Joulukalenteri, luukku 9.

Tämä aamu.

Luukun aiheena spontaanisti aamu kännykällä ikuistettuna.

Lähdin varhaisella aamujunalla Turun satamaan ja nousin koirien kanssa laivaan, kohteena Ahvenanmaa. Jälleen voi todeta, että eye love mornings. 😍

Seniorikoirien nappulat pehmenemässä hytin kylppärissä.

Vanhojen koirien ruokailut - ainakin näiden kahden - ovat ohjelmanumero, jolle täytyy varata reilusti aikaa. Kummallakin on oma dieettiruokansa ja ruoat on pehmennettävä huolellisesti lähes-hampaattomien suiden syötäväksi. Toiseen annokseen lisätään lääke.

Itse syöminen on myös emännän valvontaa ja mukanaoloa vaativa tapahtuma. Toiselle ruoka täytyy syöttää hitaasti lusikalla ettei se ahmi ja sen seurauksena oksenna ruokaa, toinen taas keskeyttää syömisen pari kolme kertaa kulhollisen aikana, eikä jatka syömistä ellei sille anna lupaa jatkaa.

Senioreiden elämää..! ☺️

Olen kotiutunut Siljan Turun laivojen kahvilaan. Matkustan laivoilla todella paljon - tai matkustin ainakin ennen pandemiaa -, ja laivojen kahviloilla ja ravintoloilla on valtavan suuria eroja niin tunnelman kuin tarjoilujen puolesta. Kahvin laadusta puhumattakaan. Siljan kahvilat hakkaavat Viikkarin kahvilat 6-0, ja nimenomaan Turusta kulkevien laivojen kahvila on mun suosikki. Aina tänne tullessa tuntuu, kuin tulisi omaan olohuoneeseen - tai yhteen niistä.

Aamuvuorojen laivoilla on niin hiljaista ja rauhallista, että välillä kahvilassa saa istua melkein yksinään. Sekin on osa kahvilan viehätystä. ❤️

Mun rutiini: ostan ison kupin kahvia ja pian sen perään santsikupin ja aloitan työt. Myöhemmin aamun edetessä olen törkeä (kahvilan asiakkaana) ja kaivan eväsboksistani keitettyjä kananmunia - vakkariaamupalani. Voi todeta, että laivojen kahvilat & aamiainen ovat melkeinpä ainoa ravintolatilanne, jossa vhh-ruokavalion noudattaminen ei vain onnistu.

Annan omien eväiden syömisen törkeyden itselleni anteeksi, koska olen tukenut laivayhtiöitä aika massiivisesti kohta 20 vuoden ajan. ;) (On se silti huono tapa, tiedän.)

Laivatoimiston ikkunoista avautuvat maisemat keventävät ja rauhoittavat mieltä. <3

Miten teidän päivä on alkanut?

Joulukalenteri, luukku 8.

Sanni 12 vuotta sitten.

Selasin vanhoja blogikuva-arkistojani ja löysin tämän kuvan marraskuulta 2009. Sileäkasvoinen ja ohutkulmakarvainen Sanni. Tässä kuvassa taitaa harvinaislaatuisesti myös näkyä oikea, värjäämätön hiusvärini.

Olin ottanut kuvan pikkujoulumeikki-tutorial-postaukseeni. Tästä kuvasta postaukseen päätyi vain puolikas, sillä tuohon aikaan pidin blogissa yllä tiettyä anonyymiteettiä enkä rohjennut julkaista kokokasvokuvia. Kirjoitin myös nimimerkin alla - Karkkipäivää kirjoitti tuolloin Inkivääri. ☺️

Kun aloin kirjoittaa Karkkipäivää, blogi käsitteli pelkästään meikkejä. En ollut edes kiinnostunut ihonhoidosta - minulla ei ollut minkäänlaisia ihohaasteita ja ihoni hyväksyi kaikki tuotteet. Käytin pelkästään peruskosteuttavia tuotteita apteekista, Yves Rocherilta ja Dermosililta.

Tässä sama naama tänään. Uurteet ovat syventyneet ja iho silmien ympärillä ohentunut ja veltostunut. On tosi mielenkiintoista havainnoida ikääntymisen vaikutuksia blogikuvien kautta. Nyt kun on oppinut hyaluronihapon vaikutuksesta ihoon, niin senkin näkee kuvissa - miten ihon luontainen "pyöreys" eli täyteläisyys vähenee ihon oman hyaluronihapon vähentyessä.

Silmien meikkaus ei totisesti enää ole yhtä suurta huvia kuin 12 vuotta sitten, koska löysälle iholle on niin paljon vaikeampi tehdä varjostuksia tai ylipäänsä saada nyansseja erottumaan. Mutta yhtä paljon mä tämän naaman puunaamisesta tykkään. ❤️ Luomivärikikkailut ovat vaihtuneet kasvovesi-, seerumi- ja -öljyrakkauteen :)

Olen tallentanut blogiarkistoihini muutakin kuin valokuvia. Vuodelta 2009 olin tallettanut kaikki lukijoille tekemäni kyselyt - tuohon aikaan kyselyt sai näppärästi upotettua suoraan omalla widgetillään blogin sivupalkkiin. (Sivupalkki - sinua yhä kaivaten...)

Syyskuussa 2009 olin kysynyt lukijoiltani, millaista sisältöä he tulevaisuudessa toivoisivat Karkkipäivään. Tässä otteita vastauksista:

📍"Olis kiva kuulla miten voi säästää kosmetiikkakuluissa, jos osaat neuvoa :D Myös näitä hyper-mega älyttömän värikkäitä meikkejä on kiva katella =) toivon, ettei karkkipäivä muutu miksikään lifestyle blogiksi, kun se on täydellinen näin."

📍"ihanaa saada selvennystä (mikäli siis tiedät) selvennystä INC(I?)eihin! Esim. mitä silmämeikinpoistoaine saa/ei saa sisältää ja muutenkin asioita, joita pitäisi löytyä jokaiseelta. Apua en osaa selittää, hope you understand!"

📍 "INCI-jutut kiinnostaa aina. Mitä mieltä olet esim parabeeneista ja silikonista, näistä kosmetiikkamaailman kummituksista (jotka opettajani mukaan eivät ole niin pahoja kummituksia kuin huhut antavat olettaa)?"

📍"Täällä onkin jo tullut hyviä ideoita, mutta mitä itse kaipaan eniten: alan tietoutta. Tietoutta siitä, mikä kosmetiikkafirma toimii minkäkin alaisena, mitkä tuotteet on täysin samaa kamaa eri purkissa, mitä kosmetiikka-ala on käytännössä ja miten se toimii. :)
Myös ihonhoito- ja hiusjutut ovat tervetulleita!"

Kyllä näistä on selvästi otettu vuosien varrella onkeen :)

Mutta siitä olen iloinen, että Karkkipäivä ei jäänyt vain kauneusblogiksi! ❤️

Joulukalenteri, luukku 6.

Loviisan joulukodit.

Toiveeni oli tänä vuonna päästä Loviisan Wanhat Talot tai Loviisan Wanhan Ajan Joulukodit -tapahtumaan. Pääsin jälkimmäiseen. ❤️ Kiertelin eilen suloisessa joulutunnelmassa loviisalaisissa kodeissa, joiden omistajat avaavat ovensa vieraille yhtenä joulukuisena viikonloppuna.

Olen ihminen, jonka usein tekisi mieli pistäytyä ventovieraissa kodeissa, kun kuljen talojen ohi etenkin hämärän aikaan, ja valaistut ikkunat välittävät ripauksen elämästä seinien takana. Joulukodit-tapahtumassa tähän on mahdollisuus luvan kanssa. :)

Näiden tunnelmallisten kuvien myötä toivotan kaikille hyvää itsenäisyyspäivää.

Ehkä jonain päivänä minullakin on joulu omassa kodissa...?

Kiitos loviisalaiset kotienne avaamisesta ja kauniin tunnelman jakamisesta muiden kanssa. ❤️ Jaettu ilo - paras ilo.

Joulukalenteri, luukku 5.

Wolfgang Amadeus Mozart.

Näin kahdeksannella luokalla tv:stä elokuvan Amadeus. Se on Miloš Formanin vuonna 1984 ohjaama kahdeksan Oscar-palkintoa voittanut elokuva, joka kertoo säveltäjä W.A.Mozartin ja Antonio Salierin välisestä kilpailusta ja Mozartin viimeisestä elinvuodesta.

Elokuva vaikutti minuun käsittämättömällä tavalla. Seurauksia voi kuvata lähes fanaattisiksi: ihan kuin olisin nähnyt rock-konsertin ja mennyt sekaisin karismaattisen tähden lumovoimasta. Se oli todella kummallinen kokemus 15-vuotiaalle - ainakin sille rämäpäiselle 15-vuotiaalle, joka minä olin. Klassinen musiikki oli ehkä viimeisin minua kiinnostava asia. Kuitenkin, yhtäkkiä elokuva oopperasäveltäjästä kahden sadan vuoden takaa sai minut täysin pianoa soittavan peruukkipään pauloihin..!

Mozartin tarina ja elämä koskettivat minua syvästi. Epäilemättä Tom Hulcen mainiolla roolisuorituksella, kuten myös Salieria näytelleen F. Murray Abrahamin Oscarilla palkitulla vedolla, oli asiaan perustavanlaatuinen vaikutus. Lainasin kirjastosta kaikki Mozartia käsittelevän kirjallisuuden ja myötäelin sydän pamppaillen nuorena kuolleen säveltäjäneron elämänvaiheita.

Kiihkeyttäni ei millään lailla vähentänyt huomio, että jaamme saman syntymäpäivän.

Meillä oli kotona runsaasti klassisen musiikin levyjä, mutta ostin Mozartin sävellysten levytyksiä myös itse.

Syvimmin minuun vaikutti Amadeus-elokuvassa dramaattisesti soiva Requiem, joka saa minut yhä kananlihalle.

Elämäni muistorikkaimpiin hetkiin kuuluvat Requiemin sekä Don Giovanni -oopperan esitysten näkeminen Prahassa. Praha symboloi minulle yhä vahvasti Mozartia - viettihän säveltäjä siellä monta vuotta elämästään ja moni hänen oopperansa sai siellä ensi-iltansa. Olen myös matkustanut Itävallan Salzburgiin vain nähdäkseni Mozartin synnyinkaupungin.

Mozartilla on elämässäni omalla tavallaan yhtä suuri merkitys kuin eilisessä luukussa esitellyllä toisella muusikolla. Välillä mietin, tuliko Mozart musiikkeineen elämääni vain sen sattuman kautta, että eräänä jouluna teini-ikäisenä satuin näkemään tv:stä yhden elokuvan..?

Niin ihmeellisesti voivat pienet asiat vaikuttaa elämän mittaisesti.

*

Suositeltavaa kuunneltavaa: Amadeus soundtrack.

Joulukalenteri, luukku 4.

Kööpenhamina, lokakuu 1996.

Soundgarden ja elämäni paras konsertti.

Lähdimme ystäväni Maijan kanssa syyslomareissulle Kööpenhaminaan. Olin samana vuonna hurahtanut toden teolla Soundgardeniin (huono ajoitus, kun bändi oli hajoava seuraavassa tammikuussa...) ja harmitellut, kun yhtyeen Suomen konsertti osui juuri Köpiksen reissumme ajankohtaan.

Melkein heti Kööpenhaminaan saavuttuamme silmiimme osui keikkajuliste - Soundgarden esiintyi Kööpenhaminan KB-Hallenissa samana iltana! (Tuohon aikaan minulla ei ollut jostain syystä käynyt mielessäkään tarkistaa, mihin muihin Pohjoismaihin kiertue ulottui, ja että hyvällä tuurilla orkesteri olisi Tanskassa samaan aikaan kuin me. Ja olihan se. 🙂)

Kirmasimme saman tien lähimpään konserttilippupisteeseen tiedustelemaan vapaita lippuja, ja sellaisia oli yhä saatavilla. Eihän Soundgarden koskaan lyönyt Euroopassa niin isosti läpi, että halli-kokoiset keikat olisivat olleet loppuunmyytyjä. Meidän onni. :)

Saavuimme KB-Halleniin hyvissä ajoin ja saimme paikat aivan eturivistä.

Ilta oli niin mahtava kuin vain odottamaton suosikkiyhtyeen konsertti jo muutenkin fantastisessa Kööpenhaminassa voi olla...! 😍 Pieni Yashica-pokkarikamera tukevasti käteen liimautuneena lauloin, kiljuin ja nautin läpi illan - ja jossain vaiheessa purin (!!) eteeni väkisin tunkevaa naista käsivarteen..! 🙈 Eihän mun ja Chris Cornellin väliin tulla..!

Soundgarden-nostalgikot voivat kurkata konsertin biisilistan täältä. Keikka avautui Spoonmanilla ja päättyi No Attentionin ja Jesus Christ Posen muodostamaan encoreen.

Konsertista minulla on lukuisten valokuvien lisäksi muistona XXL-kokoinen keikkapaita (pienet koot oli kai myytyn loppuun..? :D) jota en ole käyttänyt kertaakaan, ja joka on yhä tallella Kuopiossa lapsuudenkodissani. :)

Reissukuvissa tapaamme sen aikaisen, kuvissa-aina-niin-totisen Sannin.... Ilmeestä ei pystyisi päättelemään, että kuvan henkilö on päivää aiemmin ollut elämänsä keikalla...! :D

.

(...mutta lopulta tuonkin konsertin ylitti Cornellin akustinen soolokeikka Helsingin Finlandia-talossa 20 vuotta myöhemmin. Se jäi viimeiseksi kerraksi, kun näin Cornellin konsertissa, keväällä 2017 tämä hieno ja minulle kautta aikain merkityksellisin artisti poistui keskuudestamme.)

Joulukalenteri, luukku 2.

Viivi.

Viivi on 14-vuotias chihuahua ja alun perin sisareni koira. Viivi, sekä sen uskollinen sidekick Totti-chihuahua, ovat aina viettäneet paljon aikaa myös minun luonani, ja ne ovatkin aina tuntuneet osittain mun koirilta.

Nykyään ne ovatkin sitä, ja asuvat puoliksi minun ja puoliksi nuorimman sisareni luona. Yhtälö lapsi + kaksi vanhaa seniorikoiraa ei toiminut koirien alkuperäisessä perheessä.

Sanni ja Viivi joskus kauan sitten.... Kuvassa Viivin ultimaattinen lempilelu: langassa roikkuva pehmohämähäkki. Jos Viivi saisi tehdä oman joulukalenterin, se varmaan valitsisi hämähäkin yhteen luukkuun.

Viivi on ihan mieletön persoona. Vaikka niinhän kaikki koirat ovat, kun kysyy niiden omistajilta. ❤️ Viivi on yleisolemukseltaan verkkainen, kiltti ja rauhallinen, mutta tarpeen tullen puolustaa ärhäkästi oikeuksiaan kuten pesäänsä tai herkkupalaa, ja vielä 14-vuotiaanakin se saattaa intoutua temmeltävään leikkiin ja kirmaa ympäriinsä kuin energiajuoman vetänyt sähköjänis. Viivi tykkää ihan kaikista ihmisistä, niin tutuista kuin vieraistakin, sekä muista koirista. Se ei pelkää isojakaan koiria ja menee reippaasti tervehtimään niitä kadulla.

Viivi on koiraduon pomo, ja vaikka se on hiljainen ja rauhallinen, se on Johtaja. Se myös tietää sen. Välillä Viivi odottaa arvonsa mukaista kohtelua ja palvelua ja sille on päivän selvää, että jos se yöllä sattuu heräämään pienen hiukopalan tunteeseen, se myös vaatii tämän tarpeen (tai päähänpiston..) huomioinnin.

Viivi on myös ansioitunut eräkoira. Kuvassa se istuu tulilla Lapissa.

Viivi ei todellakaan ole mikään "käsilaukku-chihuahua", vaan rakastaa pitkiä lenkkejä erityisesti luontopoluilla. Se on ollut mukana useilla monen päivän patikkareissuilla niin kotipaikkakuntansa lähi-kansallispuistoissa kuten Seitsemisellä kuin Käsivarren erämaassakin. Viivi kulkee vaellusporukan etunenässä ja pysähtyy välillä katsomaan perässätulijoita lähes kärsimättömänä, "Missä te kuppaatte, vauhtia vauhtia..!" :)

Viivi on mieletön tsemppari. Kesällä 2020 sille sattui vakava putoamisonnettomuus ja se kirjaimellisesti kävi koirien taivaan portilla. Eläinsairaalaan saapuessa tilanne näytti jo menetetyltä. Elämäni pahimpia hetkiä. Olin itse kaukana Tampereelta onnettomuuden sattuessa ja sain puhelun, jota kukaan ei toivo saavansa. Sillä hetkellä jouduin hyväksymään, että nyt oli todennäköisesti hyvästien aika.

Viivi päätettiin kuitenkin jättää yöksi tehohoitoon, ja aamulla sairaalasta soitettiin ihmeuutinen; kaikkien odotusten vastaisesti Viivi oli herännyt virkeänä ja oli heti vaatimassa ruokaa.

Toipuminen oli niin hämmästyttävä, että sitä pidettiin ihmeenä. Tämä seniori-rouva näytti, ettei ollut vielä valmis lähtemään, ja on onnettomuuden jälkeen jatkanut samalla hyvällä viivimäisellä boogiella kuin ennenkin.

Viivin sitkeys, elämänhalu ja energia on meille kaikille sen läheisille inspiraation lähde. ❤️

Jaan lopuksi vielä yhden muiston: kun tapasin Viivi-koiran ihka ensimmäistä kertaa, olin itse juuri ollut onnettomuudessa. Kamala kokemus täytti ajatukseni ja saavuin Tampereelle järkytyksen jälkimainingeissa. (Selvisin mustelmilla, kiitos turvavyön.) Tampereen rautatieasemalla minua odotti sisareni takin povessa maailman pienimmän näköinen koira, vain neljän kuukauden ikäinen Viivi. Ikävä tunnelma lievittyi välittömästi, ja siltä viikonlopulta muistan vain hetket pikkuruisen uuden perheenjäsenen kanssa, joka kietoi meidät kaikki välittömästi pikkuisten tassujensa ympärille. 🐾

Erilaisen joulukalenterin ensimmäinen luukku. Tällä kalenterilla ei ole suunnitelmaa, vaan jokainen luukku syntyy juuri luomishetkellään.

Heräsin Nassukan vierestä. Nassukka on mun leluankka ja se on 37 vuotta vanha. Aikoinaan se on pitänyt vaakkuvaa ääntä kun sitä on heiluttanut, mutta mekanismi hiljeni viime vuosikymmenellä. (Yllättävän pikään se toimikin...)

Olen saanut Nassukan mummoltani kun olin noin 5-vuotias. Mummi vei minut hämeenlinnalaiseen lelukauppaan ja sain itse valita Nassukan. Se on siitä saakka ollut rakkain leluni ja on aina kulkenut mukanani, läpi kaikkien elämänvaiheiden ja osoitteiden.

Minulla oli pitkään aikuisenakin monia pehmoleluja sängyssä. Vain Nassukka on jäljellä, ja sen paikka on elämän mittainen.

Nassukka näyttää minusta mietteliäältä ja viisaalta. Sen rauhallinen, nukkainen olemus laskee välittömästi stressitasoja - jos sellaisia on. Nassukassa tiivistyy moni sellainen tärkeä asia, joka maadoittaa ja rauhoittaa minua; pysyvyys, nostalgia, muistot rakkaasta ihmisestä, turvallisuuden tunne.

Nassukan ensiesiintyminen blogissa oli vuonna 2011, jolloin se pääsi Kuukauden Idoliksi.

Onko teillä omia nassukoita?

Kun aloitin blogini 12 ja puoli vuotta sitten, sen verkko-osoite oli eyelovemornings.blogspot.com.
Koska rakastan aamuja.

Ai että tykkäsin tuosta osoitteesta.

Siinä yhdistyi monta asiaa, jotka kertoivat Karkkipäivän ja sen kirjoittajan hengestä: 'eye' - joka viittasi silmämeikkiin, 'love' joka viittasi siihen, kuinka intohimoisesti suhtaudun rakastamiini asioihin - ja koko elämään yleensäkin, ja 'mornings' - aamut, jotka ovat päivien taianomaisin hetki - kuin uusi syntymä.

Herätessä kaikki alkaa kuin alusta, ja on aina mahdollisuus aloittaa vertauskuvallisesti alusta - levänneenä, uusin voimin, mieli kirkkaana. Oli kyse sitten töistä, ihmissuhteista, elämäntaparemontista tai vaikka suhteesta omaan itseen.

Aamut ovat mahdollisuus uudistaa itsensä joka päivä, jos niin haluaa. ❤️

Rakastan yhäkin aamuja, vaikka silmämeikit enää harvoin liittyvät aamujen tärkeimpiin iloihin.

Varhaisten aamujen tunnelmassa on jotain salaperäistä ja erityistä. Vaikka heräisi näkemättä ulos, voi tuntea, kuinka ympäröivä kaupunki tai luonto on yhä hiljainen, puoliksi unessa. Rauhallisuuden tuntee ilmassa ja koko kehossa. Mikään ei hoputa, mikään ei ole myöhässä... kukaan ei odota mitään... koska kaikki on vielä aivan aluillaan, eivätkä vaatimuksetkaan ole heränneet.

Sellaisessa tunteessa on ihana aloittaa päivän puuhat. Ei tempoa ja kiirettä, ei väreilyä, joka saa pulssin kohoamaan ja mielen vaeltamaan.

Aamuisin ilma on puhdas ajatuksille ja keskittymiselle.

Tiedättekö, mikä on lempihetkeni aamuisin luonnossa? Se on veden äärellä. Hetkenä ennen auringonnousua, kun vesi on vielä tyyni. Mikään ei kuvasta tyyneyttä kauniimmin kuin veden pinta.

En pitkään ymmärtänyt, miksi vesi alkaa tuulettomanakin päivänä väreillä heti, kun aurinko nousee horisontin yläpuolelle. Kuulin siihen juuri selityksen: aurinko lämmittää vettä ja se alkaa lämmön vaikutuksesta liikkumaan. Vähän niinkuin mieli. Stimulaation lisääntyessä se alkaa väreillä ja aallot nousevat.

Pilvisinä ja tuulettomina aamuina veden pinta voi pysyä tyynenä pidempään. Kuten tänä aamuna. Heräsin luonnon lumoavimpaan taidegalleriaan.

Minulla on mökillä ollessa tapana mennä hetkeksi ulos herättyäni. On luksusta, kun voi astua ovesta suoraan kauneimpaan suomalaiseen luontoon.

Välillä kohtaan sumua ja harmautta, välillä taianomaisia auringonnousuja. Jokainen aamu on omalla tavallaan kaunis, ja vaalin näitä hetkiä antaumuksella. Aamut ovat minun aikaani. Kukaan läheiseni ei herää niin aikaisin kuin minä, ja saan aamun taian kokonaan itselleni.

Järven pintaan oli yön aikana muodostunut uskomattoman kauniita jään ja lumen muodostamia graafisia muotoja. Kuin tomusokeroituja kuvioita lakritsikastikkeen pinnalla.

Kävelin rantaa pitkin ja katselin sokerihuurteen yli usvan pehmentämää järven selkää ja pumpuliin käärittyä horisonttia. Maisema oli kuin balsamia, joka silitteli mieltäni.

Vain hetkeä myöhemmin usva hälveni ja autereinen maisema kirkastui. Muutaman tunnin kuluttua taidegalleria oli poissa. Ainutkertainen näyttely, jonka kutsuvieraaksi olin päässyt.

Aamut ovat lahja.

Eye Love Mornings. 

Olen 42-vuotias ja tavallaan - vailla kotia.

Viime vuosina asia on kasvavassa määrin herättänyt minussa haikeutta ja yhä vain syvenevää kaipuuta johonkin pysyvään. Paikkaan, johon voisi ankkuroitua ja jossa rauhoittua ja olla turvassa.

Pitkään koin olevani kotonani vähän kaikkialla - että olin kuin "maailman kansalainen", yhtä kotona niin Ahvenanmaalla, Amorgoksella kuin Tampereella ja Sveitsin alppikylissä.

Koin myös vahvasti, että kotini oli siellä, missä rakkaani oli. Tämän kokemuksen jakaa ehkä moni muukin. Koti on siellä, missä kumppani ja lapset ovat, - mitä kukin perheekseen kutsuu. Kodin tekevät ihmiset ja läheisyys - ilo ja sen jakaminen.

Tämä kokemus särkyi kun erosin. Vaikka olin avoliitossakin aina menossa eri puolella Suomea ja maailmaa, kodin tunne oli selkeä. Sekä turvallisuuden. Oli turvasatama, johon palata aina purjehduksiltaan.

Nyt olen havahtunut kodittomuuden ja jonkinlaisen juurettomuuden tunteeseen. Enkö syvimmällä sisimmässäni olekaan savolainen, tai enkö juurtunutkaan Ahvenanmalle, kuten luulin..?

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että näin ei ole. Olen hyvin irtonainen, en oikein kuulu mihinkään. Pitkään tunne oli mukava ja toivottukin - oli hienoa tuntea olevansa kotonaan kaikkialla. Nyt olen ymmärtänyt, että se tunne vaati pohjalleen vankan perusturvallisuuden.

Kun kuljen ulkona valaistujen ikkunoiden ohi, ne herättävät minussa kaipuun, joka on ehkä aina ollut olemassa, mutta joka nyt oli valmis tulemaan esiin. Missä on minun ikkunani? Ikkuna, jonka kohdalle voisikin pysähtyä, tuntien iloa ja lämpöä. Tunnetta siitä, että on tullut perille.

Viime vuosina olen myös havahtunut siihen, että en omista mitään. Minulla ei ole autoa, asunto-osaketta tai kesämökkiä. En ole aikaisemmin ajatellut, että pitäisikään omistaa. Ei omaisuus ole hyvän elämän perusedellytys. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut empiä....Olisihan se oma koti lopulta aika ihana asia.

Ei kotiakaan tarvitse välttämättä omistaa, sekin on selvää.

Mutta mistä kodin löytää? Koti ei ole vain kiinteistö, tärkeintä olisi koti tunteena ja kokemuksena.

Löydänkö sen yksin vai jonkun kanssa? Onko se maalla vai kaupungissa?

Ajatuksia aiheesta Instagramin puolella

.

Haluaisin kysyä teiltä, blogiani lukevat saman ikäluokan ihmiset, oletteko te jo asettuneet ja löytäneet kodin? Tai onko täällä muita, jotka jakavat minun irrallisuuteni..? Ja miettivät yhtä lailla, mistä löytyisi se pysyvyys?

Onko teille tärkeää omistaa koti, vai onko koti jotain muuta, kuin omaisuudeksi laskettava sijoitus..?

⭐️

P.S. Jaan erään haavekuvan, joka minulla on... Yksi osa minusta on kaikkien maailmanseikkailujen keskelläkin haaveillut paikasta, joka olisi kuin Dallas-TV-sarjasta tuttu Southfork Ranch.

Koko perhe äitiä ja sisariani myöten (heidän puolisonsa ja lapsensa mukaanluettuina) asuisimme maatilalla, jossa kaikilla olisi omat siipensä päärakennuksessa. Tai omat talot päärakennuksen ympärillä. Saisi asua erillään ja omillaan, mutta samalla lähellä perhettä, yhteisöllisesti. Ja aina halutessaan kaikki voisivat kokoontua yhteiselle illalliselle, kuten Southforkissa konsanaan.... vailla Southforkin draamaa...! ;)