Tammikuun idoli on pehmoankkani Nassukka.
Nassukka on noin 28 vuotta vanha. Sain sen lahjaksi mummoltani kun olin hyvin pieni, enkä muista tarkalleen minkä ikäinen silloin olin. Alle 5-vuotias kuitenkin.
Nassukka on minulle hyvin, hyvin rakas.
Vaikka olin pieni, muistan ihmeen kirkkaasti hetken, jolloin sain Nassukan. Minulla oli nimipäivä, ja mummo oli luvannut ostaa minulle lahjan. Mummo oli sellainen, osti lahjan nimipäivänäkin. Äitistä se oli vähän turhaa, ei nimipäivänä kuulema ole mitään perusteita saada lahjoja. ^_^ Mutta mummo osti kuitenkin.
Menimme yhdessä lelukauppaan. Saisin valita mitä halusin, mutta ei mitään kallista tietenkään.
Silmäni osuivat hellyttävään ankkaleluun. Se roikkui muovipakkauksessaan vaippaikäisille tarkoitettujen Infa (nyk. Ainu) -tuotteiden keskellä. Muistan elävästi tutun Infa-keinuhevoslogon, ja sen alla tekstin: Nassukka. Ja jostain täysin selittämättömästä syystä luulen muistavani ankan hinnankin; 12 markkaa.
Minä tahdoin Nassukan, vaikka se oli varmaan tarkoitettu vielä pienemmille lapsille kuin itse silloin olin. Olin niin onnellinen, kun sain sen. Nassukan sisällä oli koneisto, joka sai Nassukan vaakkumaan kun lelua käänsi tai ravisti. Nassukka vaakkui vielä heikosti, kun olin lukiossa. Nyt koneisto on hiljentynyt kokonaan.
Olen 31-vuotias, mutta nukun yhä välillä Nassukka vierelläni. Miehen kanssa nukkuessa en aina uskalla ottaa Nassukkaa viereen, ettei se vaikka murskaantuisi miehen alle. Ihan tyhmää, mutta haluan suojella Nassukkaa. Jos olen peloissani, Nassukka suojelee minua. Kärsin varhaiseen aikuisikään saakka aivan hirveästä pimeän- ja hiljaisuuden pelosta, ja pehmoleluarmeijani Nassukan johdolla suojasi minua yön aikana. Ilman Nassukkaa en olisi varmasti edes pystynyt nukahtamaan.
Onko teillä vielä pehmoleluja vuoteessa tai esillä kotonanne, vaikka olette aikuisia? (Omien lastenne leluja ei nyt lasketa. ;)) Mikä on rakkain pehmolelunne? Millaisia tarinoita niihin liittyy?
Edit. Aivan ihania lelutarinoita teillä! Luen niitä täällä tosi liikuttuneessa tilassa.
0 comments on “Kuukauden idoli: Nassukka”
Ihana Nassukka ♥ (:
Mulla on Karvinen, jonka iskä toi mulle kuulemma suoraan synnärille. Ikää siis löytyy reippaat 20 vuotta, ja vieläkin Karvinen hengailee yöpöydällä. Jos nukun yksin, niin otan sen kainaloon. Samoin kärsin pitkään (ja osittain vieläkin) pimeän ja hiljaisuuden pelosta, ja Karvinen on aina ollut suojana.<3
Go Karvinen! Pehmoilla on kyllä maaginen kyky suojata möröiltä ja muilta pimeässä vaanivilta pahoilta.
Oi! Hän on suloinen! Lapsuuden lelut ovat parhaita!
Mulla on äidin tekemä oranssi 60 cm pitkä froteekissa nimeltä Tuusanuuska. Sain sen joululahjaksi, kun olin melkein vuoden vanha. Eli kissa täytti juuri 32 vuotta. En enää nuku sen kanssa, koska se on hitusen hauraassa kunnossa. Sille jouduttiin joskus 80-90-lukujen vaiheessa ompelemaan kaulaliina, kun sen kaula kului puhki halaamisesta. Nykyään Tuusanuuska a.k.a. Kolli möllöttelee makkarissani jättinallen sylissä puuarkun päällä. Meidät haudataan yhdessä. :)
Voiii miten ihana! "Kaula kului puhki halaamisesta.." <3
Minulla on Kimi-koira, jonka olen saanut yksivuotiaana.
Se oli koko lapsuuden niin tärkeä, etten oikeasti saanut unta ilman sitä. Piti aina äidin tarkkaan huolehtia että se tuli aina mummulaan ja muille yöreissuille mukaan. Kimi on tänä päivänä aika rakastetun näköinen, toinen silmä puuttuu ja karva on takussa, mutta edelleen se nukkuu sängyssäni. Sen seurana on kummituseläin, lehmä, isomahainen koira, kilpikonna ja ikivanha nalle, jonka olen pikkulapsena saanut.
Niin, ja ikäähän oli + 20 v. :D
Mahtava leluposse sinulla! Voin sieluni silmin kuvitella tuon joukkion. Vanhat lelut tarinoineen on kyllä niin hellyttäviä!
Ihana tarina ja ihana Nassukka! :) Et todellakaan ole ainoa "aikuinen", jolla on pehmolelu(ja!) sängyssä.
Omistan mm. itse tehdyn lampaan ja nallen, jotka olen tehnyt käsin ala-asteella. Molemmat ovat hieman kärsineet (mm. liian rajuista konepesuista), mutta ovat silti rakkaita. Nukun niiden kanssa, mutta yritän varoa hajottamastani niitä lisää. Pitäisi varmaan laittaa vitriiniin, ja napata jokin muu yksilö viereen...
Käsintehdyt on varmaan aivan erityisen rakkaita, kun ne on itse pienin kätösin väsätty. Minä en ole tainnut koskaan tehdä yhtään lelua itse...
Itselleni kaikista rakkain pehmolelu oli semmoinen pelle, joka vinkui kun sen mahasta, käsistä ja jaloista painoi. Sain sen kun täytin vuoden, kun olin kaupassa nähtyäni kanniskellut sitä ympäriinsä kainalossani. Sitten kun sain sen olin kuulemma hirveän onnellinen ja vain rutistellut sitä. :) Nenänkin olen pureskellut siltä puhki joskus taaperona (se kyllä oli semmoinen iso punainen nenä jota varmasti kaikki lapset katsovat sopivana puruleluna...)
Meillä on pari pehmolelua esillä sängyllä, molemmat Jack Skellingtonia kun olen hirveä The Nightmare before Christmas fani. Onneksi avomiestäni ei haittaa ne, vaan välillä ryövää ne pois minulta omaan kainaloonsa. :')
Suloinen tarina Nassukasta, näyttää myös säilyneen tosi hyvin vuosien aikana (jos vertaa vaikka miun Pelleen).
Ihana..! ^_^
Mä luulen, että Nassukka on säilynyt niin hyvin, koska sitä ei ole taidettu koskaan pestä. Joo, voin vain kuvitella joidenkin hygieniafriikkien kauhun....! :D
Lisäksi minä olen jo lapsena ollut jotenkin epätavallisen varovainen ja siisti lelujeni kanssa. My Little Pony -kokoelmani on siitä hyvä esimerkki, suurin osa poneistani on lähestulkoon tehtaasta tulleessa kunnossa valmiine kiharoineen ja kaikkineen. Ja silti niillä on leikitty hartaasti.
Voiii miten hellyyttävä pikku-ankka! :) Itselläni ei valitettavasti tuollaista pehmolelua ole mikä olisi ollut ylitse muiden. Tai oli sellaisesta tuulipukukankaasta ollut kelta-vaaleanpunainen pupu mutta se meni jo lapsuudessa kaulasta rikki, en tiedä heittikö äiti sen menemään. Se oli kyllä rakas. :)
Hei minäkin muistan omistaneeni jonkun tuulipukukankaisen pupun...! Tuo materiaali oli jotenkin tosi hassu pehmoeläimeksi. Eivät olleet kovin kestävää laatua.
Itseasiassa kyllä osa tuulipukukankaisista nalleista on aika kestäviä, sillä itselläni on kahdenkymmenen vuoden takaa tallessa oma ja erittäin rakastettu sellainen :)
Oih, söpö Nassukka! <3
Ihan pienenä mulla oli Muumipeikko-pehmolelu aina yökaverina, ja muistaakseni siltä lähti silmät jossain vaiheessa kun oli niin kovassa käytössä.
Sitten tuli Nellinalle, jonka sain joskus synttärilahjaksi äidiltä ja isältä (ikää en muista, mutta sen hetken kyllä kun aamulla heräsin ja Nellis odotteli keittiön pöydällä<3). Hän kulki mukana tooodella pitkään, mutta teini-iässä taisin luopua kaikista unileluista.
Jokunen vuosi sitten halusin hirveästi koiraa, mutta silloinen poikaystävä ei ajatuksesta ollut kovin innoissaan, joten osti mulle pienen pehmo-version joltain matkaltaan tuliaiseksi:D Siitä asti olen sen pehmokoiran (nimeä hänellä ei ikävä kyllä ole..) kanssa nukkunut. :)
Huomaavainen poikkis sulla, kun hankki kuitenkin edes pehmohauvan...! <3
Voi miten tuo Nassukka on suloinen!
Minulla on myös lapsena saatu, pieni nuhjuinen ja rakas pehmo"joku" tallessa enkä siitä luovu ikinä! Sitä en ole edes lapsilleni antanut leikkeihin. Kutsun sitä "joku":ksi, koska en tiedä mikä eläin se on. Ehkä joku jyrsijä. :D se piti ääntä, mutta nyttemmin on hiljentynyt. Minusta tällaiset muistot ovat ihania ja hellyttäviä!
Voi pehmojokua...! Liikuttavaa. Minulle tulee mieleen äitini vanha pehmo"peikko", tai nimenomaan "joku", sillä se ei oikein ollut mikään. Äiti oli sen itse tehnyt koulun käsityötunnilla, ja sen nimi oli Tinkku. Äiti oli antanut sen meille lapsille leikkiin vaikka olikin kovin kiintynyt Tinkkuun, ja niin sitten kävi että Tinkku putosi lastenrattaista eräällä tarhamatkalla ja katosi. :'-(
Oi ihana! :) Ja ihania tarinoita täällä muillakin! Kiva huomata, ettei ole ainoa "höpsö" aikuinen, jolla on sängyssään vielä pehmoleluja :)
Minulla on ensimmäisenä joulunani lahjaksi saatu Haukku pehmolelukoira edelleen unikaverina. Haukku täytti nyt jouluna 29 vuotta ja tosiaan nukkuu vieläkin kaikki yöt sängyssäni. Sitä on parsittu moneen otteeseen ja viime jouluna äitini teki sille uuden haalarin, jotta hauva pysyisi paremmin koossa, alkaa tosiaan olla aika kärsineessä kunnossa. Pienenä kuljetin sitä matkoilla mukanani, nyt en uskaltaisi, se on paremmassa turvassa sängyssäni. Ja jos yksi ainoa esine pitäisi tulipalosta pelastaa niin se olisi ehdottomasti Haukku.
Tänne on tosiaan tullut tosi hellyttäviä tarinoita. Ihana kuulla ihmisten rakkaista leluista! Lelut on muutenkin älyttömän kiinnostava aihe, käyn aina lelunäyttelyissäkin kun niitä järjestetään. Vanhoissa leluissa on vain sitä jotakin, ne huokuvat tunnetta.
Mä olen muuten kanssa miettinyt, että Nassukka olisi ensimmäisten tulipalosta pelastettavien tavaroiden joukossa. Terveisiä Haukulle!
Mulla on nalle, Otsotar nimeltään. Sain sen kun olin pari vuotias, muistaakseni kummiltani. Annoin sille nimeksi Otso, mutta äitini kaveri ja naapurimme sanoi, että se olisi tyttö (sillä oli sievä mekko päällä). Siten siitä tuli Otsotar. Se on nyt laatikossa, kaiketi vain suojassa ettei menisi rikki.
Mekko siitä jo on aika säpäleinä kun on sen verran vanha ja kangas ohentunut. Mutta se on niiiin rakas. Ollut aina turvanani kun olin pieni ja vanhemmat joivat viikonloppuisin. Silloin sitä aina rutistin ja hain siitä turvaa. Muutoinkin se nukkui vieressäni aina siitä lähtien kun sen sain.
Voi Otsotar...! Hyvin se on pitänyt sinusta huolta. :) Ja sinä hänestä. Onko sun lapset pyytäneet että saisivat leikkiä Otsottarella? Muistan, kun mun äidillä oli hieno Helena-nukke säästettynä lapsuudesta, ja sillä ei saanut leikkiä, niin sekös kismitti meitä lapsia aivan hirveästi. Ja aina välillä salaa haimme Helenan leikkiin, ja toivoimme ettei äiti huomaa. ^_^
Heh, tunsinpa itseni jotenkin kylmäksi ja kovaksi ihmiseksi tätä juttua ja näitä kommentteja lukiessani. :D Lapsuudenkodistani ei nimittäin aikanaan seurannut mukanani yhtä ainutta pehmolelua - eipä tullut mieleenkään, että olisi voinut seurata. Ne pakattiin kaikki aikanaan johonkin kellariin tai annettiin pois, kun olimme veljeni kanssa ns. pehmoleluiän ylittäneet. Mieheni kodista meille tuli yksi pehmo mukaan, mutta senkin olen joskus aikoinaan jo siivonnut jonnekin, enkä muista yhtään, missä se voisi olla. En oikein tykkää katsella kotonani tavaraa, jolla ei ole järkevää käyttöä.
Minua myös huvitti kerran, kun avoppi esitteli mieheni ja hänen sisarustensa vanhoja leluja, joilla mahdolliset tulevat lapsemme pääsevät leikkimään. Toiseen mummolaan kun viedään varmasti aikanaan omat lelut mukanamme. Omassa perheessäni ei ole säästelty juuri yhtään lelua, vaan käytännössä kaikki on annettu eteenpäin, kun olemme kasvaneet niistä ulos. Tiedänpä ainakin, mistä olen perinyt tämän vähäisen sentimentaalisuuteni tavaraa kohtaan. :D
Mä olen juuri päinvastaisesta perheestä, jossa kaikki tavarat inhimillistetään ja niihin kiinnytään. Siinä on todella huonotkin puolensa, mutta olen kyllä nostalgiaan taipuvaisena ihmisenä iloinen, että vanhat lelut ja kirjat on säästetty. Itse otin lapsuudenkodista mukaan vain Nassukan, mutta tervehdin aina vanhoja leluja äidin luona käydessä. Olisi hirveä järkytys, jos lelut olisi jonain kertana heitetty pois.
Minulla on pehmosiili, vaikka se ei mielestäni ole edes pehmo, vaan enemmänkin oikea. Äitini osti sen minulle sairaalan kanttiinista, kun jouduin vakavaan onnettomuuten 7-vuotiaana. Tarjolla ei ollut pupuja, joten siili sippura häntä muutti meille, sen perässä sitten on muuttanut reilu 30 muutakin siiliä. Sängyssä sippura nukkuu joka yö ja kaikki korjausleikkaukset se on kokenut kanssani ihan leikkaussaleja myöten. Kun kivut ovat olleet sietämättömät, olen purrut sen pyllyä. Uudet vaatteet olen tehnyt sille neljästi, vanhat kun ovat kuluneet puhki :) Se on siis sanoinkuvaamattoman rakas! :) ja ikäähän on 20 vuotta :)
Voi ei miten liikuttava tarina Sippuralla..! Ihana!
Minun huoneessani on parisenkymmentä nallea, joista melkein jokaisella on nimet. Ihan käytännön syistä johtuen ne ovat hyllyjen päällä poissa tieltä, mutta kolme suurinta, Ruupert, Friend ja George Clooney-nalle ovat sängylläni. :) Uusin tulokas on pieni ...miksikä sitä nyt sanoisi? S&M -nalle Pelle [lausutaan äärimmäisen ruotsalaisesti], jonka sain kavereiltani ylioppilaslahjaksi. :D
Olen nyt siis kaksikymppinen, ja nukkuisin vieläkin 8-vuotiaana tekemäni pehmolelun herra Huun kanssa, jos vain voisin. Ikävä kyllä herra Huu on nukkunut kanssani niin monta yötä, että se on alkanut repeillä saumoistaan, ja se joutuu pitämään seuraa niille nalleille jotka eivät sängylleni mahdu. Ehkäpä syy miksi näen jälleen painajaisia on se ettei herra Huu ole niitä enää karkoittamassa.
Vai että George Clooney -nalle...! :D Tuleeko noiden kahden muun nimet näyttelijä Rupert Friendistä?
Friendin itseasiassa tulee, mutta Ruupert on nimetty Rupert Grintin mukaan. :D Kun kerroin äidilleni minkä nimen olin Clooneylle antanut, hän sanoi ettei se sovi koska oikea George on paljon tummempi, mutta minusta he ovat molemmat ihan yhtä komeita. :D
Hahaa...! XD
Ihana hellyttävä Nassukka :)
Minä olen aina tykännyt pehmoleluista älyttömästi ja nyt jonkin verran yli 20-kymppisena tykkään niistä edelleen! Ympäri asuntoa (esim. sohvalla ja kaappien päällä) on pehmoleluja. Lemppareita ovat ehdottomasti pyjamapukuinen Nalle (sain mummulta lahjaksi ala-asteella ollessani), Sipe -kirahvi, joka on melkein pallon muotoinen (18 v. lahja serkulta) ja lötköaasi Ihaa (ostin tämän Haaparannasta parivuotta sitten kun oli niin söpö),joka vain makaa mahallaan ja näyttää aivan Ihaalta josta nimi onkin peräisin.
Ja kyllä, sängystä löytyy pehmoleluja; Ihaa ja Nalle nukkuvat sängyssäni :>
*lol* Kuulosti niin hassulta. :)
Kuulostipas tutulta :) Minulla on nuhjuinen, rakastettu ja maailman ihanin pupupehmolelu Sirkku, joka on kulkenut mukanani jo ensimmäisistä elinkuukausistani lähtien. Sirkulla on luonnonvalkoinen pallopää, pitkät pehmeät korvat ja luonnonvalkoiset pallotassut. Vartalo on pehmeän roosa-siniraidallinen ja Sirkun ennen niin töpäkäksi tehneet vanut ovat yli 27 vuoden aikana jo valuneet pupusen käpälänpäihin tehden profiilista hiukan hassun, mutta maailman suloisimman.
Sirkku istuu sängynpäädyssä kaverinaan vasta muutaman vuoden ikäinen Silkki (myöskin pupu), joka tuli mukaan lelukaupasta miehen antamana yllätyksenä ihastuttuani Silkin silkinpehmeään turkkiin ja lempeään katseeseen. Ja kyllä; olimme ostamassa lahjaa kummilapsellemme. Kummitätikin vaan sai samalla reissulla pehmeyttä kyllikseen :)
Ihana tarina sekä Sirkulla että Silkillä! <3
Mulla oli apinapehmo, joka nukkui joka yö mun vieressä ja se oli mulla mukana joka paikassa, missä olin yötä. Olisi pitänyt antaa apinan pysyä kotona, koska se katosi riparilla ;__; En ole nähnyt kaveriani sen jälkeen.
Mulla on myös muita ihania pehmoja ympäri kämppää, vaikka täytän 23 vuotta. Ne on ihania halittavia :) Ja pehmo, joka edustaa lempiväriä auttaa luomaan omanlaisen kämpän. Lelut on mulle tärkeitä, enkä anna kenenkään kohdella niitä väärin.
Tämä oli jotenkin niin suloisesti sanottu. Olen kyllä samaa mieltä.
Ikävä juttu, että apinasi katosi. :´-(
Kiitos empatiasta. Uskottelen itselleni, että hän on löytänyt jonkun kivan pikkutytön, joka rakastaa häntä yhtä paljon =) Joo, mä oikeasti suutun ihmisille, jos ne pitää mun leluja väärin käsissään. Hyssyttelen niitä, jos ne kokee pahaa ja sanon, että suojelen niitä =)
Voi kuinka suloinen Nassukka, aivan ihanan hellyttävä! Ja hienoa että olet kunnioittanut pehmoa niin paljon että teit postauksen :). Minulla on wanha Oskari niminen nalle joka tosin on kaapissa nykyään...Siellä se säilyy paremmin kun on jo niin paljon elämää nähnyt. Pehmot ovat minusta tosi tärkeitä ja niitä pitäisi hellitellä aina kun on tarvetta. Jos asuisin yksin niin minulla olisi aivan varmasti aina pehmeä unikaveri kainalossa. Terveisiä Nassukalle!
Nassukka lähettää takaisin terkkuja! Se on lukenut mun kanssa näitä liikuttavia tarinoita. Kyllä Nassukin on nykyään suurimman osan ajasta laatikossa, mutta aika ajoin otan sen esiin, kun tunnen, että tarvitsen "turvallisuustankkausta". :) Ja kun siskon chihut on niin usein täällä, niin Nassu pitää pitää pois niiden näköpiiristä. Totti on jo kerran purrut nenän irti mun Oili-jättinallelta. Ei ollut kiva.
ihana :D
Minun ja mieheni keskessä nukkuvat Elvis The Ilves ja Priscilla-porsas. He pitävät kovasti matkustelusta; tietenkin heillä on myös omat passit. Ulkomailla he tutustuvat mielellään etenkin paikalliseen juomakulttuuriin: niinpä molempien kuonot ja kärsät ovat ihan tahroilla mm. Riga Balsamista, punaviineistä, Unicumista, englantilaisista oluista... Viime vuonna Lontoossa konserttimatkalla Elvis pääsi jopa samaan valokuvaan Madonnan kanssa! :D
Eikä...! Vitsi mitä maailmanmatkaaja-pehmoja teillä..! Hihittelen tuolle ajatukselle pehmoista ryystämässä punaviinä jossain maailman pubissa....
Mulla on 3 pehmolelua mitkä on vieläkin.
Kunn olin pieni sain isäni serkulta nimipäivälahjaksi hellyyttävän ja ihanan vaaleanpunaisen pehmon,annoin nimeksi Pumpurahäntä.Se on vieläkin tallella.Säästän sen ja annan sen joskus lapsilleni(mikäli saan joskus)
Minulla oli myös sellainen pieni hamsterilelu joka koki kovia,koira pureskeli ja sisko heitti ikkunasta kun olimme matkalla Lappiin.Onneksi se löytyi.Se on nykyään jossain kaapin perukalla.
Ostin kun olin 10 kirpparilta ihanan ja hellyyttävän vanhan kirahvipehmolelun joka oli 1950-1960 luvulta.Sekin on tärkeä.
Söpö nimi tuo Pumpurahäntä..! <3 Ja vähänkö on hamsterilelu kokenut kovia, melkein nauratti vaikka vakava asia...! Ihanaa että se kuitenkin löytyi ja pelastui!
Voi mikä ihana tarina rakkaasta pehmolelustasi. :)
Minulla on aivan mahdottomat määrät pehmoleluja - niin paljon etteivät ne mitenkään mahtuisi mihinkään esille. Suurin osa pehmoleluistani on vanhempieni ullakolla isoissa jätesäkeissä tallessa. Osa on vanhempieni luona "minun huoneessani" kirjahyllyssä, osa on mökillä leikkimökissäni, osa kotona sängyssämme päiväpeiton päällä, osa vierashuoneemme kirjahyllyssä. En edes tiedä paljonko niitä on yhteensä. Outoa kyllä, leikkimökissäni on kaikkein rakkaimmat ja vanhimmat lapsuuden pehmoni. Ne haisevat niin pahalta, ettei niitä voi tuoda mihinkään ihmisten ilmoille ja ovat todella räjähtäneen näköisiäkin - paljon rakastettuja. :( Nykyään pehmolelujen hankkiminen rajoittuu reissuihin. Ostan aina matkalta muistoksi mahdollisimman pienen pehmolelun, joka mieluiten jollain tavalla kuvaisi ko. maata. Syksyn Italian reissulta en löytänyt mitään (valtavankokoisen vuohen olisin löytänyt, mutta se olisi vienyt liikaa tilaa matkalaukusta ja oli todella kalliskin). Olin juuri matkaa ennen katsonut dokumentin Calabriasta ja siinä oli ihania vuohia vuoristossa. Paluumatkalla suomalaisella huoltoasemalla oli Bukowskin pehmoja ja ostin valkoisen pehmoisen ankan, kun olin reissussa nähnyt yhdellä idyllisellä lammella vitivalkoisia kauniita ankkoja. Kaikilla pehmoillani on nimi, mutta en kyllä muista kaikkien nimiä. Toiset jäävät muistiin.
Oho, onpa sulla tosiaan pehmoja..! Mun lapsuuden pehmolelut taitaa mahtua n. kahteen kassiin jotka on äidin luona kellarin varastossa, ja muutama pehmo taitaa vielä asustella vanhan huoneeni sängyssäkin.
Sympaattinen idea tuo, että tuoda matkoilta joku matkakohdetta kuvaava pehmoeläin..!
Aivan ihana <3 nii sulosta.. :)
Voi Nassukkaa!
Minulla on itselläni sellainen valkoinen (no, ei enää kovinkaan valkoinen) nalle, jonka jalkapohjissa lukee "Hali" ja "Minua". Nimeltään se on siis Halinalle tai vain Nalle.
Sain sen kastelahjaksi kummeiltani, jotka ovat nyt jo molemmat kuolleet, ja se on tästäkin syystä tosi tärkeä. Tietenkin myös siksi että se on aikalailla minun ikäinen (23v) ja ollut siksi mukana muutoissa, matkoilla, ja joka paikassa.
Onneksi se on ikäisekseen yllättävän hyvässä kunnossa, mitä nyt nenä puuttuu kun edesmennyt koirani sitä pääsi jäytämään joskus. Pestä se kai pitäisi, mutta en uskalla!
Koiruudet taitaa olla vastuussa useidenkin pehmojen kovista kokemuksista...! ^_^ Onneksi Totti ei ole vielä löytänyt Nassukkaa. Sydämeni menisi varmaan sijoiltaan jos koirat joskus repisivät Nassukan.
Voi miten suloinen Nassukka on!
Multa löytyy täältä melkeinpä pieni pehmoeläintarha, mutta ihan kaikkein rakkain otus on kuitenkin Tulipalonalle.
Tulipalonallen sain lahjaksi 27 vuotta sitten jouluna. Nalle jäi mamman ja papan luo siksi aikaa, kun perheemme oli mummun ja papan luona. Sen kyläilyn aikana mamman ja papan talo paloi :( Raunioita kaivellessa joku sitten oli löytänyt pöytälevyn alta puristuksiin jääneen nalleni, jonka äitini pesi ja antoi takaisin minulle. Tulipalonallesta tuli rakkain leluni. Ja edelleenkin, vaikka asuntoni olisi millaisen kaaoksen vallassa, tiedän aina, missä Tulipalonalle istuu tai lepäilee, jotta jos nyt tulisi tulipalo tai muu onnettomuus, voisin pelastaa ystäväni. Tulipalonalle oli mukanani myös mm. ylioppilaskirjoituksissa :D Ei se tietenkään saanut saliin tulla mukaan, mutta tieto siitä, että nalle on käytävässä odottamassa minua rauhoitti tenttiahdistustani. Ja kun äidinkielen aine meni täysin päin mäntyä ja salista ulos päästessä itketti, oli ihanaa kaivaa nalle laukusta syliin. Ei tarvinnut lopulta edes itkeä, kun tulipalosta selvinnyt nalle muistutti heti, että elämässä voi olla ikävämpiäkin asioita kuin yksi mönkään mennyt äidinkielen aine.
Hui mikä historia Tulipalonallella...! Aikamoinen tunnearvo kiteytyy kyllä tuollaiseen leluun joka pelastuu liekeistä. Ei kai mammalle ja papalle käynyt kuinkaan palossa..?
Tää oli ihanin postaus ikinä :') Minulla on myös mummolta saatu nalle, Tessu-Nalle nimeltään. Me nukutaan aina yhdessä ja sama juttu, että se suojelee minua kaikelta :)
Ihanaa! :D
Tessu-Nallelle terveisiä! <3
Et ilmeisesti kärsi enää pimeän- ja hiljaisuuden pelosta? Miten pääsit siitä eroon? Itse en (kai) suoranaisesti pelkää pimeää, mutta jostain syystä pelkään helposti kotona yksin ollessani. Ja näin siis vain öisin ja aikaisin aamulla. Kun mies aamulla lähtee töihin, kuulen omasta mielestäni kaikenlaisia ääniä enkä tahdo saada nukuttua :/
Hiljaisuuden pelko?
Luulin oikeasti että en koskaan selviä siitä pelosta, se oli niin voimakas. Pitkäänhän nukuin valot ja radio päällä, ja silloinkin kohosi otsalle kylmä hiki jos jossain vaikka vähänkin rasahti. Sitten lähdin hitaasti totuttamaan itseäni pimeään, ensin vaihdoin yölampun pienempään ja sitten pistokkeeseen työnnettävään yövaloon. Radiotakin hiljensin yö yöltä. Luulen, että kuitenkin vasta kotoa muuttaminen sai minut lopulta pääsemään kunnolla irti pelostani, eikä sitä voi kyllä millään selittää. Ei kotona ollut mitään pelottavaa. Ehkä kunnollinen itsenäistyminen jotenkin auttoi asiaan?
Tähän oli pakko sivumennen kans kommentoida. Varmaan osin rankan lapsuuden takia pelkäsin itsekin pimeää (ja sitä "hiljaisuutta", kun jossain rasahtaa vaikkei pitäisi!) paniikkikohtauksiin asti. Lukiossa valokuvauskurssilla en pystynyt olla pimiössä yksin kehittelemässä, aina oli pakko olla joku seuralainen, tai tuntui että menin sekaisin vaikka kuinka yritin vakuutella itselleni että ei täällä mitään vaarallista ole - pilasin jopa yhden filmin lyömällä paniikissa valot päälle, kun jäin joskus koulun jälkeen yksin sitä kehittelemään. Vuosikausiin en pystynyt nukahtamaan ilman että oli valot ja radio päällä. Poikaystäväni tavattuani opin nukahtamaan pimeässä, mutta ainoastaan jos nukahdin itse ensin. Jos toinen ehti alkaa tuhista, menin taas aivan paniikkiin ja oli pakko saada valot päälle.
Jotenkin se toisen ihmisen ymmärrys, tuki ja turva ovat kuitenkin auttaneet pikkuhiljaa asian yli. Joskus jos tiedän olevani säikyllä päällä illalla, käyn läpi miten mahdottomia muodottomat pelkoni voivat olla (sängyn alle ei mahdu ketään / mitään, sillä ei ole sängynjalkoja; kaapissa ei voi olla mikään piilossa, sillä ne on kuitenkin kaikki täynnä jotain roinaa). Yritän kehitellä pelostani koomisia ylilyöntejä, nauraminen auttaa ja rentouttaa, vaikka voisikin tuntua vähän hullulta pakottaa itsensä hekottamaan ei-millekään keskellä yötä ;)
Jännä sinänsä, musta tuntuu että pimeän pelkoa pidetään jotenkin lapsellisena / turhana pelkona, vaikka yhtä lailla se voi olla ahdistavaa kuin jollekin ötököiden näkeminen tms. Sen takia itsekin nolostelin asiaa pitkään, enkä koskaan oikein puhunut jutusta kavereille. Nyt myöhemmällä iällä kun on kerännyt sen verran itsetuntoa että asiasta uskaltaa mainita, olen ihan yllättynyt siitä miten yleinen pelko se on. : Tsemppiä siis kaikille asian kanssa kamppaileville, täällä joku toinen vetää toisinaan peiton pään yli suojaksi pimeää vastaan, vaikka hiki virtaa ja happi tuntuu loppuvan. :)
Pehmolelujuttuunkin piti kommentoida: Mulla on matkassa pisimpään kulkeneet kengurunkarvainen koala, jonka olen vauvana saanut Australian kummeiltani. En ole valitettavasti koskaan kummeja tavannut itse, mutta koalaa on halittu ja pusittu :) Tosin kun veljeni syntyi, tämä nokkela flikka piirsi suutuspäissään peiliin äidin huulipunalla ja tahmasi koalan mahan äidin kasvorasvalla... Koala-parka sai mahatrimmauksen ja on siis hieman kalju joistain kohdin, mutta yhtäkaikki rakas ♥ Toiset tärkeät pehmot jotka möllöttävät vierashuoneen sängyllä koalan vieressä ovat äitini itseompelemat iiiso kenguruemo, jolla on pussissa kengurunpoikanen :) Emon masuun on tullut vuosien kuluessa kuoppa sille kohtaa jossa poikanen on asustellut, nappisilmät hieman ehkä roikkuvat, mutta en osaisi kuvitella kotia ilman noita vekkuleita. Kenguruemo on monta kertaa lohdutellut minuakin kun tuntuu että kaikki menee päin honkia ja elämä ei maistu; jotenkin sen tutussa muodossa ja tuoksussa on kuin palaisi varhaislapsuuteen äidin lohdutettavaksi.
Tuo kuulostaa kyllä hyvältä keinolta...! Minulla tosin ei auttanut mikään "järkeily", ja ikävä kyllä nukuin parvisängyssä jonka alle olisi mahtunut vaikka viisi mörköä seisomaan pimeyteen... Pahimpiin pelkoihini kuului mm. se, että joku sieppaa minua jaloista kiinni parven jalkopäästä ja vetää minut alas sängystä. Parven jalkopäässä ei ollut mitään reunaa. Mun piti aina kääriä peitto jalkojen ympärille ikäänkuin pussiksi, jolloin ei jäänyt mahdollisuutta että jonkun käsi pääsisi livahtamaan peiton alle.
Ihan totta että pimeän pelkoa pidetään usein lapsellisena pelkona, eikä sitä haluta enää ymmärtää vanhemmilla ihmisillä. Yleensä varmaan ajatellaan, että ihmisellä täytyy tuolloin olla jotain muutakin "vialla", siis traumaattisia kokemuksia tai muuta. Oma pelkoni oli niin paha, että juttelin siitä myös terapeutilla, mutta mitään selkeää syy-seuraus-kuviota ei koskaan löytynyt. Pelko jäänee mysteeriksi.
Minun kaikista rakkain pehmoni on Hirvi. Muuta nimeä sillä ei olekkaan. Isäni osti sen minulle josku kun olin viisi vuotias tai vähän alle. 0len nyt 27 vuotias ja Hirvi on kokenut kanssani yhtä sun toista. Se on käynyt mm. kanssani Tukholmassa ja lillunut mökillä rantavedessä.
Viime maaliskuussa isäni kuoli ja jostain syystä minulle tuli kamala hätä saada Hirvi käsiini. Hirvellä tuntuu olevan vahva tunneside isääni, koska sen katseessa on jotain samaa kuin kuin hänen katseessaan. Muistan myös todella elävästi kun isäni osti Hirven minulle. Mihinkään muuhun pehmoon ei liity yhtä vahvaa muistoa.
Aivan varmasti Hirvellä on todella erityinen paikka sydämessäsi. Ehkä hän voi nyt toimia vähän niinkuin isäsi silminä täällä maan päällä, kun isäsi on Taivaassa...? Koskettava tarina tällä lelulla.
Voih, nyt kaipaan niitä omia rakkaita pehmoja joista luovuin. Pelkäsin niiden pahoittavan mielensä kun ovat vain hyllyllä, vailla rakkautta. Osa meni päiväkotiin ja loput UFF:lle, ajattelin että niiden on parempi olla kun niillä on työtä tehtävänään. :)
Ne ovat varmasti nyt uusien lasten rakastamia, ja muistavat sinuakin hyvällä...! :)
voi eii tuli tippa linssiin! :) aivan ihana tuo ankka! Itselläkin on pari ihan pikkulapsesta asti säilyneitä pehmoleluja enkä niistä kyllä luopuisi! Paras on ehkä Harri-niminen hylje <3
Moi Harri-hylje! :)
Oi, kun Nassukka-ankka on todella söpö! Itselleni rakkain pehmolelu on pupu, jota kutsun Pupuliinaksi. Sillä on samantyyppiset silmät kuin Nassukalla. Joskus pienenä koitin syödä sen nenän, koska luulin sen olevan karkkia. Muuten unilelu on hyvin säilynyt.
Ihana...! ^_^
Jostain ihmeellisestä syystä (nostalgia?) minua alkoi itkettää kun luin tätä... Ihanan symppis Nassukka!
Itselläni rakkain pehmolelu, joka kulkee mukanani varmasti aina, on valkoinen noin 30-40 senttiä korkea Pupu. Isäni toi sen työmatkalta ollessani niin pieni etten edes muista sitä, mutta rakas se on! Yhä vain se nukkuu vieressäni (olen 18-vuotias), enkä aio luopua siitä kuin pakon edessä. :D
Kyllä minullakin on jo tässä silmä kostunut, kun olen lukenut kertomuksia teidän lukijoiden leluista. <3
Minulla on vauvana lahjaksi saatu pieni, vaaleanpunainen pehmoapina nimeltään Api. Apille on kertynyt ikää jo 25 vuotta ja vuosien varrelle mahtuu myös paljon seikkailuja. Kerran Api unohtui ruotsalaiselle huoltoasemalle matkalla Kolmårdeniin. Isä sitten juoksi moottoritien läpi (!) sitä hakemaan.
Tulipalon syttyessä pelastaisin asunnostani ensimmäisenä Apin, koska siihen liittyy niin paljon ihania lapsuusmuistoja.
Mahtava isä! :D Mutta niinhän se on, joku rakas lelu voi olla lapselle niin tärkeä että jos se unohtuu jonnekin niin se voi tuntua maailmanlopulta. Kyllä siinä kannattaa jo vanhemman harkita että nähdäkö vaivan vai katsella lapsen surua. Välillä näkee jotain "kadonnut nukke" -ilmoituksia puistoissa tai ruokakauppojen ilmoitustauluilla, ja kyllä silloin sydäntä vähän kouraisee kun tietää mikä murhe lapsella on.
En ole tainnut koskaan nukkua ilman pehmolelua ja pienenä niitä oli sängyssä niin paljon, että hyvä, kun ite mahduin mukaan. Opiskelija-asuntoon muuttamaan pääsivät vanha pöllö-herra Huhuu ja inttinalle Jomppa. Huhuun olen saanut joskus joululahjaksi. Muistelisin saaneeni sen ensimmäisenä jouluna ja huutaneeni "huhuuu!" nähdessäni pehmon. Ollaan siitä lähtien oltu erottamattomat.
Jompan taas sain avomieheltäni joululahjaksi hänen inttiaikanaan. Valapäivänä vierailin kasarmilla ja ihastuin heti siellä myytäviin inttiasuihin puettuihin nalleihin. Kovasta kinuamisesta huolimatta nallea ei herunut silloin mutta jouluna kotona olikin sitten yksi astetta onnellisempi tyttö. Kulta oli vielä paketoinut nallen nätisti vaikka suhteellisen kova, istuva nalle ei kaikkein helpoin paketoitava olekaan. Jomppa istuu aivan täydellisesti syliin ja oon mitä mainioin poikaystävän korvike. Se saa häädön sängystä ainoastaan silloin, kun oikea avomies tulee sen saamalle huomiolle mustasukkaiseksi. Olen kyllä päässyt yllättämään kullan nukkumassa Jomppa kainalossa :D
Avomies taitaa omistaa vain kaksi pehmolelua, jotka molemmat muuttivat asumaan luoksemme. Tuntuu kaksi kovin pienelle määrälle, kun itselläni taitaa olla kaksi suurta pahvilaatikollista :D
Voi että <3
Hahaa, mullekin on muuten tuttua tuo että pehmoja oli sängyssä niin paljon että ei melkeinpä kylkeä mahtunut kääntämään... ^_^
Minulla on aivan tuollainen samanlainen ankkapehmolelu kuin oma Nassukkasi on. Lelu oli ensimmäinen asia, jonka itse sain "valita" tai yleensäkään halusin - osoitin K-kaupan hyllyä ja sanoin "pääpä", josta tuli myöhemmin ankkani nimi. Itse olin sen verran pieni, etten muista ankan vaakkuneen, mutta muistan sen sisällä olleen jotain kovaa. Myöhemmissä leikeissäni leikkasin sitten Pääpän selän auki, kun olin vakuuttunut siitä, että sen sisällä on pakko olla muna, onhan Pääpä ankka! No, eihän siellä tietenkään mitään munaa ollut. Mummini joutui laittamaan Pääpään uutta täytettä ja ompelemaan sen selkän tikit. Kovia kokenut pehmolelu löytyy vieläkin kaapistani. ^__^
Täältä on nyt ilmeisesti löytynyt jo kaksi lukijaa jolla on oma "nassukka"...! Enpä olisi arvannut, kun ankka on niin vanha..! :) Pääpälle terkkuja! (Ja tuo ajatus munasta on muuten ihan looginen...! ^_^)
Ihana Nassukka! :)
Mun lemppari on myös ankka. Sen nimi on mielikuvituksellisesti Ankka. Sain sen varmaankin 25 vuotta sitten pääsiäisyllätyksenä, kun ensin olin kuolannut sen perään R-kioskin ikkunan takana. Vaaleanpunainen, täydellinen! Täydellisyyttä hieman häiritsee sen nokan alla oleva "partakarva", mikälie nailonlanganpätkä, eihän nyt tytöllä voi olla partaa...!
Velipojat sai puput, ja niillä me aina leikittiin. Matkoillakin ne oli mukana, Kreikassa ja Turkissa asti. Kamalaa tässä oli se, et mä ja veli aina liittouduttiin pikkuveljeä vastaan, ja leikittiin kaksistaan Pupu ja Ankka Pingpongia (mikä sukunimi!). Pikkuveljen pupu sai olla naapurinpupu... Vieläkin on huono omatunto!
Hahhaa Sissi.... voi teitä..! ^_^ Tulipahan tuosta sun Pupu/Ankka-perheestä muuten mieleen Tommi Hännisen sarjakuvahahmo Pupuankka. Muistatko sitä?
Mulla on Nallukka aina välillä vieressä nukkumassa, kyseisen nallen sai siskoni joskus pari vuotta täyttäessään mutta omin sen itselleni myöhemmin, ja se kulki 7-9 vuoden ikäiseksi asti _aina_ mukana kun menin jonnekkin yöksi. Nykyään Nallukka on äidin sängyssä suojelemassa äitiä, ja aina kun menen nukkumaan etsin sängystä jotain (lue: tyynyn) jonka voin painaa rintaa vasten ja ruveta rauhassa nukkumaan kun Nallukka suojaa äitiäkin, ja samalla minua kun tiedän että äiti on turvassa (:
Voi miten liikuttavaa...! Oletpa ihana kun annoit Nallukan suojelemaan äitiä. <3
Minulla oli pieni, puoliksi kova pässi, mikä oli ostettu Valamon munkkiluostarista (matka oli pitkä, sillä olen Turusta kotoisin). Pässi oli erikoisen rakas, ja eräänä päivänä armas koiramme oli syönyt sen piloille! Itkin krokotiilin kyyneleitä, ja äitini lähetti luostariin kirjeen rahojen kera, jos voisivat lähettää minulle uuden. Se oli niin ihana teko, muistan kun sain uuden pässin kotiin! <3 Nyt on kyllä pässi jo pakattu ullakkoon, mutta nalle kulkee mukana ja joskus pääsee kainaloon. :)
Mahtava tarina! Penteleen koirulit, aina ne on tuhoamassa toisten rakkaita leluja...! ^_^ Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. :)
Moi uskomatonta mulla on ihan samanlainen ankka-lelu! oon saanu sen joskus ihan pienenä kasikytluvun puolivälissä. Sen merkis lukee "Boulgom fabrique en france" Kirkasin tääl iteksi, kun klikkasin blogis auki. En oo koskaan aiemmi nähny missää samanlaista :)
Hei, niin lukee!!!! Se on sama ankka!!! Voi ei mikä sattuma! Nassukalla on serkku! Nassukka lähettää sille paljon terveisiä!
Uskomatonta tosiaan.Terveiset välitetty Veekku-ankalle :)
Olen vasta 15-vuotias, joten ei välttämättä ole ihmeellistä, että minullakin on pehmolelu jonka kanssa nukun. 7- tai 8-vuotiaana löysin kaupasta aivan mummoni koiran näköisen pehmolelukoiran, jonka nimesin tietysti myös mummoni koiran mukaan Nikeksi, joka oli muuten rodultaan King Charlesin spanieli ja väritykseltään valkoruskea. Pian tämän jälkeen mummoni koira kuitenkin kuoli ja olen iloinen, että minulla on siitä muistona edes tuo Nikke pehmolelu. Se viettänyt siitä asti yöt kanssani ja siihen on myös itketty useat itkut. Se on jo nyt todella nuhjaantunut ja kuluneen näköinen, mutta toivon että se on ehjä vielä 10 tai 20 vuoden kuluttuakin. Kerran se on ollut myös pesukoneessa, vaikka pelkäsinkin sen hukkuvan, mutta äitini mielestä se oli niin nuhjuinen. Kohtelen sitä edelleen hellästi ja välillä ajattelen katseleekohan Nikke jostain taivaasta, vaikka tyhmältä se kuulostaakin ja kyyneleet kohoavat yhä välillä silmiini sitä silittäessä ja itseasiassa tätä tekstiäkin kirjoittaessa. En aijo luopua siitä ikinä! Myöhemmin itseasissa mummunikin hankki Niken näköisen pehmokoiran, erilaisen kuin minun, mutta silti Niken näköisen, mutta se ei ole yhtä hoivatun näköinen kuin minun. ;)
Voi Nikkeä...! Ihana tarina taas. Mullakin täällä kostuu silmät kun luen näitä teidän kommentteja. Olisi kiva nähdä kaikki teidän rakkaat leluystävät..!
Ihana, ihana, ihana postaus!!! <3
Minun elämässäni on kulkenut pesukarhutyttö Viivi. Taitaa melkeinpä jokaisessa minusta otetussa valokuvassa ikävuosien 3 ja 10 välillä näkyä Viivi joko kainalossa tai virallisessa kanto-asennossa: Kämmen puristettuna hännänjuuren ympäri :) Siitä on niin kovasti rutistettu, että raukalta on karvat ohentuneet ja paikoittain jopa lähteneet. Lisäksi turkki on kauttaaltaan huopunut!
Viivillä on enää jäljellä vain yksi ruskea nappisilmä - koiramme pääsi käymään Viivin kimppuun ja vei silmän ja nenän :( Mutta ainoalla silmällään Viivi katselee minua tietokonepöydän kulmalta odottaen, että tarvitsen lohduttajaa ja turvaa. Silloin Viivi haetaan ja painetaan kaulaa vasten, niin että sen turvallinen tuoksu on lähellä.
Viivi 18v lähettää terveisiä Nassukalle<3
*nyyh* Nassukka lähettää takaisin terveisiä Viiville..!
Pesukarhupehmo ei muuten taidakaan olla kovin yleinen lelu, sulla on vähän erikoisempi ystävä :).
Oi Viivin tragediaa!
Sympatiani on vilpitön, sillä täältäkin löytyy Rakas pesukarhupehmo nimeltään Pesis. Ruskeat silmät ja huopuneeksi rakastettu turkki. Ikäkin on muuten aika lailla kohdallaan, ei Viivikin suinkaan sattuisi olemaan Yves Rocherin kylkiäisiä? ;D
Hyvin mahdollista, että on! Äitini ei muista, mistä Viivi taloomme ilmestyi, mutta äidin shoppailut tuntien tuo Yves Rocher kuulostaisi todennäköiseltä!
No, pianhan Sanni tekee kuvapostauksen, sieltä sen näkee :)
Minulla oli pienenä istuva berhandilainen jonka nimi oli Beethoven :D Kerran pikku veljeni pani Beethovenin selän kiinni kuumaan takan ikkunalasiin, ja pikku Beethovenin selkäkarvat kärähtivät! Voi kuinka itkin sitä, oma pikku hauvani haisi palaneelta ja sen selkä oli aivan musta. Isä (tai äiti,en muista,siitä on niin paljon aikaa) ehti ottaa nallen pikkuveljen kädestä ennen kuin tuli mitään vakavampia seurauksia. Äiti harjasi Beethovenin kärähtäneen selän huolella ja niin siitä saatiin vielä käyttökelpoinen pehmolelu,vaikka sen selkä olikin vähän kova ja koppurainen. Ja aikanaan kun äiti laittoi pehmoleluja kirpputorille jäi Bethoven silti vielä asustamaan meille. Nyt olen 23 eikä Bethoven asu tällä hetkellä omassa asunnossani,mutta vanhempieni luona se odottaa edelleen vaatehuoneessa että pääsee muuttamaan jonain päivänä takaisin luokseni..
Oi mikä vähältä piti tilanne Beethovenilla...! Tuhma pikkuveli! ^_^ No mutta onneksi Beethoven kuitenkin selvityi lähes ehjin nahoin. Arvet kertovat elämästä..!
Minullakin on rakas pehmolelu vuosien takaa. Kaikki muut lelut olen pakannut laatikkoihin ja vienyt kirpparille tai vähintäänkin varastoon, mutta tämä reilu 20 vuotta vanha lelu minulla on vielä nykyäänkin kaapissa kunniapaikalla.
Kyseessä on sellainen pienen kissan kokoinen pantteripehmolelu, Oliver, jonka sain ollessani 2-vuotias. Kuten sinäkin, muistan Oliverin saamisen hyvin elävästi, vaikka olinkin niin kovin pieni. Olimme vanhempien kanssa laivalla. Laivan kaupasta löysin kaksi hienoa pehmolelua: pantterin ja leijonan. Olisin tahtonut molemmat, mutta vanhemmat sanoivat, että voin valita vain toisen. Oikeastaan oli aika helppoa valita Oliver-pantteri. Nimen se sai ruotsinkielisestä Oliver ja kumppanit -kirjasta, jota tykkäsin tuolloin kovasti selata ja jota äiti suomensi ja luki minulle. (Kirjakin on vielä tallella!)
Oliver on kulkenut mukanani lähestulkoon kaikkialle. Nykyään Oliver viettää eläkepäiviä, eikä matkusta enää kanssani ruokakauppaan tai sukuloimaan. Mutta aina se sieltä kaapista kurkistelee ja tuo hymyn naamalle :)
Se on jännä miten joitain itselleen merkittäviä asioita voi muistaa ihan varhaislapsuudesta saakka. Muisti on kummallinen ja kiehtova. :)
Mukavia eläkepäiviä Oliverille!
Minä liikutuin Nassukalle, voi miten suloinen se onkaan ja ihana tarina :').
Minä sain joskus hyvin pienenä (kastelahja tj?) Saara-nimiseltä tytöltä lahjaksi ihanan valkoisen nallen, jolla on pitsihelmainen mekko päällä. Nallen nimi on Nöpö ja en ole ihan varma mistä se nimi on tullut. Olen vain sitä pienestä saakka kutsunut Nöpöksi.
Nöpö oli mukana kaikkialla. En nukkunut vielä 18v-ikään asti ilman Nöpöä koskaan. Nöpö tuli mukaan ulkomaillekin (Nöpö on sellainen sylinallen kokoinen) vielä parikymppisenäkin. Laitoin Nöpön aina kotona sohvalle "katsomaan telkkaria" kun lähdin reissuun ja Nöpö ei tullut mukaan tai vaikkapa kaupungille. Mikäli olin yötä pois kotonta, annoin Nöpölle lähtöpusun ja toivottelin hyvät viikonloput. Niin, siis teen vieläkin tuota :D.
Nöpö on ollut aina ihan paras ystävä. Se on kuunnellut kaikki huolet lapsesta asti, pitänyt kaikki sille kerrotut salaisuudet ja on ollut halittavana aina kun on tullut suru ja itku.
Nöpöä on paikattu korvasta (pienenä osui kynttilään), jaloista ja mekon pitsihelmaa on korjailtu. Joka kerta vieläkin tuntuu pieni pistos sydämessä, kun Nöpö joutuu nyrkkipyykkäykseen ja korvista pyykkipojilla narulle kuivumaan. Mutta ai kun se on taas valkoinen sen jälkeen ^^.
Olen ollut aina tosi suojelevainen Nöpöä kohtaan. Vieraat eivät ole saaneet koskea siihen (en ole itseasiassa itse koskaan leikkinyt Nöpöllä) kun hän on arvopaikalla makkarissa sängyllä, Nöpö ei saa jäädä yöllä mieheni alle (siksi nalle istuu nykyisin yöt makkarin penkillä) ja ai kamala jos se vahingossakaan putoaa lattialle ;/.
Saatan yhä vieläkin tehdä sitä, että jos vaikka sängyllä mutustelen jotakin, niin annan myös Nöpölle :D. Eli pidän ruokaa Nöpön suun edessä, tein tuota _aina_ pienenä jos söin jotakin. Mutta ruokaa ei saanut laittaa liian lähelle suuta, ettei se menisi likaiseksi.
Jos talo syttyisi joskus palamaan ja pitäisi pelastaa vain yksi asia, se olisi Nöpö.
Nyt kun mieheni on ulkomailla, Nöpö voi nukkua taas kainalossa ^___^.
(eilen tuli suru/ahdistus/itkukohtaus liittyen asiaan X, niin heti tuli parempi mieli kun sain Nöpösen kainaloon rutistettavaksi)
Jouluna toin Nöpön aina huoneestani alakertaan kunniapaikalle olohuoneen sohvalle ja laitoin sille tonttulakin päähän. Ja ostin lapsena sille myös lahjoja n___n. Muinakin pyhinä ja juhlapäivinä toin Nöpön alakertaan muiden vierailijoiden sekaan.
Tuli tällainen flashback!
Voi miten liikkis tarina, Panda! Söpöä tuo lahjojen ja ruoan antaminen Nöpölle. Tuli vaan mieleen, että voisikohan kukaan _mies_ kiintyä johonkin leluun yhtä paljon kuin me naiset...? Kai tämä on jotain hoivaamisviettiä joka tulee luonnostaan juuri naisille. Kysyin juuri Mr. Karkkipäivältä, onko hänellä ollut koskaan jotain lemoipehmoa, ja vastaus oli 'ei'. :/
Miun kaikista rakkain leluni on Snoopy-pehmolelu, jonka äitini toi miulle laivalta tuliaisena kun olin 3-vuotias. Nimesin Snoopyn sitten tuttavallisemmin Nuupiksi :)
Nuupi on 20 vuotta vanha, ei enää kovin valkoinen eikä pörröinen, mutta silti niin rakas. Lapsena (ja hieman vanhempanakin) nukuin aina Nuupi vieressä, mutta nykyisin Nuupi viettää ansaittuja lomapäiviä, en uskalla enää ottaa viereen yöksi ettei hajoa.
Muistan erään kerran lapsena, kun olin nukkumassa Nuupin kanssa päiväunia. Herätessäni huomasin, että Nuupin nenä oli irronnut ja roikkui langan päässä - hirveä itkuhan siitä seurasi. Onneksi äiti sai korjattua nenän takaisin paikoilleen :)
Nuupikin lähettää terkkuja Nassukalle!
Ollaan me aikuiset kyllä hassuja näiden leluystäviemme kanssa...! <3 Mutta niin pitääkin! :) Hyviä lomapäiviä Nuupille!
Monien muiden tapaan minullakin oli lapsena paljon pehmoleluja, mutta Petteri-hirvi oli kaikkein rakkain. Sain sen 6-vuotiaana joululahjaksi, ja nimen se sai Petteri Punakuonon mukaan. Vanhempani yrittivät kyllä ehdottaa jotain muuta nimeä, koska Petterini ei ollut poro, mutta Petteriksi se kuitenkin jäi. Petterillä oli joskus punainen (?) nauha kaulan ympärillä, mutta se on hukkunut jo kauan sitten.
Petteriin liittyy yksi katkerimmista lapsuudenmuistoista, nimittäin molemmat veljeni repivät siltä yhdessä pään irti ja nauroivat ilkeästi päälle. Itkin kovaa ja paljon, kunnes äitini ompeli Petterin pään takaisin kiinni. Siitä lähtien Petterin pää on roikkunut vähän kallellaan. Tuon tapahtuman jälkeen veljeni eivät ole kovin montaa kertaa saaneet Petteriin koskea, ymmärrettävistä syistä. Ehkä tämän tapahtuman johdosta siitä tulikin rakkain pehmoleluni, joka on lohduttanut minua lapsuudesta ihan näin 20-vuotiaaksi asti.
Suurin osa pehmoleluistani taitaa majailla tällä hetkellä
vanhempieni luona, mutta Petteri, Leo-leopardi ja mummaltani lahjaksi saatu siperianhusky ovat tällä hetkellä vaatekaapissani. Esillä on ainoastaan 10-vuotiaana saatu limenvihreä Ikea-käärme ja viime syyskuussa ostettu Laila-käärme, joka pelasti huonosti menneen päiväni, sekä joululahjaksi toiselta veljeltäni saatu pienikokoinen Yoshi.
Itse asiassa minulla tuli vähän ikävä Petteriä, joten taidan kaivaa sen taas esille kaapistani. :)
Voi kamala...!!! :-O Onneksi Petteri pääsi "leikkaukseen". :) Oletko muistuttanut veljiäsi tuosta vielä välillä..? ;)
Nassukka :) Siis sun postaus ja nämä vastaukset ovat parasta mitä olen lukenut pitkään aikaa. Ostaisin varmana kirjan, missä olisi tarinoita unileluista kuvineen!
Pakko kirjoittaa: minulla on aivan ihana Hipsu-hiiri. Sain sen omakseni ihan pienenä, puhumaan opittuani sanoin sitä Hipsuksi. Hiiri on ruskea neliönmuotoinen tyynyä muistuttava pehmo jolla on korvat, kädet ja jalat. Nahkainen häntäkin oli mutta sen pureskelin rikki kun mulla oli korvakipuja. Pienä totesin äidille että minut haudataan sitten Hipsun kanssa. Hipsun olen itsekkin paikannut monta kertaa, pistin hänelle ensiksi nuppineulalla nukutuspiikin ennen kuin paikkasin... Hipsun tietenkin pelastaisin koirieni lisäksi tulipalosta. Tämän hiiren äitini oli jo ostanut huomattavasti vanhemmalle veljelleni, joten ikää hiirellä on yli 40 vuotta :)
<3 <3 <3
Hipsulla alkaa jo olla ikää. Sillä olisi varmasti monenlaisia tarinoita kerrottavana jos se voisi puhua. :)
Ihanaa, kun kerroit nassukasta :) Mukava tietää, että on muitakin aikuisia, joilla on noin rakkaita pehmoleluja.
Tämä saa minut tuntemaan itseni vähemmän mielipuoliseksi, vaikka avomieheni pitääkin pehmoleluja älyttöminä (huom. hänelläkin on sängynlaidalla lapsuutensa unikaveri, joka on pienen pieni nalle. Tosin vain yksi...). Aikuiseksi kasvamisesta tai pikemminkin täysi-ikäisyyden rajan ohittumisesta huolimatta pidän edelleen tiukasti kiinni tästä lapsellisuudestani, kuten siitä, ettei pehmoleluja saa retuuttaa tai esimerkiksi tarttua raa'asti kurkusta.
Olin pienenä melko uneton ja minulla oli usein painajaisunia. Möröiltä minua kuitenkin suojelivat mm. tuikea pandakarhu Nasse-setä, joka oli tietenkin möröille Hyvin Hyvin Vihainen, sekä gorillat Siiri ja Iivari. "Liian hyvä mielikuvitus" ja pimeän pelko eivät ole hävinneet mihinkään, joten halittavia pehmoja on edelleen jäljellä runsaasti. Osa jäi kotoa muuttaessani vanhempieni luo, mutta osa rakkaimmista muutti mukanani. Näihin kuului muun muassa Jänöpupu.
Olin ehkä kaksivuotias tai nuorempi, kun isä toi minulle tuliaisiksi Stockmannilta ostetun valkoisen pullean pehmopupun. Jänöpupu oli mukanani mm. päiväkodissa unileluna. Äitini kertoman mukaan hämmästytin päiväkotitätejä laittamalla päiväunien jälkeen tuttini säilöön Jänöpupun sisälle, sillä pupu oli myös käsinukke, vaikka pulleudessaan näyttikin aivan tavalliselta pehmolta. Tädit luulivat tuttia kadonneeksi ja etsivät sitä tuloksetta. En muista, miten tutti lopulta "löytyi", mutta todennäköisesti olen kaivanut tutin esiin kotona nukkumaanmenoaikaan, jolloin äitini on keksinyt, mistä oli kyse :)
Elämä olisi kurjaa ilman tällaisia "rikostovereita" ja omia muistoja, joita kukaan muu ei voi täysin ymmärtää :)
Joo, ei todellakaan!
Terkkuja sinne pehmoarmeijallesi! Vieläkö Jänöpupun sisään tulee kätkettyä tavaroita? :)
Terveiset välitetty! Jänöpupu ei ole sittemmin toiminut turvasäilönä kuin satunnaisesti, vaikka onkin mitä luotettavin arvotavarain vartija. Jostain syystä kukaan ei epäile pulleaa pupua :D
Täytyypä napsaista poppoosta vielä potrettikin tuohon uuteen postaukseen liittyen. Mainio hyvänmielenaihe nämä pehmolelutarinat :)
Sain Nunnu-karhun ensimmäisenä joulunani lahjaksi tädiltäni. Nunnu oli aikoinaan pulska, oranssi ja pehmoinen karhu, mutta nyt se on laihtunut jo niin paljon, että sen haalariasu meinaa tippua päältä. Ja käpälätkin ovat vähän rimpulat ja kuono jonkun mielestä hassun muotoinen, värikin haalistunut.. Samaksi karhuksi sitä ei enää tunnista- rakkauden ja halimisen ja reissujen jäljet ovat siinä näkyvissä.
Jostain syystä pienenä nypin sen toisesta korvasta turkin pois. Vähän vanhempana pikkuihmisenä kokeilin sitä, miten sen saisi kasvamaan takaisin. Kaadoin mm. kahvia sen korvaan - ja olen ihan varma, että se tepsi, sillä toisen korvan takana sillä on pieni töyhtö alkuperäistä turkkiaan! En voinut jatkaa kokeilujani, sillä äidin mielestä karhu kärsi niistä liikaa.
Voi Amppu...! ^_^ Ihana tarina. Vähänkö hymyilytti tuo lause "en voinut jatkaa kokeilujani, sillä äidin mielestä karhu kärsi niistä liikaa". :)
Minulla on myös ankka! Ankan nimi on Ankka ja olen saanut sen niin nuorena, etten muista edes enää. Äitini on kuitenkin kertonut, että se on Kouvolan Prismasta ja maksoi 20 markkaa. Nukuin aina, ihan aina se vieressäni, ja nukun yhäkin (olen nyt 19). Muistan pienenä sivelleeni voidemaista appelsiinihuulirasvaa ankan 'turkkiin' (tiedän, että ankoilla on höyhenet, mutta minun Ankallani on kyllä turkki), jotta se olisi kiiltävämpi. :D Ihmetyksekseni olen bonannut vastaavia ankkoja viimeisen parin vuoden sisään kirppareilta, ja tietysti ostanut ne oman Ankkani seuraksi. Vasta kun toin 'uudet' kirppariankat kotiin, tajusin kuinka halattu oma Ankkani on :-) Uudet tulokkaat oli selvästi myös edellisissä kodeissa pesty, mikä olisi täysin pyhäinhäväistys minun Ankalleni. Se pääsee vain tuulettumaan silloin tällöin, eikä ole valittanut :-)
Appelsiinihuulirasvakäsittely..! Hihhih!