Vihdoin terveisiä Venetsiasta..!
Onhan se nyt hassua kun jossain Albaniassa on ilmaiset, nopeat wifi-verkot kaikkialla, mutta täällä Italiassa (no, ainakin Venetsiassa) ovat nettikahvilat kiven alla ja hotellin wi-fi maksaa maltaita. Meidän lähikahvilassa Lidossa on ilmainen wi-fi, mutta blogini sivuja se ei jaksa oikein pyörittää.... Nyt olen ihan innoissani kun löydettiin ristorante jonka verkko näyttäisi sallivan mun tehdä blogipostauksen..! ^_^
Canal Grande Rialton sillalta.
Tuntuu jotenkin typerältä hehkuttaa matkakohteitaan loputtomasti ylisanoin, mutta pakko tämäkin on vain sanoa; Venetsia on ihan ällistyttävän kaunis paikka. En osannut odottaa, että täällä on oikeasti näin viehättävää. Kaupunki on kuin Praha potenssiin 10.
Ja meillä kävi aivan satumainen tuuri. Pohjois-Italiassahan oli satanut viimeiset pari viikkoa kuin saavista ja Venetsia tulvi vielä viime viikolla niin että keskustassa oli mahdoton liikkua ilman polven-yli-kumisaappaita. Sunnuntaina oli edelleen sateista ja jäimme sateenvarjoinemme kiltisti Lidon saarelle, jossa meillä on hotelli. Siellä sentään ei tulvinut.
Maanantaina aamu valkeni iloksemme aurinkoisena. Jännittyneenä nousimme vaporettoon eli vesibussiin joka lähti viemään meitä Venetsiaan. Lidosta on matkaa Venetsiaan 15 minuuttia.
Siellä se häämöttää... Pyhän Markuksen aukio eli Piazza San Marco.
Räpsin kuvia kuin kilahtanut turisti kun näin ensimmäiset gondolit. Apua, mä olen oikeasti Venetsiassa...!
Pyhän Markuksen aukion gondoliasema ja Giudeccan saari taustalla.
Maanantaiaamuna tulvavesiä oli vielä jonkun verran jäljellä ja ihmiset ylittivät San Marcoa tällaisilla rakennetuilla "silloilla". Vieressä seisoi poliiseja huutamassa "Keep walking, keep walking, don't stop to take pictures!" Vaikka tottakai kaikki pysähtyivät räpsimään otoksia vedessä kahlaavista turisteista. ^_^
Iloinen turisti ei piittaa siitä vaikka tossut vähän kastuvatkin. :)
.
.
Canal Grande.
Rialton silta.
.
.
Seuraavana päivänä vesi oli laskenut ainakin puoli metriä ja tässäkin kohtaa näkyi missä aukio loppuu ja kanaali alkaa.
Kadunnimet on kirjoitettu tosi kauniisti.
.
Toisissa kaupungeissa on metrokartat, Venetsiassa vesibussikartta... :)
Pyhän Markuksen aukio tiistaiaamuna. Huomattavasti kuivempi.
.
.
.
.
Joko Italia on muuttunut, tai sitten Venetsiassa on vain asiat toisin. Olen ollut aiemmin Milanossa ja Roomassa, mutta edellisestä Italian vierailusta on vierähtänyt 14 vuotta. Sen muistan, että italialaiset puhuvat englantia erittäin heikosti. Eivät enää. Tai eivät ainakaan Venetsiassa. Täällä kaikki puhuvat moitteetonta englantia.
Ja hinnatkin yllättivät. Odotin, että Venetsiassa olisi kallista, etenkin kun saavun Albanian kaltaisesta naurettavan edullisesta maasta. Täällä kuitenkin saa ihan hyvän lounassalaatin 8 eurolla. Ja kahvin 2-3 eurolla. Ja se kahvi.... Se on niiiiiin hyvää. Niin hyvää. :)
Huomenna vuokraamme auton ja suuntaamme Bolognaan ja Veronaan. Ja Maranelloon Ferrari-tehtaille. Arvatkaa kenen toiveesta...? ;) Mr. Karkkipäivä muuten oli aluksi vähän harmissaan siitä että emme tavanneet jossain päin Balkania. Hän oli nimittäin vähän kateellinen mun Albanian reissusta... :P Mutta tänne Venetsiaan saavuttuamme luulen hänen varmaan muuttaneen mieltään.... Tämä on kaiken maineensa arvoinen paikka.
Upea.
1. Alkuperäinen tunnelma, maa jollaisia ei ehkä pian enää ole Euroopassa. Ei Mäkkäreitä, Henkkamaukkoja, Starbuckseja…
2. Upeita UNESCOn maailmanperintölistalla olevia museokaupunkeja
3. Valloittavat ihmiset
Ansin kanssa ravintola Erassa Tiranassa - pöydän antimet maksoivat 7 euroa.
4. Hyvä ruoka
5. Todella halvat hinnat
6. Kiinnostavia nähtävyyksiä laidasta laitaan.
7. Kaupunkeja kaupunkilomista pitäville
8. Hiekkarantoja rantalomista pitäville
9. Kansallispuistoja luontoelämyksistä pitäville
10. Erilainen kokemus
* * * * * *
Sunnuntaiaamu Venetsiassa valkeni sumuisena ja sateisena, mutta Sannin aamiaispöydässä ratkesi valoisa autuus kun Mr. Karkkipäivä paljasti laukuistaan yllätystuliaisen - ruisleipää...!!!
Mies oli huomaavaisesti jopa tuonut kaksi vaihtoehtoa - perinteisen ruiskiekon ja vähähiilihydraattisen version. Voin kertoa että sallin itselleni sen perinteisen vaihtoehdon! ^_^
En voi edes kuvailla miten hyvältä leipä maistui, aidolla voilla voideltuna. Elämän pieniä nautintoja.
Vietin eilen ehkäpä yhden mukavimmista päivistä koko matkani aikana. Yhden päivän aikana Tiranassa sain neljä uutta ystävää.
Tiedän, on kulunut reissuklishee hokea että "paikalliset ovat niin ystävällisiä ja ihania", mutta täällä Albaniassa olen oikeasti tavannut aivan eri tavalla sympaattisia, aitoja ja avoimia ihmisiä. Täällä ei kukaan kiinnitä sinuun ulkomaalaisena/turistina mitään erityishuomiota, esimerkiksi jonkun maalaiskylän asukkaat eivät todellakaan tuijota sinua vaikka on selvää että olet "toisesta maailmasta". Mutta ottaessasi kontaktin albanialaisiin saat kaiken huomion ja osaksesi pyyteetöntä ystävyyttä ja avuliaisuutta.
Saavuin Tiranaan ilman karttaa ja olin samantien eksyksissä lähtiessäni hotelliltani etsimään kaupungin pääaukiota, Skanderbergin aukiota.
Pysäytin kadulla nuoren naisen ja kysyin apua. Nainen oli matkalla töihin mutta lähti samantien näyttämään minulle tietä ja sanoi ettei haittaa ollenkaan vaikka hän myöhästyy vähän...
Gertaksi esittäytynyt nainen kertoi olevansa töissä yhdessä Albanian suurimmista sanomalehdistä. Juttelimme Hillary Clintonin torstaisesta vierailusta Tiranaan, mediasta ja kaupungin nykypäivästä. Gerta taisi lopulta myöhästyä töistä enemmänkin kuin vain vähän, sillä hän halusi käydä ostamassa minulle kartan ja viedä minut kaupungin parhaalle näköalapaikalle Sky Toweriin.
Vaihdoimme yhteystietoja ja tapaamme varmasti seuraavan kerran kun tulen Albaniaan! Sillä seuraava kerta on varmaa. :)
Tässä vaiheessa minulla oli hirveä nälkä. Menin erään kadunmiehen suosituksesta italialaistyyliseen paikkaan jonka menussa oli myös kalaa ja seafoodia. Tilasin kalamaria kasviksilla. Tässä paikassa koin sitten reissun ensimmäisen ikävän ruokavälikohtauksen. Ympärilläni pöydät täyttyivät ja kaikki muut saivat ruokansa - paitsi minä. 45 minuutin kuluttua eteeni tuotiin haalea kasvislautanen joka koostui nahistuneista porkkanaviipaleista ja muutamasta orvosta kukkakaalipalasta. Kun aikaa oli kulunut tunti eikä pääruokaa edelleenkään kuulunut eikä ohi juoksenteleva tarjoilija kiinnittänyt minuun mitään huomiota tai pahoitellut ruoan viivästymistä, minulla keitti yli. Tein jotain mitäen ole eläissäni tehnyt - haukuin ravintolan täyteen ääneen ja kävelin ulos maksamatta.
Olin syönyt aamiaisen Beratissa 06.30 ja kello oli nyt 14.00 - verensokerit olivat niin alhaalla että minulla oli fyysisesti paha olo. Sanoin tarjoilijalle että ravintolan palvelu oli kertakaikkiaan "unacceptable" ja että minä lähden nyt, heippa. Viereisestä pöydästä eräs nainen sanoi englanniksi että hän on samaa mieltä ja pahoitteli asiaa ravintolan puolesta. Tarjoilijan alkaessa sopertaa minulle pelästyneenä anteeksipyyntöjä mä aloin huutaa, olin niin sekaisin nälästä ja kiukusta. (Kamalaa..!! En siis oikeasti koskaan, koskaan ole tehnyt näin...!) Huusin että olen todella, todella vihainen ja lähdin.
Päässäni takoi vain että pakko saada ruokaa, ruokaa, RUOKAA! Käännyin jostain kadunkulmasta umpimähkään ja yhtäkkiä edessäni häämötti rakennus jonka seinässä oli kalan kuva. Paikan nimi oli Delicatezza di Mare. Kalaa...! Sisään...!
Voisin kirjoittaa seuraavastakin episodista pienen novellin, mutta blogiformaatin rajoittamana yritän tiivistää sanottavani. Oli kuin olisin astunut taivaaseen jossa enkelikasvoinen mieshenkilö istutti minut pöytään ja sanoi rauhoittavalla äänellä että "ei hätää, tuon sinulle heti pienen alkupalan." Hän siis ihan oikeasti aloitti keskustelun sanomalla "Don't worry". Ilmeisesti minusta aika hyvin näkyi ulospäin että ihan kuohuin.
Pian eteeni alkoi ilmestyä gourmet-tyylisiä alkupaloja. Mustekalaa, simpukkaa, kalaa.... Herranen aika. Mihin ruokataivaaseen oikein olin tullutkaan..? Mies ei kysynyt minulta muuta kuin mitä kalaa haluaisin ja miten toivoisin sen valmistettavan.
Tunnin kuluttua olin syönyt seitsemän ruokalajin fine dining -lounaan hyvällä viinillä ja nautin uskomattoman hyvää cappuccinoa. Kaikki tuotiin pöytääni sen kummempia kyselemättä.
Aloin jutella minua palvelleelle miehelle. Hän oli Aldo. Kävi ilmi että tämä oli hänen ravintolansa, Tiranan viimeisin kalaravintola joka oli avautunut vasta 10 päivää sitten. Aldo valmistaa itse kaikki annokset. Mietin, että Aldo tarjoaa samalla tietämättään myös jonkinlaista sielunhoitoa, niin rauhoittava oli hänen olemuksensa. Tässä vaiheessa tajusin kysyä, mitä ruoka edes oli tullut maksamaan. Tämä oli selvästi hienompi ravintola, ja tajusin että minulla oli lompakossa enää 2000 lekeä (= n. 14 euroa) ja luottokortti hotellilla. Kerroin sen Aldolle, ja hän sanoi jälleen tyynesti hymyillen, "Don't worry".
Laskun loppusumma oli 1800 lekeä - olin saanut 500 lekeä alennusta. Olin niin liikuttunut etten tiennyt mitä sanoa. (Liikuttuminen tuntuu olevan minulle yleinen tunnetila täällä Albaniassa.) Olin nauttinut aterian jota Suomessa ei voisi uneksiakaan syövänsä alle parilla sadalla eurolla, ja täällä minulta veloitettiin 12,90€.
Kiittelin Aldoa ja kerroin kirjoittavani elämyksestä blogiini. Aldo hymyili tyyntä hymyään ja sanoi "Thank you kindly". Olin vain ihan että "No no, thank you."
Kolmas uusi ystäväni on Ansi, 22 vuotta.
Ansi ja pikkuveli
Tutustuin Ansiin istuessani illalla nettikahvilassa. Yhtäkkiä kuulin vierestäni ruotsia albanialaisella korostuksella. Katsoin uteliaana puhujaan, joka oli nuori, intensiivisen katseen omaava mies. Hän jutteli skypessä ruotsalaiselle ystävälleen.
En voinut olla kysymättä nuorukaiselta, miten hän osaa ruotsia. Hän ilahtui suuresti kuullessaan minunkin puhuvan ruotsia. Pian olin kuullut koko hänen elämäntarinansa - Ansi oli perheineen asunut Ruotsissa 6 vuotta kunnes heidät oli täysin ilman selitystä tai perusteltua syytä karkotettu kolme kuukautta sitten. Ansi puhuu täysin sujuvaa ruotsia ja kertoi haikeana, että hänen koko elämänsä on Ruotsissa. Hän oli opiskelemassa poliisiksi ja harrasti nyrkkeilyä mestaruustasolla. Sitten hänet vain eräänä päivänä kutsuttiin poliisilaitokselle ja kuljetettiin samantien Albaniaan. Koulu jäi kesken ja kaikki tavarat jäivät Ruotsiin.
Kävelin Ansin kanssa Skanderbergin aukiolle. Minun kävi poikaa niin sääliksi. Tiedän, tiedän. Tämän on albanialaisten arkea. Sadat ovat kokeneet aivan saman kuin Ansi. Tällaista elämä vain on. Mutta toivon, että Ansi pääsisi joskus takaisin Ruotsiin. Tavallaan hän on jo ruotsalainen. Sovimme pitävämme yhteyttä Facebookin kautta. Haluan tietää jos Ansi jonain päivänä pääsee takaisin ja valmistuu toiveammattiinsa poliisiksi.
Arbri (oikealla) ja veljensä
Neljäs uusi ystäväni on Arbri, maailmankansalainen. Arbri ei ole millään lailla tyypillinen albanialainen. Hän on asunut suurimman osan elämästään Albanian ulkopuolella, mm. 12 vuotta Lontoossa minkä kyllä kuulee Arbrin moitteettomasta englannin kielestä. Onpa Arbri asunut kaksi vuotta Suomessakin. "Minulla on eri mentaliteetti kuin perusalbanialaisella", Arbri sanoi mietteliäästi.
Tutustuin Arbriin Couchsurfing.orgissa. Sovimme tapaavamme Tiranassa kahvin merkeissä, ja meillä synkkasi välittömästi. Arbri puhuu vuolaasti ja on verbaalisesti aivan eri tasolla kuin muut matkan aikana kohtaamani albanialaiset. Hän on myös selvästi erittäin älykäs ja toimelias. Myönnän, että ihan ihan ymmärrä miksi Arbrin kaltaiset albaanit saavat ongelmitta asua muissa maissa kun taas sitten joku Ansin kaltainen itseään kouluttava nuori potkaistaan takaisin Albaniaan. Minun pitäisi varmasti olla paremmin perehtynyt maahanmuuttopolitiikkaan....
Pian minut oli kutsuttu Arbrin lapsuudenkotiin Pohjois-Albaniaan ja Arbri itse kutsuttu meille Suomeen. :) Tänään tapaamme jälleen kävelyretken merkeissä.
* * *
Enemmän kuin mieluusti jäisin Albaniaan vielä pidemmäksi aikaa, mutta "olosuhteiden pakosta" tämä osuus reissustani jää vain kuuteen päivään. Sillä tänä iltana matka jatkuu jälleen..... Minulla on treffit Mr. Karkkipäivän kanssa..... Venetsiassa! ^_^
Seuraava raportti siis tulvien keskeltä...?
Viesti Mr. Karkkipäivälle keskiviikkona 31. lokakuuta klo 19.40. (Ajattelin että se sopii julkaistavaksi matkakertomuksena täällä blogissakin. :)) Kuvituksena otoksiani Beratista.
"Johan on ollut taas päivä...
Olen tänään matkustanut kilometreissa n. 120 km matkan, ja siihen meni 5 tuntia...... Bussiliikenne Albaniassa on vähintäänkin mielenkiintoista. Teiden kuntoa en lähde edes kommentoimaan.... Bussipysäkkejä ei ole, eikä myöskaan tarkkoja aikatauluja. Busseja kulkee kahdenlaisia - isoja kunnallisia (jotka kai mahdollisesti yrittävät seurata jotain aikatauluja, mutta käytännössä.. nohh...) sekä pieniä yksityisiä minibusseja, furgoneja. Noita minibusseja täällä käyttävät melkein kaikki, vaikka ne ovat kalliimpia.
Albaniassa on partureita yhtä tiheään kuin Kreikassa leipomoita....
Kun yhdentoista jälkeen aamulla tulin paikkaan, joka ei ole bussiasema mutta kuitenkin bussien yleinen pysähdys- & lähtöpaikka Gjirokastrassa, oli sillä hetkellä lähdössä vain furgoneja. Seuraavan ilmoitettiin lähtevän klo 12. Käytannössä bussi kuitenkin lähti vasta kun se oli saanut jokaisen istuinpaikan täytettyä. Money talks.
Bussin ajettua kolme tuntia minut yhtäkkiä dumpattiin ulos keskelle ei-mitään, kuski vain sanoi että "Berat, Berat". Kysyin, että pitääkö mun odottaa toista bussia (mikä oli tietysti ihan turhaa sillä eihän kuski puhu kuin albaniaa), ja kuski vain huitoi tien toiselle puolelle. Menin sitten kamoineni sinne ja jäin orpona seisomaan tyhjän maiseman keskelle.
Ehdin siinä 10 minuuttia miettiä että mihinkähän helkkariin tässä jouduttiin, kun tieltä lähestyi minibussi jonka ikkunassa luki Berat. Jee! Ahtauduin sisään ja taas mentiin. Kuskit ajavat täällä aivan päättömästi, teiden kunnon huomioon ottaen voin vain ihmetellä miten autot kestävät ehjinä tuollaista kaahausta ja että miltähän tieliikenneonnettomuustilastot näyttävät.... Välillä meinasin jo kirkua ääneen kun näytti siltä että nyt ajetaan suoraan rekan nokkaan.
Jonkun ajan kuluttua minut komennettiin jälleen ulos ja uuteen minibussiin. Tässä vaiheessa tajusin etten pääse Beratiin ennen pimeän tuloa.... Vietin siis käytännössä koko päivän bussissa. Aikainen pimeän tulo on kyllä vähän harmillista. Lyhentää huomattavasti turistillisia mahdollisuuksia. Etenkin uuteen kaupunkiin saapuessa orientoituminen pimeällä ei ole niin helppoa.
Lopulta saavuin määränpäähäni ehjänä, ja lähdin etsimään turisti-infoa. En ollut varannut täältä etukäteen hotellia. Kysyin lähimmästä kahvilasta nuorelta, yllättävän sujuvasti englantia puhuvalta nuorukaiselta, missä päin on kaupungin keskusta ja turisti-info. Hän osoitti suuntaan, joka minusta EI vaikuttanut keskustalta, mutta mies vakuutti että siellä indeed on "center of Berat". Selvä, sinne sitten.
Mutta ei. Siellä ei ollut keskustaa. Turisti-info oli vanha, jo 10 vuotta kiinni olleen näköinen rakennus. Kysytään seuraavalta. Noniin. Tällä kertaa keskustan kerrotaan olevan siinä suunnassa josta juuri tulin. Luovutin turisti-infon suhteen ja kävelin yksinkertaisesti sisään ensimmäiseen näkemääni hotelliin. 20 euroa yö. Selvä. I will take this.
Sitten lähdin syömään. En ollut varautunut siihen että matka Beratiin kestäisi niin kauan, enkä ollut syönyt päivällä muuta kuin aamiaisen. Olin niin nälkäinen että heikotti. Onneksi sentään sain yhdeltä perheenäidiltä furgonissa (minulle tuntemattoman) hedelmän, ilman sitä olisin varmaan jo pyörtynyt.
Tein huomion. Kaikki ravintolat ovat tyhjiä. Auki, mutta tyhjiä. Gjirokastrassa oli sama homma. Lukuunottamatta lemppariani Kujtimia, siellä oli aina jokunen asiakas lisäkseni. Ensimmäisessä ravintolassa ei ymmärretä minua kun sanon että haluan kalani grillattuna, en friteerattuna. Vaihdoin ravintolaa. Täällä saan odottaa ruokaa 40 minuuttia. Vaikka olen ainoa asiakas. Edes salaattia ei tuoda pöytään ennenkuin pääruoan kanssa.
No, ruoka oli hyvää ja vaikkakin kalliimpaa kuin Kujtimissa, kolmen ruokalajin ja viinikarahvin lasku jäi alle 9 euron.
Seuraavaksi halusin kahvia. Tein uuden huomion. Berat on paljon eläväisempi kaupunki kuin Gjirokastra, vaikka ovat samankokoiset ja itse asiassa samantyylisetkin, kummankin Old Town on UNESCOn maailmanperintölistalla. Beratin joen vartta kulkevalla kävelykadulla liikkuu paljon ihmisiä. Kahviloissa istuu paljon ihmisiä. Näkymää voisi jopa kutsua vilkkaaksi. Täällä siis juodaan kyllä kahvia mutta ei käydä ravintolassa syömässä.
Huomio 3: kadulla liikkujat ja kahviloissa istujat ovat kaikki miehiä. Kaikki. Naisia ei näy missään.
Paitsi tarjoilijoina. Kysyn kahvilassa missä kaikki naiset ovat. Tarjoilija puhuu hyvää englantia mutta ei oikein osaa vastata. "Vain miehet kävelevät iltaisin", hän sanoi. "Se ei ole naisten juttu." OK.
Että tällainen päivä täällä. Kokemus Albania jatkuu omalaatuisenaan."
** Viestin loppu **
(Myöhemmin kuulin hotellini emännältä, joka myös puhuu todella hyvää englantia, että naiset ovat iltaisin lasten kanssa kotona tekemässä läksyjä. Albanian koulusysteemiin kuuluu paljon kotiopiskelua. Lasten koulupäivä kestää 8-14, ja illalla he omistavat monta tuntia läksyille. Se on ikäänkuin myös virallista kouluaikaa.)
Kävin seuraavaksi nettikahvilassa koska hotellini nettiyhteys oli varattu, ja kun puoltatoista tuntia myöhemmin palasin kävelykadulle, se oli tyhjä. Kello ei ollut yhdeksääkään. Iltakävelyllä on siis rajoitettu aikansa. :)
Hotellihuoneessani lämmittäydyin kuuntelemalla läppäriltä minun ja Mr. Karkkipäivän musiikkia, Sigur Rósia. Edes neljä peittoa eivät täysin poistaneet luihin ja ytimiin tunkeutuvaa kylmyyttä. Nukahdin silti tyytyväisenä.
.
.
Ja tätä lukiessanne olen matkalla Tiranaan. Ellen jo perilläkin. :) Edit. Saavuin juuri..! ^_^ Ja behold - aurinko paistaa tänään...! Saatoin jopa riisua fleecetakkini kun astuin ulos bussista. :D
Olen todella iloinen että tulin Albaniaan.
En osaa kunnolla pukea sanoiksi miten erilaista ja erikoista täällä on mihinkään muuhun aiemmin vierailemaani maahan verrattuna, mutta tunne on todella virkistävä ja mielenkiintoinen.
Kreikka tuntuu Albaniaan verrattuna kuin tutulta mummolalta. Albania on niin lähellä, mutta tunnelmallisesti niin kaukana Kreikasta.
En pääse eroon tunteesta, että tipahdin tänne saapuessani läpi jostain universumin aukosta toiseen aikaan ja tilaan. Kaupat, ravintolat ja kahvilat ovat kuin eläviä museoita kommunistiselta ajalta kymmenien vuosien takaa.
Kaikki on niin askeettista, mutta samalla täynnä sydäntä. Paikallisten kasvoilta eivät tunteet paista, palvelu on kohteliasta ja ilmeetöntä, mutta vilpitöntä. Rakastuin tähän koruttomaan ravintolaan, jonka omistaja ei hymyillyt minulle kertaakaan kahden vierailuni aikana, mutta toi ääneti pöytään herkullisinta ruokaa mitä olen koko matkan aikana syönyt. Ja kiitti minua kädestä puristaen kun tänään lähdin.
Kasvissyöjän unelmalounas.
Kun tänään aamulla heräsin, olin niin kohmeessa että tuskin sain kengännauhoja solmittua. Täällä on hyvin kylmä. Niin ulkona kuin sisällä hotellihuoneessani.
Lähdin aamiaiselle vanhan kaupungin sydämessä sijaitsevan hotelli Cajupin ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan viehättävään näköalaravintolaan. Tilaamani kaksi kahvia lämmittivät minua kuin joku elämän eliksiiri.... En usko että kahvi on koskaan tuntunut niin hyvältä. Nimenomaan tuntunut, ei pelkästään maistunut.
Kuitenkin vasta ylhäällä Gjirokastran linnalla esiin tullut aurinko sai minut vihdoin lämpiämään. Maatessani muurin reunalla Kreikan aurinko tuntui hyvin kaukaiselta... Ajatella, että vasta runsas viikko sitten olin vielä hiekkarannalla bikineissä...
Minulle tuli tunne, että vasta nyt olen todella matkalla. Jätettyäni turvallisen "mummolan" taakseni ja tultuani tänne minulle aivan uuteen, vieraaseen maahan. Jossa kukaan ei oikein ymmärrä mitä sanon ja jossa ihmisten ilmeettömät kasvot kertovat tarinaa pitkään suljettuna olleesta valtiosta.
Kun hain illalla teetä hotellini aulasta, antoi hotellin omistajan vaimo minulle teen kanssa keitetyn kananmunan. Olin liikuttunut tästä eleestä. En ole varma, mutta ilmeisesti nainen oli aiemmasta keskustelustamme ymmärtänyt, että pidän kananmunista. Niinkuin pidänkin. :)
Selvisinhän mä tänne...! :)
Ja Korres-arvonta on nyt suoritettu. Onni suosi nimimerkki Tainaa, jolle lähtee siis Japanin Ruusu -vartalonhoitosetti. Onnittelut Tainalle!
Kolme ensivaikutelmaa Albaniasta:
1. Täällä ei puhuta englantia ja on hyvin vaikea tulla ymmärretyksi.
2. Täällä aika on pysähtynyt ja olo on kuin jossain rinnakkaistodellisuudessa 50 vuotta sitten.
3. Täällä on hyvää ja halpaa ruokaa. (Söin lounaaksi runsaan salaatin, juustoiset pinaattikasvispyörykät sekä ison grillatun taimenen viinilasillisella alas huuhdeltuna - hintaan 7,20€. Mä tulen niiiiin syömään täällä paljon!!)
.
.
.
.
.
Kuvat ovat Gjirokastrasta jonne saavuin tänään. Ja yhä vain loitonnutaan kesästä... Istun tällä hetkellä paksuihin viltteihin kääriytyneenä hampaat kalisten jäisessä hotellissani.
Olen muuten hämmästynyt siitä miten paljon olenkin päivitellyt blogia matkan aikana. Luulin ja odotin ettei se tuntuisi täällä niin tärkeältä.... Mutta itse asiassa.... huomaan, että koska matkustan yksin, teistä on tullut vähän niinkuin matkakavereitani. Seuralaisen puutteessa juttelen teille ja jaan fiiliksiä.
Osa Karkkipäivän kosmetiikkalukijoista on varmasti ottanut hatkat blogin parista, mutta ehkäpä saan toivottaa heidät tervetulleiksi takaisin sitten joulukuussa...?
Joka tapauksessa, kiva että on teitäkin jotka kuljette mukanani! :)
Määrä, jonka verran söin kuuden viikon aikana kreikkalaista jogurttia.
Kyllä. Laskin sen. :)
Hei sitten, Kreikka! Jään kaipaamaan jogurttia, piirakoita, aurinkoa ja ystäviäni..! (En välttämättä juuri tuossa järjestyksessä.)
Tätä kirjoittaessani minulla on kädessäni lippu Albaniaan jonka viimein onnistuin saamaan odotettuani kärsimättömänä lipputoimiston ulkopuolella aamuseitsemältä.
Ja toivon mukaan tätä lukiessanne olen jo Albaniassa. (Ajastan tämän puoleen päivään...)
Okei. Korfun saari ei ole sieltä pienimmästä päästä Kreikan saaristossa. Asukkaita saarella on 110 000 joista n. 40 000 asuu pääkaupungissa Corfu Townissa (tai kreikaksi Kerkyrassa). Korfu on myös yksi Kreikan suurimpia turistimagneetteja. Voisikin siis hyvin perustein odottaa, että täällä on erinomaiset ja monipuoliset matkailupalvelut.
Korfulta on päivittäiset laivayhteydet Albaniaan vuoden ympäri. Albania on niin lähellä että sinne näkee täältä. Haluan päästä Albaniaan. Luulin että se olisi yhtä helppoa kuin juustopiirakan osto leipomosta.
Vaan ei.
SYVÄ HUOKAUS.
Jopas meni vaikeaksi jättää Kreikka.
Haluan mainita, että jokaisella aiemmin vierailemallani saarella on ollut seitsemänä päivänä viikossa aamusta iltaan auki olevia laivalippumyymälöitä ja matkailuinfopisteitä. Niillä pienimmilläkin. Olen hämmentynyt.
Saavuin eilen Korfulle ja sää oli mitä kaunein. Ajoimme Couchsurfing-houstini kanssa ihanan seesteiseen Arillasiin kylään saaren luoteisrannikolle. Aurinko laski lähes pilvettömällä taivaalla, ilta oli lämmin ja leuto ja menin tyytyväisenä nukkumaan odottaen seuraavan päivän pitkää kävelyretkeä Arillasin rannalle ja lähikyliin.
.
...kunnes aamulla heräsin ikkunoiden paukkumiseen, tuulen ulvontaan ja tähän totuuteen:
Se oli sitten aurinkoloman loppu vihdoin tänään.
.
Pakkasin kamani ja lähdin Arillasista takaisin Corfu Towniin. Mitäpä siellä tekisi yksin myrskyssä? :( Houstinikin lähti tänään Italiaan.
.
Kuvakertomus myrskyisestä päivästäni Korfulla.
Majapaikkani katolta.
.
Hiukset olivat päivän päätteeksi aikamoinen tuulenpesä...
.
.
Kahvittelijat eivät hylkää Korfun maineikasta Liston-katua oli sää mikä hyvänsä... :)
.
Tein tänään myös löydön. Olen kyllä ihan totaalisen idiootti kun lähden raahaamaan näitä rinkassani mutta en voinut vastustaa.... Huulipunateline maksoi paikallisessa halpahallissa vain 1,50€..! En ole missään aiemmin nähnyt tällaisia. Vähänkö käteviä...!
