulla on myös uusi "adoptiolapsi" joka nukkuu kanssani, hylje nimeltä Pullero.
Minulla oli aikanaan todella rakas käsinukkekoira, jonka nimeä en ikäväkseni muista.. Se oli mahdollisesti Rekku.
Pelastin sen eräänä elokuisena sunnuntai-iltana peräkärrystä. (Serkkuni olivat sen hylänneet kaatopaikalle matkaavan peräkärryyn.) - Rakastuin välittömästi, ja siitä pitäen se ruskeakorvainen, hieman resuinen käsinukkekoira kulki mukanani niin koulussa (salaa repussa) ja missä ikinä liikuinkin. Sisustin sille myös kirjahyllyn baarikaappiin oman "yksiön". Sitten, joitain vuosia myöhemmin jo aikuinen serkkuni tuli kylään ja jostain kumman syystä näytin lelun hänelle. Ja hän vaati sitä välittömästi itselleen. Jostain mystisestä syystä luovuin siitä, vaikka rakastin sitä enemmän kuin mitään. (Itkin monta viikkoa sen perään, mutta serkkuni ei antanut sitä takaisin.) - Olen edelleen katkera siitä että rakas leluni vietiin minulta niin julmasti pois, ja serkkuni oli sentään aikuinen ja jo kertaalleen hylännyt lelunsa.
Muutamia vuosia sitten löysin Kemin kirpputorilta samannäköisen, mutta reilusti suuremman ja lötkön pehmokoiran hintaan 5 euroa ja voitte kuvitella millaisen tunneryöppyn tuon koiran löytäminen aiheutti! Se on tallessa, tuolla möllöttää sohvan selkänojalla ja vinttikoirani käyttää sitä usein tyynynään. Siitä huolimatta: Vieläkin kun kiertelen kirpputoreja, etsin semmoista käsinukkekoiraa, jonka nimeä en muista...
Voi miten tyly serkkusi oli...! Okei, käsinukke oli alunperin ollut hänen, mutta hänhän jo luopui siitä kun oli viemässä sitä kaatopaikalle. Nythän se oli virallisesti sinun. Olipa ikävä juttu. Kuulostaa tosi symppikseltä tuo koira, mutta onneksi löysit edes vähän korvaavan hauvelin tilalle! :)
Oivoi, jopas on sympaattisen näköinen otus tuo Nassukka <3
Ja joo, pehmolelut ovat ehdottomasti heikkouteni, niitä löytyy vähän vaikka minkäsorttista ja yksin nukkuessani (tai no joo, on niihin mieskin joutunut sopetumaan :D) niitä löytyy myös vierestä, edelleen pimeänpelkoisena se tuntuu turvallisemmalta.
Vanhin ja rakkain pehmoleluni on nyt jo hyvin nuhjaantunut ja kulunut Kalle-nalle, sain sen joskus parivuotiaana eli silläkin alkaa olla ikää jo paria vuotta vajaa neljännesvuosisata <3
Voi että kun oli hyvä teksti! Itsehän olen parikymppinen nuori nainen ja kyllä, minulla on noin kolmekymmentä pehmolelua.. Järkytyin äsken, kun aloin laskemaan, että montahan niitä oikeasti onkaan.
Ehkä kaikkein rakkain pehmolelu on kuitenkin pupu, minkä nimi on Pupseli. Sain sen joululahjaksi, kun olin kuusi vuotias. En tiedä, muistaako muut, mutta noita leluja mainostettiin, että ne osaa tehdä kuperkeikkoja. Ainut mitä muistan mainoksesta ja rakastuin silloin nappulana siihen mainokseen niin paljon, että oli se pakko saada. Sen jälkeen Pupseli on ollut minulla mukana lähes kaikilla, ulkomaanreissuista alkaen. Se on nähnyt mm. Indonesian, Singaporen, Malesian, Iso-Britannian, Kreikan yms.
Ja Indonesian lentokentällä meinasin alkaa itkemään, kun tarkastuksessa he meinasivat ottaa rakkaan Pupselin pois ja repiä sen auki. Luulivat, että äitini salakuljettaa huumeita sen sisällä... :D
Voi kuinka ihana postaus. En muista tätä aiemmin lukeneeni. Pakko kommentoida, vaikka vanha juttu onkin. Minulla on ollut iso, valkoinen nalle, nimeltä isonalle. Olen saanut sen isältäni n.1-vuotiaana, jolloin nalle oli huomattavasti minua isompi. Nalle on edelleen tallessa, vaikkei tällä hetkellä samassa osoitteessa kanssani asukaan. Toinen silmä nallelta on hukkunut ja hänellä on nykyään silmälappu. Kohta siis 30-vuotias nalle on edelleen varsin hyvässä kunnossa.
Rakkain lelu on varmaankin ollut keinuhevonen, nimeltä Manna. Olen alta 2-vuotiaana nimennyt sen Mannaksi jo ennen kuin heppa pääsi ulos joululahjakääreestään. Kukaan ei tiedä miksi. Mannan häntä on joskus irronnut ja olen ommellut sen takaisin pinkillä villalangalla (ikää minulla lienee ollut alle 10). Myös selän karva on kulunut aivan puhki sen toimiessa vuosikausia uskollisena ratsunani. Nykyisin tuo myös lähes 30-vuotias tamma viettää ansaittuja eläkepäiviään mummoni takkahuoneessa.
Lisäksi muistan kanniskelleeni mukanani pehmolelukoiraa lähes joka paikkaan. Koiran nimi On Samuel Väsy Luppakorva (yllättäin myös itse nimetty;)) Olen löytänyt sen Gumbölen kartanon siivouskomerosta ollessani siellä pienenä kyläilemässä ja saanut kartanon silloiselta rouvalta luvan viedä koiran mukanani (vaikka se lienee ollut siellä odottamassa hänen omia lapsenlapsiaan). Samuel Väsy Luppakorva on edelleen kuin uusi. Ja on asunut kanssani kaikissa kodeissani.
En ole ikinä pelännyt pimeää tai yksinoloa sen jälkeen, kun kotoa pois muutettuani sain vihdoin tehdä oman pääni mukaan ja hankin oikean koiran (tosin ei pelko ollut syy koiran hankkimiselle)! Myös tämä kyseinen vanha herra on uskollisesti kulkenut kanssani, vaikka työt, kodit, maat ja ihmissuhteet ovat vahtuneet.
Kiitos kun jaoit Mannan ja Samuelin tarinat! :)
Suosittelen myös tätä hellyttävää jatkopostausta aiheeseen liittyen:
http://karkkipaiva.indiedays.com/2011/01/24/lukijoiden-pehmot/