Joulukalenteri, luukku 5.
Wolfgang Amadeus Mozart.
Näin kahdeksannella luokalla tv:stä elokuvan Amadeus. Se on Miloš Formanin vuonna 1984 ohjaama kahdeksan Oscar-palkintoa voittanut elokuva, joka kertoo säveltäjä W.A.Mozartin ja Antonio Salierin välisestä kilpailusta ja Mozartin viimeisestä elinvuodesta.
Elokuva vaikutti minuun käsittämättömällä tavalla. Seurauksia voi kuvata lähes fanaattisiksi: ihan kuin olisin nähnyt rock-konsertin ja mennyt sekaisin karismaattisen tähden lumovoimasta. Se oli todella kummallinen kokemus 15-vuotiaalle - ainakin sille rämäpäiselle 15-vuotiaalle, joka minä olin. Klassinen musiikki oli ehkä viimeisin minua kiinnostava asia. Kuitenkin, yhtäkkiä elokuva oopperasäveltäjästä kahden sadan vuoden takaa sai minut täysin pianoa soittavan peruukkipään pauloihin..!
Mozartin tarina ja elämä koskettivat minua syvästi. Epäilemättä Tom Hulcen mainiolla roolisuorituksella, kuten myös Salieria näytelleen F. Murray Abrahamin Oscarilla palkitulla vedolla, oli asiaan perustavanlaatuinen vaikutus. Lainasin kirjastosta kaikki Mozartia käsittelevän kirjallisuuden ja myötäelin sydän pamppaillen nuorena kuolleen säveltäjäneron elämänvaiheita.
Kiihkeyttäni ei millään lailla vähentänyt huomio, että jaamme saman syntymäpäivän.
Meillä oli kotona runsaasti klassisen musiikin levyjä, mutta ostin Mozartin sävellysten levytyksiä myös itse.
Syvimmin minuun vaikutti Amadeus-elokuvassa dramaattisesti soiva Requiem, joka saa minut yhä kananlihalle.
Elämäni muistorikkaimpiin hetkiin kuuluvat Requiemin sekä Don Giovanni -oopperan esitysten näkeminen Prahassa. Praha symboloi minulle yhä vahvasti Mozartia - viettihän säveltäjä siellä monta vuotta elämästään ja moni hänen oopperansa sai siellä ensi-iltansa. Olen myös matkustanut Itävallan Salzburgiin vain nähdäkseni Mozartin synnyinkaupungin.
Mozartilla on elämässäni omalla tavallaan yhtä suuri merkitys kuin eilisessä luukussa esitellyllä toisella muusikolla. Välillä mietin, tuliko Mozart musiikkeineen elämääni vain sen sattuman kautta, että eräänä jouluna teini-ikäisenä satuin näkemään tv:stä yhden elokuvan..?
Niin ihmeellisesti voivat pienet asiat vaikuttaa elämän mittaisesti.
*
Suositeltavaa kuunneltavaa: Amadeus soundtrack.
Joulukalenteri, luukku 4.
Kööpenhamina, lokakuu 1996.
Soundgarden ja elämäni paras konsertti.
Lähdimme ystäväni Maijan kanssa syyslomareissulle Kööpenhaminaan. Olin samana vuonna hurahtanut toden teolla Soundgardeniin (huono ajoitus, kun bändi oli hajoava seuraavassa tammikuussa...) ja harmitellut, kun yhtyeen Suomen konsertti osui juuri Köpiksen reissumme ajankohtaan.
Melkein heti Kööpenhaminaan saavuttuamme silmiimme osui keikkajuliste - Soundgarden esiintyi Kööpenhaminan KB-Hallenissa samana iltana! (Tuohon aikaan minulla ei ollut jostain syystä käynyt mielessäkään tarkistaa, mihin muihin Pohjoismaihin kiertue ulottui, ja että hyvällä tuurilla orkesteri olisi Tanskassa samaan aikaan kuin me. Ja olihan se. 🙂)
Kirmasimme saman tien lähimpään konserttilippupisteeseen tiedustelemaan vapaita lippuja, ja sellaisia oli yhä saatavilla. Eihän Soundgarden koskaan lyönyt Euroopassa niin isosti läpi, että halli-kokoiset keikat olisivat olleet loppuunmyytyjä. Meidän onni. :)
Saavuimme KB-Halleniin hyvissä ajoin ja saimme paikat aivan eturivistä.
Ilta oli niin mahtava kuin vain odottamaton suosikkiyhtyeen konsertti jo muutenkin fantastisessa Kööpenhaminassa voi olla...! 😍 Pieni Yashica-pokkarikamera tukevasti käteen liimautuneena lauloin, kiljuin ja nautin läpi illan - ja jossain vaiheessa purin (!!) eteeni väkisin tunkevaa naista käsivarteen..! 🙈 Eihän mun ja Chris Cornellin väliin tulla..!
Soundgarden-nostalgikot voivat kurkata konsertin biisilistan täältä. Keikka avautui Spoonmanilla ja päättyi No Attentionin ja Jesus Christ Posen muodostamaan encoreen.
Konsertista minulla on lukuisten valokuvien lisäksi muistona XXL-kokoinen keikkapaita (pienet koot oli kai myytyn loppuun..? :D) jota en ole käyttänyt kertaakaan, ja joka on yhä tallella Kuopiossa lapsuudenkodissani. :)
Reissukuvissa tapaamme sen aikaisen, kuvissa-aina-niin-totisen Sannin.... Ilmeestä ei pystyisi päättelemään, että kuvan henkilö on päivää aiemmin ollut elämänsä keikalla...! :D
.
(...mutta lopulta tuonkin konsertin ylitti Cornellin akustinen soolokeikka Helsingin Finlandia-talossa 20 vuotta myöhemmin. Se jäi viimeiseksi kerraksi, kun näin Cornellin konsertissa, keväällä 2017 tämä hieno ja minulle kautta aikain merkityksellisin artisti poistui keskuudestamme.)
Joulukalenteri, luukku 2.
Viivi.
Viivi on 14-vuotias chihuahua ja alun perin sisareni koira. Viivi, sekä sen uskollinen sidekick Totti-chihuahua, ovat aina viettäneet paljon aikaa myös minun luonani, ja ne ovatkin aina tuntuneet osittain mun koirilta.
Nykyään ne ovatkin sitä, ja asuvat puoliksi minun ja puoliksi nuorimman sisareni luona. Yhtälö lapsi + kaksi vanhaa seniorikoiraa ei toiminut koirien alkuperäisessä perheessä.
Sanni ja Viivi joskus kauan sitten.... Kuvassa Viivin ultimaattinen lempilelu: langassa roikkuva pehmohämähäkki. Jos Viivi saisi tehdä oman joulukalenterin, se varmaan valitsisi hämähäkin yhteen luukkuun.
Viivi on ihan mieletön persoona. Vaikka niinhän kaikki koirat ovat, kun kysyy niiden omistajilta. ❤️ Viivi on yleisolemukseltaan verkkainen, kiltti ja rauhallinen, mutta tarpeen tullen puolustaa ärhäkästi oikeuksiaan kuten pesäänsä tai herkkupalaa, ja vielä 14-vuotiaanakin se saattaa intoutua temmeltävään leikkiin ja kirmaa ympäriinsä kuin energiajuoman vetänyt sähköjänis. Viivi tykkää ihan kaikista ihmisistä, niin tutuista kuin vieraistakin, sekä muista koirista. Se ei pelkää isojakaan koiria ja menee reippaasti tervehtimään niitä kadulla.
Viivi on koiraduon pomo, ja vaikka se on hiljainen ja rauhallinen, se on Johtaja. Se myös tietää sen. Välillä Viivi odottaa arvonsa mukaista kohtelua ja palvelua ja sille on päivän selvää, että jos se yöllä sattuu heräämään pienen hiukopalan tunteeseen, se myös vaatii tämän tarpeen (tai päähänpiston..) huomioinnin.
Viivi on myös ansioitunut eräkoira. Kuvassa se istuu tulilla Lapissa.
Viivi ei todellakaan ole mikään "käsilaukku-chihuahua", vaan rakastaa pitkiä lenkkejä erityisesti luontopoluilla. Se on ollut mukana useilla monen päivän patikkareissuilla niin kotipaikkakuntansa lähi-kansallispuistoissa kuten Seitsemisellä kuin Käsivarren erämaassakin. Viivi kulkee vaellusporukan etunenässä ja pysähtyy välillä katsomaan perässätulijoita lähes kärsimättömänä, "Missä te kuppaatte, vauhtia vauhtia..!" :)
Viivi on mieletön tsemppari. Kesällä 2020 sille sattui vakava putoamisonnettomuus ja se kirjaimellisesti kävi koirien taivaan portilla. Eläinsairaalaan saapuessa tilanne näytti jo menetetyltä. Elämäni pahimpia hetkiä. Olin itse kaukana Tampereelta onnettomuuden sattuessa ja sain puhelun, jota kukaan ei toivo saavansa. Sillä hetkellä jouduin hyväksymään, että nyt oli todennäköisesti hyvästien aika.
Viivi päätettiin kuitenkin jättää yöksi tehohoitoon, ja aamulla sairaalasta soitettiin ihmeuutinen; kaikkien odotusten vastaisesti Viivi oli herännyt virkeänä ja oli heti vaatimassa ruokaa.
Toipuminen oli niin hämmästyttävä, että sitä pidettiin ihmeenä. Tämä seniori-rouva näytti, ettei ollut vielä valmis lähtemään, ja on onnettomuuden jälkeen jatkanut samalla hyvällä viivimäisellä boogiella kuin ennenkin.
Viivin sitkeys, elämänhalu ja energia on meille kaikille sen läheisille inspiraation lähde. ❤️
Jaan lopuksi vielä yhden muiston: kun tapasin Viivi-koiran ihka ensimmäistä kertaa, olin itse juuri ollut onnettomuudessa. Kamala kokemus täytti ajatukseni ja saavuin Tampereelle järkytyksen jälkimainingeissa. (Selvisin mustelmilla, kiitos turvavyön.) Tampereen rautatieasemalla minua odotti sisareni takin povessa maailman pienimmän näköinen koira, vain neljän kuukauden ikäinen Viivi. Ikävä tunnelma lievittyi välittömästi, ja siltä viikonlopulta muistan vain hetket pikkuruisen uuden perheenjäsenen kanssa, joka kietoi meidät kaikki välittömästi pikkuisten tassujensa ympärille. 🐾
Erilaisen joulukalenterin ensimmäinen luukku. Tällä kalenterilla ei ole suunnitelmaa, vaan jokainen luukku syntyy juuri luomishetkellään.
Heräsin Nassukan vierestä. Nassukka on mun leluankka ja se on 37 vuotta vanha. Aikoinaan se on pitänyt vaakkuvaa ääntä kun sitä on heiluttanut, mutta mekanismi hiljeni viime vuosikymmenellä. (Yllättävän pikään se toimikin...)
Olen saanut Nassukan mummoltani kun olin noin 5-vuotias. Mummi vei minut hämeenlinnalaiseen lelukauppaan ja sain itse valita Nassukan. Se on siitä saakka ollut rakkain leluni ja on aina kulkenut mukanani, läpi kaikkien elämänvaiheiden ja osoitteiden.
Minulla oli pitkään aikuisenakin monia pehmoleluja sängyssä. Vain Nassukka on jäljellä, ja sen paikka on elämän mittainen.
Nassukka näyttää minusta mietteliäältä ja viisaalta. Sen rauhallinen, nukkainen olemus laskee välittömästi stressitasoja - jos sellaisia on. Nassukassa tiivistyy moni sellainen tärkeä asia, joka maadoittaa ja rauhoittaa minua; pysyvyys, nostalgia, muistot rakkaasta ihmisestä, turvallisuuden tunne.
Nassukan ensiesiintyminen blogissa oli vuonna 2011, jolloin se pääsi Kuukauden Idoliksi.
Onko teillä omia nassukoita?
Kun aloitin blogini 12 ja puoli vuotta sitten, sen verkko-osoite oli eyelovemornings.blogspot.com.
Koska rakastan aamuja.
Ai että tykkäsin tuosta osoitteesta.
Siinä yhdistyi monta asiaa, jotka kertoivat Karkkipäivän ja sen kirjoittajan hengestä: 'eye' - joka viittasi silmämeikkiin, 'love' joka viittasi siihen, kuinka intohimoisesti suhtaudun rakastamiini asioihin - ja koko elämään yleensäkin, ja 'mornings' - aamut, jotka ovat päivien taianomaisin hetki - kuin uusi syntymä.
Herätessä kaikki alkaa kuin alusta, ja on aina mahdollisuus aloittaa vertauskuvallisesti alusta - levänneenä, uusin voimin, mieli kirkkaana. Oli kyse sitten töistä, ihmissuhteista, elämäntaparemontista tai vaikka suhteesta omaan itseen.
Aamut ovat mahdollisuus uudistaa itsensä joka päivä, jos niin haluaa. ❤️
Rakastan yhäkin aamuja, vaikka silmämeikit enää harvoin liittyvät aamujen tärkeimpiin iloihin.
Varhaisten aamujen tunnelmassa on jotain salaperäistä ja erityistä. Vaikka heräisi näkemättä ulos, voi tuntea, kuinka ympäröivä kaupunki tai luonto on yhä hiljainen, puoliksi unessa. Rauhallisuuden tuntee ilmassa ja koko kehossa. Mikään ei hoputa, mikään ei ole myöhässä... kukaan ei odota mitään... koska kaikki on vielä aivan aluillaan, eivätkä vaatimuksetkaan ole heränneet.
Sellaisessa tunteessa on ihana aloittaa päivän puuhat. Ei tempoa ja kiirettä, ei väreilyä, joka saa pulssin kohoamaan ja mielen vaeltamaan.
Aamuisin ilma on puhdas ajatuksille ja keskittymiselle.
Tiedättekö, mikä on lempihetkeni aamuisin luonnossa? Se on veden äärellä. Hetkenä ennen auringonnousua, kun vesi on vielä tyyni. Mikään ei kuvasta tyyneyttä kauniimmin kuin veden pinta.
En pitkään ymmärtänyt, miksi vesi alkaa tuulettomanakin päivänä väreillä heti, kun aurinko nousee horisontin yläpuolelle. Kuulin siihen juuri selityksen: aurinko lämmittää vettä ja se alkaa lämmön vaikutuksesta liikkumaan. Vähän niinkuin mieli. Stimulaation lisääntyessä se alkaa väreillä ja aallot nousevat.
Pilvisinä ja tuulettomina aamuina veden pinta voi pysyä tyynenä pidempään. Kuten tänä aamuna. Heräsin luonnon lumoavimpaan taidegalleriaan.
Minulla on mökillä ollessa tapana mennä hetkeksi ulos herättyäni. On luksusta, kun voi astua ovesta suoraan kauneimpaan suomalaiseen luontoon.
Välillä kohtaan sumua ja harmautta, välillä taianomaisia auringonnousuja. Jokainen aamu on omalla tavallaan kaunis, ja vaalin näitä hetkiä antaumuksella. Aamut ovat minun aikaani. Kukaan läheiseni ei herää niin aikaisin kuin minä, ja saan aamun taian kokonaan itselleni.
Järven pintaan oli yön aikana muodostunut uskomattoman kauniita jään ja lumen muodostamia graafisia muotoja. Kuin tomusokeroituja kuvioita lakritsikastikkeen pinnalla.
Kävelin rantaa pitkin ja katselin sokerihuurteen yli usvan pehmentämää järven selkää ja pumpuliin käärittyä horisonttia. Maisema oli kuin balsamia, joka silitteli mieltäni.
Vain hetkeä myöhemmin usva hälveni ja autereinen maisema kirkastui. Muutaman tunnin kuluttua taidegalleria oli poissa. Ainutkertainen näyttely, jonka kutsuvieraaksi olin päässyt.
Aamut ovat lahja.
Eye Love Mornings.
Olen 42-vuotias ja tavallaan - vailla kotia.
Viime vuosina asia on kasvavassa määrin herättänyt minussa haikeutta ja yhä vain syvenevää kaipuuta johonkin pysyvään. Paikkaan, johon voisi ankkuroitua ja jossa rauhoittua ja olla turvassa.
Pitkään koin olevani kotonani vähän kaikkialla - että olin kuin "maailman kansalainen", yhtä kotona niin Ahvenanmaalla, Amorgoksella kuin Tampereella ja Sveitsin alppikylissä.
Koin myös vahvasti, että kotini oli siellä, missä rakkaani oli. Tämän kokemuksen jakaa ehkä moni muukin. Koti on siellä, missä kumppani ja lapset ovat, - mitä kukin perheekseen kutsuu. Kodin tekevät ihmiset ja läheisyys - ilo ja sen jakaminen.
Tämä kokemus särkyi kun erosin. Vaikka olin avoliitossakin aina menossa eri puolella Suomea ja maailmaa, kodin tunne oli selkeä. Sekä turvallisuuden. Oli turvasatama, johon palata aina purjehduksiltaan.
Nyt olen havahtunut kodittomuuden ja jonkinlaisen juurettomuuden tunteeseen. Enkö syvimmällä sisimmässäni olekaan savolainen, tai enkö juurtunutkaan Ahvenanmalle, kuten luulin..?
Tällä hetkellä minusta tuntuu, että näin ei ole. Olen hyvin irtonainen, en oikein kuulu mihinkään. Pitkään tunne oli mukava ja toivottukin - oli hienoa tuntea olevansa kotonaan kaikkialla. Nyt olen ymmärtänyt, että se tunne vaati pohjalleen vankan perusturvallisuuden.
Kun kuljen ulkona valaistujen ikkunoiden ohi, ne herättävät minussa kaipuun, joka on ehkä aina ollut olemassa, mutta joka nyt oli valmis tulemaan esiin. Missä on minun ikkunani? Ikkuna, jonka kohdalle voisikin pysähtyä, tuntien iloa ja lämpöä. Tunnetta siitä, että on tullut perille.
Viime vuosina olen myös havahtunut siihen, että en omista mitään. Minulla ei ole autoa, asunto-osaketta tai kesämökkiä. En ole aikaisemmin ajatellut, että pitäisikään omistaa. Ei omaisuus ole hyvän elämän perusedellytys. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut empiä....Olisihan se oma koti lopulta aika ihana asia.
Ei kotiakaan tarvitse välttämättä omistaa, sekin on selvää.
Mutta mistä kodin löytää? Koti ei ole vain kiinteistö, tärkeintä olisi koti tunteena ja kokemuksena.
Löydänkö sen yksin vai jonkun kanssa? Onko se maalla vai kaupungissa?
Ajatuksia aiheesta Instagramin puolella
.
Haluaisin kysyä teiltä, blogiani lukevat saman ikäluokan ihmiset, oletteko te jo asettuneet ja löytäneet kodin? Tai onko täällä muita, jotka jakavat minun irrallisuuteni..? Ja miettivät yhtä lailla, mistä löytyisi se pysyvyys?
Onko teille tärkeää omistaa koti, vai onko koti jotain muuta, kuin omaisuudeksi laskettava sijoitus..?
⭐️
P.S. Jaan erään haavekuvan, joka minulla on... Yksi osa minusta on kaikkien maailmanseikkailujen keskelläkin haaveillut paikasta, joka olisi kuin Dallas-TV-sarjasta tuttu Southfork Ranch.
Koko perhe äitiä ja sisariani myöten (heidän puolisonsa ja lapsensa mukaanluettuina) asuisimme maatilalla, jossa kaikilla olisi omat siipensä päärakennuksessa. Tai omat talot päärakennuksen ympärillä. Saisi asua erillään ja omillaan, mutta samalla lähellä perhettä, yhteisöllisesti. Ja aina halutessaan kaikki voisivat kokoontua yhteiselle illalliselle, kuten Southforkissa konsanaan.... vailla Southforkin draamaa...! ;)
Tämä kuva on otettu äsken.
Kuvassa hymyilen ja näytän aidosti iloiselta, koska olen jälleen aloittanut päivän tekemällä työtä josta pidän ja koen vilpitöntä iloa laadukkaista tuotteista, joita työkseni pyörittelen. (Pyörittelen välillä myös ei-niin-innostavia tuotteita, sekin kuuluu asiaan.)
Pidän tämän alan moniulotteisuudesta ja kahden alaan liittyvän työni mukanaantuomasta mahdollisuudesta myös pinnan alaiseen pohdintaan, siihen, että voi kurkistaa välillä sinne "ihon ja hehkun alle". Miettiä, mitä kaikkea kauneus ja hyvinvointi on, ja sehän ei suinkaan ole pelkkää hölkkää ja seerumipurkkia.
Minunkin ihoni alla on toinen iho. Siellä on pinta, joka kokee työni myös toisella tavalla. Se pinta uupuu aika ajoin.
En mielelläni puhu tästä, koska en halua aiheuttaa seuraajissani ja lukijoissani ristiriitaisia tuntemuksia kun he lukevat kauneusaiheisia kirjoituksiani. Intoilut ovat aitoja ja tämä työ on valintani ja intohimoni - jos en tekisi tätä työkseni, pyörittelisin purkkeja yhtäläisellä antaumuksella vapaa-ajallani. Niinkuin teinkin 30-vuotiaaksi asti, kunnes "rasvoista" vihdoin tuli minulle ammatti.
Halusin tänään kuitenkin kirjoittaa tästä, koska tämäkin pinta on osa minua.
Jos maratoonari asuisi juoksukentällä tai leipuri leipomossa, hän todennäköisesti väsyisi. Minä asun kosmetiikan testikentällä. Ei ole sellaista päivää tai hetkeä, jolloin en jokaisella seerumi-, ripsari- tai kantapäärasvavalinnallani olisi itse asiassa töissä.
Työni on kirjoittaa sisältöjä ja tarjota asiantuntijatietoa kosmetiikasta, ja jotta näin voi tehdä, kosmetiikkaa täytyy käyttää. Jotta leipuri voi leipoa, hänen täytyy tuntea eri jauhojen ja nesteiden ominaisuudet. Vehnäjauho ei ole vain vehnäjauhoa - on olemassa eri laatuja ja karkeusasteita, joista jokainen vaikuttaa tulokseen ja käyttäytyy reseptissä omalla tavallaan. Voidepurkkien ja meikkijauheiden kanssa on sama asia. Jos et "upota niihin käsiäsi", et voi aidosti tietää, miten ne käyttäytyvät. Jos haluat olla todellinen asiantuntija, et luota pelkästään markkinointiteksteihin. Voitelet, vaahdotat, taputtelet ja tupsuttelet päivät pitkät ja tavaat incejä iltalukemisinasi. (No en kuitenkaan tee näin joka ilta..!)
Tämä kaikki on aivan ihanaa, valtavan antoisaa ja kiinnostavaa, uskokaa pois. Olen fiilistellyt hiustenhoitoaineen koostumuksia täysin vakavissani jo 12-vuotiaana ja olen kuin kasvanut tähän työhön. Silti se myös uuvuttaa. Se uuvuttaa joskus todella paljon, ja välillä pysähdyn keskelle kotiani jonka jokainen pinta on täynnä purkkeja - ja järkytyn. Minulla on myös työhuone, mutta mä asun kodin muotoisessa testilaboratoriossa, jossa mun iho, hiukset ja aistit on valjastettu kosmetiikan asiantuntijatiedon keräämiseen.
Välillä haluaisin vain saada käyttää mun lempivoidetta ja lempishampoota jokainen päivä ja viikko, enkä tehdä muistiinpanoja jokaisen voitelun ja naaman pesun jälkeen. Kaipaan suhdetta, joka syntyy niihin tuotteisiin, joita käyttää loppuun asti ja ostaa uudelleen. Siinä on jotain turvallista ja rauhoittavaa - tuttuus ja luottamus tuo mielihyvää, jota upeinkaan uutuustuote ei tuo. Vähän niinkuin se ihana Kreikan saari jolla olet käynyt kolme tai viisi kertaa - viidennellä kerralla se on vielä miljoonasti ihanampi kuin ensimmäisellä kerralla.
En vaihtaisi mun ammattia pois. Tunnen joka päivä kiitollisuutta siitä, että saan tehdä työkseni jotain, joka on ollut aikuiselämän (ja teinielämänkin..!) mittainen intohimo. Mutta paraskin työ voi välillä väsyttää - epäilemättä ihan millä tahansa alalla.
Pakkaan juuri tavaroita Kreikan matkalleni, ja aion jälleen käyttää tilaisuuden hyväkseni ja pidän Kreikassa lomaa kosmetiikan testailusta. (No, mukaan lähtee _yksi_ uusi testituote..!) Kun palaan, on laboratoriossa taas hetken aikaa helpompi asua.
Mihin ihanaan asiaan sinä välillä uuvut?
Olen asunut Tampereella 12 ja puoli vuotta. Tämä on meidän tarinamme.
Suhteeni Tampereeseen on kehittynyt hitaasti, ja kaupunki pysyi minulle pitkään aika sulkeutuneena. Koin, että oli vaikea saada Tampereeseen yhteyttä. Asuin siellä, mutta en tuntenut kiintyväni juuri mihinkään kaupungissa, juurtumisesta puhumattakaan.
Saan syyttää tästä paljon myös itseäni. En voi väittää kovinkaan aktiivisesti tutustuneeni kaupunkiin etenkään niinä vuosina, kun olin ajautunut internetin täyttämään elämän rinnakkaistodellisuuteen ja siitä pikku hiljaa uupumukseen.
Suuri osa minusta ei mahdollisesti alitajuisesti edes halunnut päästää Tamperetta lähelle, sillä sydämeni koti oli Ahvenanmaalla. En ikäänkuin antanut itselleni lupaa tarkastella Tamperetta avoimen kiinnostuneesti ja uteliaalla vastaanottavaisuudella.
Tänä päivänä tunne on aivan erilainen. Tunnen vahvasti löytäneeni minun Tampereeni ja koen oloni kaupungissa kotoisaksi. En ole tamperelainen, ja tietyllä tapaa olo siellä on aina kuin vierailijalla, mutta kotiutuneella vierailijalla.
Viihdyn Tampereella vilpittömästi. Pitkään keskusta näyttäytyi minulle suorastaan rumana, mutta nyt näen niin paljon kauneutta, että joka kerta kaupungin katuja kulkiessani haluaisin muidenkin näkevän saman. Ja mietin, että olen onnekas, kun asun siellä.
Keskustan uusi siluetti rakentuu
Tampere on arkinen, mutta juuri arkisuudessaan ihanan samaistuttava ja helposti lähestyttävä.
Käyttäisin Tampeereesta samaa adjektiivia kuin Ateenasta; un-pretentious, teeskentelemätön- vaikkei kaupungeilla tosiaan muuten ole mitään yhteistä..!.
Tampere ei yritä olla sileämpi, kiiltävämpi tai trendikkäämpi kuin se omana itsenään on. Se on omalla tavallaan yhtä rosoinen kuin Ateena. Se on vilkas, eloisa ja (suomalaisessa mittakaavassa) suuri kaupunki, jossa tamperelaiset tekevät tunnelman yhtä paljon kuin historialliset tehdasmiljööt, kosken ranta, torit ja sillat.
ALKU - MINÄ JA TAMPERE
Tampere edusti minulle pitkään kohtaamispaikkaa kahden toisistaan kaukana olevan paikkakunnan välillä. Vuosikaudet kävin siellä säännöllisesti tapaamassa (entistä) miestäni. Olimme etäsuhteessa, ja kummankin oli helppo tulla Tampereelle. Entisen mieheni perheellä oli Tampereella myös mökki. Pitkään en Tampereen keskustasta muuta tuntenutkaan kuin rautatieaseman ja Hämeenkadun. Vietin lähes kaiken aikani kaupungin ulkopuolella.
Oli tiedossa, että jonain päivänä Tampereesta todennäköisesti tulisi myös yhteinen kotikaupunkimme. Se aika tuli 12 vuotta sitten, ja muuttokuorma vei Maarianhaminasta Tampereen Turtolaan.
Hämeenkatu on Tampereen pääkatu
Ensimmäisen Tampereen vuoteni asuin siis Turtolassa, enkä pitänyt alueesta yhtään. Toisaalta, ensimmäinen vuosi kului ylipäänsä totuttautuessa uuteen elämänvaiheeseen avoliittoineen ja töiden hakuineen (ja lopulta kouluun hakuineen), eikä Turtolan vähemmän hohdokas vuosi merkinnyt isossa mittakaavassa paljonkaan. Se oli kuin ”eteinen” Tampereen elämään.
Turtolasta muutimme keskustaan, ja alkoi kokonaan uusi elämänvaihe monella tapaa – samaan aikaan aloitin myös työt kosmetiikkamyyjänä.
Hetken aikaa elämäni tiivistyi parin korttelin alueelle Koskikeskuksen ollessa säteen keskipiste.
Olin töissä Koskikeskuksessa ja nyt kun ajattelen noita vuosia, Tampere oli minulle siihen aikaan yhtä kuin Koskikeskus tai koti. Olin jommassakummassa paikassa, ja hyvin harvoin missään muualla.
Vuodet kuluivat, ja Tampere säilyi etäisenä. Ajatus tekee minut nyt vähän surulliseksi, mutta onneksi Tampere odotti maltillisesti. Meidän yhteinen sävelemme oli vielä tuleva. :)
LAPINNIEMI
Ensimmäisiä paikkoja, joihin huomasin aidosti alkavani kiintyä kaupungissa, oli Lapinniemi.
Lapinniemi on pieni ja idyllinen kaupunginosa Näsijärven rannalla aivan keskustan tuntumassa. Sisareni muutti sinne Kuopiosta, ja niin sain Tampereelle myös perhettä.
Sisareni luona vieraillessa Lapinniemi hurmasi minut kuin varkain. Aiemmin täysin merkityksettömästä tamperelaisesta asuinalueesta tuli rakas ja kotoisa. Pian huomasin haluavani varta vasten lähteä Lapinniemeen vain ulkoilemaan ja nauttimaan järvenrantamaisemista. Voisi sanoa, että Lapinniemessä vallitsee hyvä fengshui.
Lapinniemessä sijaitsee myös Rauhaniemen kansankylpylä, jossa olen käynyt avantouimassa yli 10 vuotta. Se paikka jos mikä on minulle levollisuuden, rauhoittumisen ja hyvän mielen lähde.
Lapinniemi Näsinneulasta kuvattuna.
Lapinniemi on yhä tänäkin päivänä suosikkialueeni Tampereella Laukontorin ohella. Sinne on lyhyt ja kaunis kävely- tai pyöräilymatka keskustasta, ja jo alueelle kulkeminen rantatietä on kuin pieni lomamatka.
Lapinniemen vehreys sekä pieni ja kompakti koko järven ympäröimänä yhdistettynä kylpylähotelliin tuo alueelle leppoisaa lomakylämäistä tunnelmaa. Kyllä - tänne voisi todella tulla lomalle! Vielä en ole yöpynyt Lapinniemen kylpylässä mutta sekin on suunnitteilla..!
Valo Lapinniemessä on uskomaton. En tiedä seesteisempää paikkaa tai tunnelmaa Tampereella kuin Lapinniemen rantanurmikko kesäisessä ilta-auringossa.
Oma kotikaupunginosani sijaitsee sekin järven tuntumassa, Tampereen toisen järven, Pyhäjärven lähellä. Sielläkin on kaunista rantamaisemaa. Tunnelma on kuitenkin hyvin erilainen ja paljon urbaanimpi kuin Lapinniemessä. Meni pitkään, että aloin viihtyä myös "oman" järveni puolella.
Välillä omalta rantareitiltäni löytyy jopa kuvan kaltaista runollista tunnelmaa. <3
LAUKONTORI
Tärkein alue keskustassa minulle on Laukontori ja sen välitön ympäristö; Kehräsaari ja Ratinan suvanto puistoineen. Tämä on ”olohuoneeni” ja minulle kaikkein läheisintä Tamperetta. Työmatkani Koskikeskukseen kulki Laukontorin läpi, ja varmasti juuri se valoi perustan minun ja Laukontorin suhteelle.
Kuopiolaisena torit ovat minulle muutenkin tärkeitä paikkoja. Vaikka aluksi ylenkatsoin Laukontorin ”tori”-statusta, onhan kyseessä kuopiolaisnäkökulmasta vain pikkuinen nurkka jota savolainen hädin tuskin rekisteröi toriksi, huomasin pikkuhiljaa kiintyväni tuohon nurkkaan. Totesin lopulta, että sehän on pienuudessaan aika sympaattinen.
Kun sympaattiseen minitoriin yhdistää tunnelmallisen sataman ravintolalaivoineen sekä kulturellin Kehräsaaren kahviloineen, art house-elokuvateattereineen ja pikkuputiikkeineen (myös luottokampaajani on Kehräsaaressa), syntyy kokonaisuus, joka on minun Tamperettani omimmillaan.
Laukontorin sauna-ravintola Kuumasta pääsee myös pulahtamaan suvantoon
Löydettyäni tien ulos tietokoneen äärelle juuttuneesta arjestani, laajensin olohuoneeni kirjaimellisesti Laukontoriin. Hakeudun sinne yhä erityisesti kesäaikaan istumaan, olemaan, tekemään töitä, lukemaan, ihan vain hengittämään ja aistimaan Tamperetta. Missään Tampereella ei ole niin kotoisa olo kuin Laukontorilla.
Sydämessäni läikähtää aina, kun torikahvilat kontteineen ja vaunuineen keväisin ilmestyvät torin laidoille.
Näen nyt, että Laukontorin tunnelmassa yhdistyvät jollain tapaa Ahvenanmaalla minulle tärkeäksi muodostunut satamatunnelma sekä perisavolainen torifiilistely. Toki Laukontorin satama on jotain ihan muuta kuin Maarianhaminan kansainvälistäkin kuhinaa pursuavat satamat, mutta yhteistä niille on vesi, laivat ja risteilyalukset ja tuleminen ja lähteminen. Satama on satama, oli se missä hyvänsä, ja siihen liittyy oma erityistunnelmansa. ❤️
TAMMERKOSKEN YMPÄRISTÖ
Lempialueeni jatkuu Laukontorilta ja Kehräsaaresta Verkarannan ohi Koskipuistoon ja sieltä Vapriikin kautta Finlaysonille ja Näsilinnan puistoon. Tämä on Tampereen historiallinen kosken ympärille sijoittuva tehdasmiljöö puistoineen, tehtaan piippuineen ja komeine rakennuksineen.
Nämä maisemat ovat monelle Tampere-turistille ja -aficionadolle the Tamperetta, mutta minulla meni melkein kymmenen vuotta rakastua niihin. Kaiken aikaa olin kyllä nähnyt alueen kauneuden, mutta vailla tunnesidettä, kauneus jäi etäiseksi. Kiintyminen alkoi tapahtua kun "murtauduin ulos" ja otin Tampereen kadut, puistot ja korttelit fyysisesti haltuun. Kun oikeasti avasin silmäni kaupungille, ja samalla myös uudelle elämänvaiheelle.
Nyt mikään ei ole mieluisampaa Tampere-tekemistä kuin hypätä pyörän selkään ja ajella tuntikausia kaupungin keskustaa ristiin rastiin. Mitä useammasta vinkkelistä eri paikkoja näkee, eri vuodenaikoina, eri valossa ja eri yhteyksissä, sitä läheisimmiksi ne tulevat. Käyn museoissa, gallerioissa ja kahviloissa, pysähdyn silloille - tai niiden alle! - ja kurkistelen pihoihin porttikongien läpi. Sisäpihat ovat ihan oma kiehtova maailmansa.
Olen pohjattoman utelias, ja Tampere antaa mielellään itsestään.
Olemme vihdoin löytäneet toisemme. ❤️
FINLAYSON
Lapinniemen ja Laukontorin jälkeen Finlaysonin alue on kolmas suursuosikkini, siellä näkeminen ja uuden löytäminen ei lopu koskaan.
Finlaysonin vanha puuvillatehdas ja sitä ympäröivä alue on loputon taiteen, arkkitehtuurin, kaupungin historian, kiinnostavien rakennusten, ravintoloiden ja kahviloiden aarreaitta. Viime kesänä Finlaysonin katolle avattiin huikea näköalakahvila ja pääseepä siellä opastetuille kävelyillekin Tampereen kattojen ylle. Minulla on muuten yhä tekemättä se kävely..!
Café Katto kutsuu maisemakahviloiden ystäviä
Finlaysonin alue on mielestäni seisauttavan kaunis erityisesti talviasussaan, kun kadut on valaistu lämpimin kausivaloin. Pehmeän oranssinen valo korostaa vanhojen tiilirakennusten sävyä kauniisti, valkoisen lumihangen luodessa pehmeää kontrastia.
Ja kaikki tiet vievät joulukuussa tietenkin Finlaysonin Tallipihalle, jonka joulumarkkinat ovat tunnelmassaan vertaansa vailla. Kuin astuisi aikakoneella lapsuuden jouluihin. Tallipihan joulu on must kaikille joulufaneille..!
Pispala tunnetaan portaistaan ja komeista harjumaisemistaan
PISPALA
Kun haluan pois urbaanista city-Tampereesta, suuntaan Pyynikille, Pispalaan ja Tahmelaan. Pispalanharju on Tammerkosken ohella Tampereen tunnetuin kulttuurimaisema. Uskomattoman viehättävä puutaloalue kapeine kujineen ja 360 asteen postikorttimaisemineen yli Tampereen järvien kutsuu hurmaantumaan. Jos olisi varaa, täällä asuisin mielelläni.
Pyynikki taas on kuin ”Tampereen Puijo” (- kuopiolaisnäkulmasta): metsäinen ulkoilu- ja virkistysalue, jonka keskellä on näköalatorni suosittuine munkkikahviloineen.
Puutarhamainen Tahmela vuokraviljelypalstoineen levittäytyy Pyynikin ja Pispalan alapuolella.
Tälle kävelylle pakkaan usein eväät mukaan ja istun picnicille jollekin alueen pienistä laitureista. Luen kirjaa tai vain mietiskelen ja annan katseen levätä järvi- ja harjumaisemissa. Tahmelan rantareitillä on harvoin tungosta, joten täällä saa nauttia todellisesta rauhasta, kuitenkin lähellä keskustaa.
Lauantai 5.6.2021
Olen kirjoittanut tätä juttua nyt kolmen päivän ajan, ja juttua vain piisaisi. 🤗 Samoin kuin kuvia... Nyt kun vihdoin sain Tampere-hanan auki, tekisi mieli jakaa kaikki ihanimmat Tampere-kuvat ja -paikat... Mutta kohtuullisuus kaikessa, ja eiköhän minun ja Tampereen tarina tullut jo kerrottua näiden rivien ja kuvien myötä. :)
Jossain vaiheessa haluaisin vielä ah-niin-mielelläni omistaa Tampereen ravintoloille ikioman postauksen, sillä Tampere on myös aivan LOISTAVA foodie-kohde. Itseni tuntien, en enää edes yritä arvioda milloin Tampere-jutut saavat jatkoa, - mutta jonain päivänä. :)
Loppuun liitän lomakautta ajatellen vinkkejä paikoista, joita suosittelen Tampereen vierailijalle. :)
HOTELLIT
Hotelli Tammer - historiallinen hotelli parhaalla sijainnilla Tammerkosken kupeessa. Kirjoitin hotellista esittelyn täällä.
Hotelli Torni - kaupungin parhaat maisemat ja paras näköalabaari. Huoneet eivät pienine ikkunoineen ihan ole omaa makuani, mutta hotelli pääsee silti suositusteni listalle, koska mistään ei ole Tampereelta näin upeita näköaloja. Maisemat voi toki käydä nauttimassa myös kattokerroksen baarissa ;)). Hotelli Tornin esittely täällä.
Lillan Butik Hotel - ihastuttava putiikkihotelli hieman keskustan ulkopuolella. Myös ravintola ja aamiainen saavat suosituksen!
Kajo
RAVINTOLAT
Ravintola Kajo - suosikkini. Tyylikästä ja samalla rentoa ruokamatkailua. Saatavilla vain maistelumenuja. (Konsepti muuttui viime kesänä, aiemmin ravintolalla oli myös à la carte.)
Gastro Pub Tuulensuu - pubiruokailua parhaimmillaan, toinen suosikkini! Paikan tunnelma on vertaansa vailla.
Neljä vuodenaikaa - ranskalaishenkinen lounasravintola Tampereen Kauppahallissa. Kokeile paikan klassikkoannos bouillabaisse..!
Muusa - Välimeren ja muiden maailman keittiöiden inspiroimaa värikästä ja herkullista ruokaa kaikille ruokavalioille, vegaaneille löytyy myös runsaasti purtavaa! Ravintolan kattoterassi Puutarha kannattaa kokea!
Näsinneula - tänne useimmat toki suunnistavat legendaarisen näköalan vuoksi, mutta siinä missä Hotelli Torni tarjoaa vielä Näsinneulaakin hienommat city-maisemat (minun mielestäni), Näsinneulassa voi nauttia huomattavasti parempaa ruokaa kuin Tornissa..! ;) Varaudu kevyesti pönöttävään fine dining -henkeen ja tärkättyihin pöytäliinoihin. :)
Näsinneula on very fine
Muusan ruoka on ilo silmälle (ja vatsalle)
MUSEOT
Vapriikki - klassikko, tässä museokeskuksessa riittää nähtävää useammaksikin päiväksi.
Amurin työläismuseokortteli - sinulle, joka rakastat vanhojen talojen ja historian fiilistelyä.
ALUEET
Lapinniemi ❤️
KÄVELY
Tässä oma suosikkikävelyni Tampereen keskustan ja Tammerkosken kulttuurimaisemassa.
Kävely alkaa Laukontorilta ja seuraa koskenrantaa Vapriikille. Reitin voi Vapriikin kohdalla nykyään kulkea myös rakennuksen ulkoseinälle rakennettuja portaita pitkin! Vapriikin jälkeen reitti ylittää kosken Palatsinsiltaa pitkin, ja tässä kohtaa voit myös halutessasi jatkaa Lapinniemeen...!
Palatsinsilta vie sinut Finlaysonin palatsille. Voit valita joko poiketa Finlaysonin tehdasalueelle museoineen ja ravintoloineen, tai kulje Finlaysonin palatsia ympäröivän pienen puiston läpi ja jatka Tallipihan ohi Näsijärvenkatua.
Reitti palaa rehevää Hämeenpuistoa pitkin etelään kohti Laukontoria. Halutessasi poikkea Hallituskadulle ja ihanaan Kauppahalliin :)
Kaikki Tampere-aiheiset kirjoitukseni löydät täältä. (Jes, Tampere sai vihdoin oman tägin!)
Olisi kiva kuulla ajatuksianne Tampereesta, niin syntyjään tamperelaisilta kuin sinne muuttaneilta. Mikä teistä on parasta Tampereessa?
Entä te jotka ette ole koskaan käyneet Tampereella, millainen mielikuva teillä on kaupungista?
Olen blogannut kohta 12 vuotta, ja vuosiin mahtuu paljon ikimuistoista; niin postauksia kuin tapahtumiakin.
On muuten hullua, että jotkut näennäisesti triviaalit postaukset voivat etsautua mieleen pysyvästi, ja toiset hyvinkin kiinnostavat taas saattaa unohtaa tyystin. Teen välillä huisin hauskoja postauslöytöjä arkistoistani vuosien takaa..! :) "Ai, tällaisestakin olen kirjoittanut..!"
Mieleeni tuli idea koota parhaita muistoja blogivuosilta.
Karkkipäivä on tietyllä tapaa kuin elämänkumppani, jonka kanssa olen jakanut asioita siinä missä ihmis-ystävienkin. Ja onhan Karkkipäivässä myös ihmis-ulottuvuus; te lukijat, joista moni on kulkenut mukana ja kommentoinut alusta lähtien, ja monet teistä olen tavannutkin erilaisissa miiteissä, työkeikoilla ja tapahtumissa. ❤️
Olen matkustanut blogin myötä monissa paikoissa ja tuotantolaitoksissa yritysten vieraana, ja kaikki vierailut ovat olleet mieleenpainuvia ja valtavan kiinnostavia. Yksi on kuitenkin yli muiden, ja se on vierailu Ranskan La Gacillyssa, Yves Rocherin kotikylässä.
Matka oli monella tapaa aivan mieletön. Yves Rocher on ensinnäkin alkuperäinen, ensimmäinen kosmetiikkarakkauteni, ja jo 13-vuotiaana kuvittelin mielessäni, miltä La Gacillyn kylässä Bretagnen maaseudulla näyttäisi. (Kylä mainittiin tiuhaan Rocherin esitteissä ja katalogeissa... <3 Silloin kun oli vielä katalogeja...) Enpä olisi voinut innokkaana seiskaluokkalaisena kosmetiikka-aloittelijana kuvitellakaan, että jonain päivänä tulisin matkustamaan tuohon taianomaiseen kylään Yves Rocherin vieraana.
Toisekseen matkalla oli mukana joukko pohjoismaalaisia bloggaajapersoonallisuuksia, tehden matkasta erityisellä tavalla mielenkiintoisen sosiaalisen tilanteen, kuin "Bloggaaja-Big Brotherin" :D
Mukana oli mm. tuolloin jo hyvin tunnettu Linda Hallberg, sekä pitkän linjan kauneusbloggaaja-idolini, Viola Holmgren. Vietimme blogittarien kanssa yhdessä kolme päivää (osan kanssa neljä, joutuessamme paluumatkalla koneen rikkoutumisen takia yöpymään Pariisissa), ja siinä ehdimme todellakin tutustua niin Yves Rocheriin kuin toisiimme.
Voi, mitä muistoja... La Gacilly oli juuri niin satumaisen kaunis ja idyllinen kuin katalogit olivat antaneet ymmärtää, Rocherin historia hurjan kiehtova ja matkakumppanit ihan oman tarinansa arvoista seuraa. Reissu oli todellakin erityisin, ihanin ja kiinnostavin bloggaajamatka ikinä.
Yves Rocherilla tulee aina olemaan sydämessäni aivan erityinen paikka. (Ilman tätä matkaakin ❤️)
Nämä matkat ovat mun unelmien täyttymys ja ehkä parasta, mitä olen koskaan saanut blogin kautta kokea. Menen nyt ihan tunteelliseksi, mutta melkein itkettää, kun ajattelen näitä reissuja.
En tiedä mitä kukin bloggaaja ajattelee hommastaan, mutta en omalla kohdallani voi keksiä mitään upeampaa saavutusta, kuin saada tehdä blogini teemat yhdistävä matka omien lukijoiden kanssa. ❤️ Olen ikuisesti kiitollinen Pohjolan Matkan Piialle, joka oli idean takana, itsellä ei olisi käynyt mielessäkään uskaltaa toteuttaa jotain tällaista.
Teimme kahdella porukalla kauneusteemaisen matkan Baltiaan, ensimmäisen Tallinnaan, toisen Riikaan, jossa pääkohteenamme oli Mádara. Näiltä matkoilta minulle jäi henkilökohtainenkin yhteys moneen lukijaan, ja syntyipä matkoilla myös ystävyyksiä muiden lukijoiden välillä.
Olen valtavan onnellinen näistä matkoista. Jännitti aivan hirveästi, ja kaikki meni niin hyvin...! Meillä oli hurjan hauskaa. Kuin sydämellinen kauneushöpsöjen luokkaretki..!
Kyllä, nämä ovat parhaat muistoni Karkkipäivän kahdeltatoista vuodelta. Ei voi olla ainutlaatuisempaa blogin antamaa kokemusta. 🙏🏻
(P.S. Vieläköhän kaikki noilla matkoilla olleet lukevat Karkkipäivää...?)
Tämä on parhaista muistoista tuorein, vain vuoden takaa.
Sain idean hyväntekeväisyystempauksesta, jossa keräisimme rahaa Invalidiliiton Avustajakoira-toiminnalle myymällä edullisia, itse kokoamiani meikkipaletteja. Sain työnantajani lähtemään mukaan, ja toteutimme tempauksen.
Myimme lopulta yli 150 palettia, ja vaikka vieläkin paremmin olisi voinut mennä (Avustajakoirien näkökulmasta ❤️), kampanja onnistui yli odotusten.
Tämä oli sympaattisin ja varmaan erikoisin projekti, jonka olen blogin kautta toteuttanut. Olen kiitollinen NHS Oy:lle, joka mahdollisti hullulta kuulostavan ideani, ja työkavereille, jotka talkoohengessä osallistuivat palettien postitusrumbaan. 😙
Kiitos myös kaikille, jotka ostivat paletin ja tukivat tärkeää asiaa. :) Toivottavasti olette tykänneet paleteistanne...!
Syyskuussa 2012 sai alkunsa suuri muutos elämässäni. Irtisanouduin päivätyöstäni päästäkseni tekemään haaveideni reppureissun, ja elättelin myös pieniä, joskin silloin hieman epärealistiselta tuntuvia toiveita kokopäiväisestä työstä bloggaajana.
En reissuun lähtiessä ollut varma, mitä itse asiassa blogin kanssa tekisin matkan aikana. Ehkä kirjoittaisin joitain päivityksiä, mutta epäilin blogin jäävän suurimmaksi osaksi lepäämään. Tarttuisin siihen uudestaan kunnolla matkan jälkeen.
Minua jännitti, miten lukijat suhtautuisivat kauneusblogina tunnetun Karkkipäivän vaihtamiseen hetkeksi matkailumoodiin. Siihen aikaan blogien teema-crossover -yrityksiä ei pidetty järkevinä, puhuttiinpa blogin alkuperäisestä ideasta poikkeamisesta jopa mahdollisena blogi-harakirina. Ajateltiin, että lukijat vieroksuisivat sisältöä, joka merkittävästi poikkeaisi blogin tavanomaisesta sisällöstä.
Kun lopulta pääsin tien päälle, unohdin nopeasti nämä ajatukset.
Tuntui itsestäänselvältä, hauskalta ja inspiroivalta kirjoittaa matkan kommelluksista. Lukijat saivat seurata kahden ja puolen kuukauden taipalettani Kreikan saarilta (ne ensimmäiset Kreikka-bloggaukset...!) Albanian kylmiin öihin ja Sardinian Couchsurfing-draamaan, ja Lissabonin läppärivarkaudesta New Yorkin joulutunnelmaan.
Kun palasin Suomeen, lukijamääräni oli tuplaantunut.
Seuraavana vuonna saatoin myös heittäytyä täysipäiväiseksi bloggaajaksi.
Halusin jakaa myönteisiä muistoja, mutta tekee mieli jakaa lopuksi myös haikeutta herättävä, kipeä muisto. Kirjoitus, joka liittyy aikaan, kun aloin kokea kasvavaa huonommuuden tunnetta - oivaltamatta vielä täysin, että se liittyi uupumukseen ja vääriin elämäntapavalintoihin.
Kirjoitus on nimeltään Tuhkaa ja villapaitoja, ja se on kesältä 2016.
Olen usein palannut lukemaan sen, ja pala nousee kurkkuun.
Voin yhä tuntea tunteen, joka sisälläni ja kehossani tuolloin oli. Jatkuvasti poreileva selittämätön ahdistus, puuroutuvat ajatukset, hitaus. Muistan jopa sen, kuinka pitkään jokaisen tuon kirjoituksen lauseen miettiminen vei. Melkein kuulin aivosolujen tömpsähtelevän toisiaan vasten yrittäessään muokata sanoiksi niitä ajatuksia, joita halusin tietokoneen ruudulla välittää.
Voisin oikeastaan päättää tämän postauksen lainauksella tuosta kirjoituksesta. Vaikka olen toipunut uupumuksesta ja tehnyt ihmisenä paljon matkaa eteenpäin tuon kesän jälkeen, nämä sanat ovat tavallaan yhtä ajankohtaisia nyt kuin viisi vuotta sitten. Ne ovat minulle ajankohtaisia koko loppuelämän.
"Oikeasti olen hyvä, sydämellinen, aika hauska ja kohtuullisen fiksukin tyyppi, empaattinen ja helposti innostuva. En ehkä maailman tehokkain kaikessa toiminnassani ja välillä raivostuttavan hajamielinen ja hidas oppimaan, mutta hyvä tyyppi mä olen silti. Ja tykkään itsestäni tosi paljon. Silti tunteet vajavaisuuksista ottavat välillä ylivallan.
Haluan sanoa tällä itselleni ja muillekin jotka kokevat joskus samaa, että se on hemmetin turhaa – vaikkakin inhimillistä. Asian tiedostaminen ei muuta sitä, että ensi viikolla saatan yhtä lailla niellä kyyneleitä kun en vain osaa tai pysty vastaamaan toiveisiin, mutta yritän asettaa tunteen oikeaan mittakaavaan. Joo, me ollaan kaikki välillä ihan surkeita. Emme löydä sanoja, emme täytä odotuksia ja jokin on vain mennyttä meistä riippumatta.
Mutta ei pitäisi olla niin rankka itselleen. Entäs sitten jos et osaa kalastaa? Keskity siihen, että osaat neuloa lämpimän villapaidan. Tai sait jäyhän naapurin hymyilemään hississä."
