Tiedättekö. Joskus tapaa niin inspiroivia ihmisiä, että sitä ihan alkaa itsekin hehkua näiden henkilöiden seurassa. Ryhti kohenee, suupielet kohoavat korviin ja tulee vain sellainen läpikotaisen lämmin ja innostunut olo.
Tapasin eilen tällaisen ihmisen. Olen tavannut hänet kerran aiemminkin, 6-7 vuotta sitten. Jo silloin hänen läsnäolonsa teki lähtemättömän vaikutuksen.
Ella.
Ella on yrittäjä, majatalon emäntä, sommelier, opettaja, kolumnisti, laulaja, säveltäjä, kokki, perheenäiti. Ja kaikkea tätä ilman stressin häivää. Sanat kuten "väsymys", "ei jaksa" ja "kiirettä" eivät tunnu kuuluvan hänen sanavarastoonsa.
Kerron teille Ellasta enemmän syksyn aikana. En vain malttanut olla jakamatta näitä kuvia eiliseltä jo nyt. Hyrisen vieläkin Ellasta tarttunutta iloa. Miten jollain voikin olla noin positiivinen aura?
Kuvista voittekin jo ehkä hieman päätellä missä merkeissä Ellaa tapasin.
.
Oikein ihanaa viikonloppua kaikille! :)
Kesäni Ahvenanmaalla alkaa olla lähenemässä loppuaan. Viikonloppuna jätän saaren taas vähäksi aikaa taakseni ja palaan - tosin vain viikoksi, sittenhän tie viekin jo Välimerelle - mantereen arkeen.
Haluan vielä näinä viimeisinä kesäpäivinä jakaa kanssanne muutamia muistoja ja hetkiä saariston kesästä.
Tänä kesänä olen kokenut monia "ekoja". Vaikka historiani Ahvenanmaan kanssa alkaa jo 10 vuoden takaa ja olen kolunnut saarta kärjestä kärkeen, on jäljellä yllättävän monia must-paikkoja joissa jokaisen Ahvenanmaan ystävän tulisi vierailla. Tänä kesänä olen saanut ruksattua listaltani mm. Nauticalin, Pub Stallhagenin ja Viikinkimarkkinat.
Kesän kiinnostavin vierailukohde oli kuitenkin ehdottomasti Sälskärin majakka. Olen jo monen monena kesänä yrittänyt järjestää itseäni retkelle majakalle, mutta koska sinne pääsemiseen vaaditaan auto, on retken toteuttamisella ollut haasteensa. Joo - siis itse majakallehan ei tietenkään pääse autolla, mutta ensin täytyy hankkiutua Skarpnåtön laiturille Hammarlandiin josta venekuljetukset Sälskärille lähtevät. :)
Heinäkuun lopussa sain tilaisuuden päästä Sälskärin retkelle Ahvenanmaan matkailutoimisto Visit Ålandin järjestämänä. Minulle ja Mr Karkkipäivälle vuokrattiin auto RBS:n kautta (Ahvenanmaalla on vain yksi ainoa autovuokraamo, joten jos kaipaatte Ahvenanmaa-visiitillänne autoa niin sellaisen saa RBS:ltä), ja huristelimme eräänä kauniina keskiviikkoiltana Skarpnåtöön jonne on Maarianhaminasta puolen tunnin ajomatka.
Venematka Skarpnåtöstä Sälskäriin kestää noin puolitoista tuntia, ja se taittuu polkupyörälautta M/S Silvanalla.
Saariston nopeasti muuttuva sää näytti taas persoonallisuutensa - Hammarlandissa ihanasti lämmittänyt aurinko päätti jäädä selkämme taakse, ja majakalle saapuessa taivas oli harmaa ja pilvessä. Se oli vähän harmi, sillä retken ohjelmaan kuului iltapicnic kallioilla. Meidän kohdallamme picnic jäi väliin, sillä saimme seuraksemme Sälskärille myös sateen.
Retken oppaana toimii Bengt Häger, joka on kasvanut Sälskärillä ja kertoo eläytyen tarinoita elämästä majakkasaarella. Bengtin isä toimi Sälskärillä majakanvartijana 20-luvulta 40-luvulle.
Majakka rakennettiin vuonna 1868 ja oli toiminnassa vuoteen 1948. Tänä päivänä saari on tietysti asumaton, mutta ennen vuotta 48 majakassa oli miehitys ympäri vuoden.
Majakanvartijoiden aikoina saaressa oli elämää kuin pikkuisessa kylässä. Bengtin lapsuudessa siellä asui kaksi perhettä, eikä kuulostanut yhtään siltä että Bengtillä ja kavereillaan olisi ainakaan ollut tylsää Sälskärillä...! Oli hurjan kiehtovaa kuulla Bengtin tarinoita elämästä majakanvartijan poikana. Katsoessa tämän päivän autiota Sälskäriä tuntui, kuin Bengtin kertomukset tulisivat toisesta maailmasta.... Ja niinhän ne tavallaan tulivatkin.
Majakka on 30 metriä korkea, ja ensin mietin että uskallanko edes kiivetä sinne. Onneksi portaat ovat "kiinteät" eli kiivetessä ei näe pudotusta alas. (Sellaiset raput on oikeasti pahat joiden läpi näkee alas syvyyteen.... ^_^)
Pääsin kuin pääsinkin ylös pienten lepotaukojen saattelemana (salilla käynti ei valitettavasti näy aerobisessa kunnossa, öhm), ja perillä odotti yllättävä näky. Voi miten pieni majakan lamppu onkaan....! Uskomatonta että näin pienestä lampusta lähtee niin voimakas valo..!
Voiko tätä maisemaa katsellessa kuvitella, että joskus saaren on täyttänyt elämä ja rantakallioilla ovat kaikuneet lasten äänet..?
Kaunista, ja vähän haikeaa.
Palasimme veneelle ja osa retken osanottajista taisteli urheasti vilua vastaan ja istui kallioille picnic-koreineen. Me misterin kanssa pujahdimme veneeseen suojaan sateelta heti kun lankku laskettiin. :)
Paluumatka kului laivan "sisäkajuutassa". Löysimme huopia joihin kääriydyimme ja huvitimme itseämme ottamalla irvikuvia kameralla. Söimme eväitämme, nauroimme ja juttelimme ja oli jotenkin ihanan tunnelmallista. Paluumatkalla pysähdyimme vielä Getankin laiturilla, ja koska veneessä tuli vietettyä yhteensä melkein neljä tuntia, tuntui kuin olisi käynyt jossain kaukanakin.... Ja niinhän me kävimmekin, 40-luvun muistoissa...! ^_^
Ihana retki jota voin lämpimästi suositella. Bengtin henkilökohtaiset tarinat tekevät vierailusta jotenkin erityisen koskettavan.
Toivottavasti ensi kerralla saisi nauttia eväskorinkin auringon lämmittämillä kallioilla...!
Ajattelin kirjoittaa rinnoista.
Joihinkin juttuihin sitä kypsyy vasta aikuisena. Tai täytettyyään 26. Tai 30. Tai en minä oikeastaan enää muista milloin oikein tulin sujuiksi rintojeni kanssa. Vanhana kuitenkin.
Naisten suhdetta rintoihinsa on puitu maailman sivu eri artikkeleissa, tutkimuksissa ja tv-ohjelmissa. En kuvittele, että minulla on keskusteluun mitään uutta annettavaa tai tuoretta näkökantaa. Kunpahan puran ajatuksiani aiheesta osana blogin ajoittaisia itsetunto- ja minäkuva-kirjoituksia.
Ja liittyvähän rinnat olennaisesti kauneuteen.
Onkohan montaakaan nuorta tyttöä tai naista, joka ei jossain vaiheessa kokisi jonkinlaista huolta, epävarmuutta tai jopa häpeää ja ahdistusta rinnoistaan? Rinnat ovat yksi keskeisimpiä ulkonäkö”puntareita” nuoren naisen elämässä. Ainakin minun nuoressa elämässäni niin oli.
Rinnat astuivat elämääni neljännellä luokalla. No, eivät henkilökohtaisesti, sillä itse en vielä tullut näkemään omaa rinnanmuodostusta pariin vuoteen, mutta eräänä päivänä yhdellä parhaista ystävistäni oli Ne. Muistan aina sen hetken, kun tajusin, että herranjestas mehän leikitään vielä poneilla ja Tuolla on jo Tissit.
Havainto ei aiheuttanut kateutta tai toivetta että minäkin. Se vain oli outoa. Ja ehkä vähän kiusallista. Taisin jopa ajatella, että eikö ystävääni nolota kun hänellä on rinnat 10-vuotiaana.
Meni pari vuotta ja tunnelmat olivat ihan toiset. Yläasteelle mennessä olimme jo kauan sitten jättäneet leikki-iän taaksemme ja olimme nuoria naisia. Ponicollegepaidat ja hiusdonitsit olivat vaihtuneet tietoiseen ulkonäköön. Piti näyttää hyvältä, joukkoon kuuluvalta. Puoleensavetävältä.
Ja jos olit syntynyt tytöksi, sinulla kuului tietysti olla Rinnat. Viimeistään 7-luokalla ne olivat yhtäkkiä Olemassa suurella o:lla. Jos sinulla ei juuri sellaisia ollut, ikävä juttu. Sinun ei todellakaan annettu unohtaa sitä. Varhain kehittynyt ystäväni oli yhtäkkiä ”lucky bastard”, ja minun silmissäni suojassa kaikelta pinnalliselta ikävältä.
”Vittu tyttö eihän sulla ole edes rintoja!”
Poika nauroi pilkallisesti ja osoitti laihaa farkkuhaalareiden peittämää rintaani. Oli itse ehkä 15, vuotta ylemmällä luokalla. Olimme diskossa. Tunsin kuumotuksen leviävän poskilleni. Vastasin varmasti jotain yhtä pilkallista ja jatkoin matkaani niin kuin ei mitään. Mutta sisälläni olin niin surullinen. Niin vihainen. Miksi minun oli pitänyt saada tällaiset geenit? Miksi minä olin jäänyt ansaan 12-vuotiaan kehoon? Ihan vain siksi että joku geneettinen koodi on päättänyt etteivät rintani koskaan tule täyttämään kuin pienen teekupin, saan kärsiä kiusausta ja nöyryytystä.
Teini-ikää tutuimmillaan varmasti monelle muullekin.
Olin osa suosittua kaveriporukkaa eikä epävarmuuteni juurikaan näkynyt ulkoisesti. Sosiaalisten, vilkkaiden ja äänekkäiden ihmisten on helppo kätkeä epävarmuutensa persoonallisuudellaan. Niin tein minäkin.
Pahin muisto yläasteelta on se, kun suuri ihastukseni torjui minut 14-vuotiaan kypsällä argumentilla (kaverin kautta välitettynä, tietenkin); ”No olisin mä ehkä muuten kiinnostunut mutta kun ei sillä Sannilla oo rintoja…” Olin ihastunut häneen vielä senkin jälkeen. Kaksi vuotta tuli pala kurkkuun aina kun hän käveli vastaan.
(Olen muuten nykyään samaisen pojan Facebook-kaveri –emme tosin ole nähneet yläasteen jälkeen- ja minun oli pakko pari vuotta sitten kysyä muistiko hän vielä tätä kommenttiaan. Tyyppi meinasi suunnilleen hajota häpäriin, hän ei meinannut uskoa todeksi että oli joskus sanonut noin…! Murrosikäisen viisautta…..)
Käytin pitkään säkkimäisiä puseroita ja neuleita. 9-luokalla ostin muistaakseni ensimmäiset topatut rintaliivit. Ne auttoivat ehkä vähän. Mutta vaikutelma oli tietysti huijausta, eikä parantanut itsetuntoani. Ihonmyötäistä paitaa käytin ensimmäisen kerran vasta lähemmäs 2-kymppisenä…! Toisaalta muotikin oli 90-luvulla erilaista ja vaatteet kautta linjan löysempiä kuin nykyään.
Kuulostaa varmasti ihan hullulta, mutta muistan aina sen hetken, kun menin ensimmäistä kertaa ulos vartalonmyötäisessä t-paidassa. Kävelin lyhyen matkan puiston läpi postiin. Vilkuilin ympärilleni ja mietin, tuijottavatko ihmiset minua. Tunsin paidan kuosin ihoani vasten. Se piirsi minut esiin ja koin olevani ”paljas”, suojaton. Muisto on tämänhetkiselle itselleni aivan absurdi. Niin vaikea minun oli kuitenkin tuolloin hyväksyä vartaloani.
Muutos lähti siitä, kun rakastuin kunnolla ensimmäistä kertaa. Tarvittiin siis täysi hullaantuminen toiseen ihmiseen ja vakuuttuminen siitä, että tämä toinen hyväksyi minut sellaisena kuin olen, että vinoutunut vartalonkuvani lähti oikenemaan. Toki ikä ja sen mukanaan tuoma kypsyminenkin varmasti pikku hiljaa vaikuttivat asiaan. Toivoin edelleen että rintani olisivat edes ”normikokoiset” (mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaan, itse haaveilin B-kupista), mutta en enää hävennyt niitä tai kokenut tarvetta peitellä vartaloani.
23-vuotiaana ostin ensimmäistä kertaa bikinit. En olisi ikinä uskonut, että voisin joskus esiintyä sellaisissa julkisesti. Se oli oikeasti terapeuttista. Kävelin rannalla jossain Välimerellä ja annoin auringon lämmittää napaani. (Jee – keskivartalokin ruskettuu…!) Olo oli niin hyvä ja luonteva. Bikinien myötä varmasti viimeistään olin päässyt eroon kompleksistani. Tissit kuin tissit. Eivät ne minua määrittele.
Nyt 3-kymppisenä olen oikeastaan aika tyytyväinen rintoihini. Ovathan ne edelleen pikkuiset teekupit, ja jos joku aamu heräisin vähän täyteläisemmällä varustuksella niin tuskin olisin pahoillanikaan. Mutta miksi surra puutteita kun voi huomioida hyviä puolia? Rintani ovat kuitenkin kiinteät ja, öhm, nuorekkaat. Voisivat ne väsyneemmiltäkin näyttää tässä iässä.
Ja tiedättekö mikä on ollut hauskin havainto? Sitä mukaa kun aloin hyväksyä rintani, niin ne tuntuivat ikään kuin kasvavan…! Eivät tietenkään konkreettisesti, jos nyt ihan mittanauhalla mitattaisiin, mutta minun silmissäni kyllä. Sen täytyy olla psykologinen vaikutus.
Jos joku postausta lukeva nuori tunnistaa itsensä tämän tekstin alkutilanteesta, niin sanon teille tämän: persoonallisuutesi tekee tissisi. ;) En kylläkään tiedä, onko meno yläkouluiässä enää yhtä tissikeskeistä kuin omina aikoinani, mutta iästä riippumatta se kulunut klishee persoonallisuudesta pitää aina paikkansa. Iloisella, ystävällisellä ja sydämellisellä naisella saa olla vaikka kuopat rintojen kohdalla – hän on silti ihana. Kuppikoko tulee kiinnostavuusasteikolla jossain siellä kengännumeron ja kolesteroliarvon välissä.
Entä se varhain kehittynyt "tissiystäväni"? Mitä ajatuksia hänellä on elämästä suurten rintojen kanssa? Siitä saatte lukea seuraavassa osassa, kun Neiti 75F kertoo oman tarinansa.
*
Millainen suhde teillä on rintoihinne?
* * P.S. Kommentteja on tullut niin paljon että en ikäväkseni ehdi mitenkään vastaamaan/kommentoimaan kaikkiin joihin haluaisin, kovasti pahoitteluja siitä. Joka ikisen olen lukenut ja osa toi kyyneleetkin silmiin. Kiitos kaikille tarinoidensa jakamisesta tai osallistumisesta muuten vain keskusteluun, annatte myös toisillenne arvokasta vertaistukea! * *
~ Upeaa että muutama mieskin on tullut keskusteluun mukaan! ~
Pudding. Yleisesti suomennettu vanukas. Ja mitä on vanukas? Ainakin suomalaiselle tulee ensimmäisenä mieleen maitoon tehty, tärkkelyksellä, liivatteella tai kananmunilla kiinteytetty makea, hyytelömäinen jälkiruoka.
Briteissä (ja muissa Kansainyhteisön maissa) pudding tarkoittaa kuitenkin jotain muuta. Englantilainen pudding on rakenteeltaan sienimäinen ja valmistetaan perinteisesti käyttäen perusraaka-aineena jotain viljatuotetta sekä sitovana aineena munia, voita tai muuta rasvamaista ainetta. Tähän perusmassaan sitten lisätään makeita tai suolaisia raaka-aineita ja mausteita. Massa kypsennetään paistamalla, keittämällä tai höyryttämällä. Puddingien valmistus on ihan oma taiteenlajinsa eikä aina todellakaan yksinkertaista hommaa. Jotkut yksilöt vaativat jopa 8 tunnin höyrytyksen..!
Olin kuullut englantilaisista puddingeista aiemminkin, mutta vasta tällä matkalla tein ruokalajiin lähempää tuttavuutta.
Nimittäin.... hotellimme Cotswoldsin Mickletonissa sattui olemaan Englannin virallisen Pudding Clubin kotipaikka! ^_^ The Pudding Club on perustettu vuonna 1985 vaalimaan ja säilyttämään brittiläistä pudding-perinnettä, joka kuulema jossain vaiheessa oli jo kärsimässä inflaatiota. Seuran jäsenet kokoontuvat joka perjantai Mickletonin Three Ways House -hotellin kabinettiin maistelemaan ja arvioimaan "vanukkaita".
Maistelutapaamiset ovat avoimia kaikille, ja niistä onkin tullut suosittuja niin paikallisten kuin ulkomaisten turistien keskuudessa. Ilta alkaa kolmen ruokalajin illallisella, ja sen jälkeen tarjoillaan yhteensä seitsemän (!!) erilaista vanukasta joita saa - ja kuuluukin - mättää naamaan niin paljon kuin vain napa vetää. Meitä harmitti kovasti että vierailumme ei osunut perjantaille, muuten Mr Karkkipäivä olisi ehdottomasti buukattu pudding tastingiin. ^_^ Seremonia kuulosti niin kertakaikkisen hullulta ja omalaatuiselta (puhumattakaan siitä, että jengi oikeasti jaksaa syödä niin paljon....!!) että se olisi todellakin pitänyt nähdä omin silmin. No, onpahan syy palata joskus Mickletoniin! :)
No, kun kerran virallisen pudding-seuran päämajaan olimme saapuneet, olisi tietenkin ollut skandaali lähteä maistamatta edes vähän...! :D Tunteita nostattaneen illallisemme päätteeksi herra tilasi jälkiruoaksi Pudding Selectionin, joka koostui kolmesta eri suosituimpiin kuuluvasta puddingista. Sinä iltana maut olivat Banaani-Kaneli, Very Chocolate ja klassinen Sticky Toffee.
Ensireaktio: herranjumala mikä lautasellinen tavaraa. Jos alku- ja pääruoka jättivät ainakin rouvan kohdalla toivomisen varaa koon suhteen, oli pudding-jälkkäri mitoitettu aivan hervottomaksi annokseksi. Läjästä olisi rittänyt ainakin kolmen ruokailijan makeannälkään!
Kakkosreaktio: siis tuollaista mössöäkö se pudding on..? Niinpä, britti-pudding ei todellakaan usein koreile ulkonäöllään! Puddingista riippuen koostumus voi olla kiinteämpääkin, mutta nämä kolme oli valmistettu höyryttämällä joka jättää rakenteen erityisen puuromaiseksi.
Nämähän ovat tietysti lähes silkkaa sokeria, eivätkä todellakaan kuulu noudattamaani ruokavalioon, mutta kuten todettua; elämästä ei pidä tehdä turhan mustavalkoista. Ja hei - olinhan kuitenkin The Pudding Clubissa. ;)
Kolmosreaktio: eiiiijjjjj hyvänen aika miten hyvää!!!!! Apua pysäyttäkää joku mun lusikka...!!
Surely enough, epämääräinen, höyryävä mössö oli taivaallisen herkullista. Söin ehkä kolme ruokalusikallista ennenkuin sain irrotettua otteeni ruokailuvälineestä ja sysättyä kulhon miehen puolelle. Makea pudding tarjoillaan aina paksun vaniljakiisselin kanssa, ja sitä kuuluu kauhoa päälle niin paljon että vanukas käytännössä ui kiisselissä. Myös mies oli aivan euforinen puddingia maistellessaan. Olimme yksimielisiä siitä, että Sticky Toffee oli parasta.
Yksi parhaita jälkiruokia mitä olen varmaan koskaan maistanut. (Ja arvatkaapa vain alkoiko päässä heti tikittää miten tästä saisi luotua vähähiilihydraattisen version... :P) Mutta miten ihmeessä ihmiset selviävät hengissä Pudding-tapaamisista..? Kun herkkua on tarjolla rajattomasti ja vielä seitsemässä eri maussa, miten voi pysäyttää itsensä ajoissa....? :D
Onko lukijoiden joukossa britti-puddingin ystäviä? Mites suolaiset versiot, esimerkiksi skottilainen haggis jossa on lampaan sydäntä, keuhkoa ja maksaa....?
Linkkejä kiinnostuneille tai muuten vain uteliaille:
Sticky Toffee -vanukkaan resepti (tämä on uuniversio, ei höyrytetty)
Noniin, vihdoin sain aikaiseksi tehdä tämän kameraesittelynkin!
Minulla on siis ollut lainassa kesäkuun puolesta välistä Olympuksen PEN Lite E-PL5 -minijärjestelmäkamera. Tai no eihän tämä nyt mikään aivan minikokoinen ole, mutta huomattavan pieni normaalisti käyttämiini Canonin 50D:hen ja 400D:hen verrattuna.
Sain kameran valkoisena beigein yksityiskohdin, ja ilme on minusta jotenkin mukavan retro.
Olen tykännyt kamerasta kovasti, ennenkaikkea sen keveyden ja pienen käsilaukkuun menevän koon ansiosta. Samoin olen mieltynyt sen eloisaan värien toistoon ja hauskoihin efektisuotimiin, joista muutamaa tulee käytettyä ihan vakiona tietyntyylisissä kuvaustilanteissa.
Canonin 50D on aikamoinen möhkäle E-PL5:n rinnalla! E-PL5 on kuin pokkari, mutta järjestelmäkameran ominaisuuksilla ja vaihdettavilla objektiiveilla.
Sain kameran mukana kolme linssiä; 14-42 mm 1:3.5-5.6, 40-150 mm 1:4-5.6 ja 45 mm 1:1.8. 45 millinen oli linsseistä ehdoton suosikkini, ja sillä olen ottanut suurimman osan tuotekuvista kesän aikana. Tuo linssi minun piti jo palauttaa ja olen kyllä jäänyt kaipaamaan. Canonin 50 mm 1:1.8 hoitaa homman oikeastaan yhtä hyvin, mutta Olympuksen tulos miellyttää siinä mielessä enemmän, että kuvat ovat valoisampia. Ylipäänsäkin E-PL5 ottaa valoisampia kuvia kuin mun Canonit (en voi sanoa Canon yleisesti, sillä enhän voi puhua kuin omien mallieni puolesta).
Olympuksen 45-millisellä otettuja kuvia voi tsekkailla mm. näistä postauksista: Viikunaa ja salviaa, Caribbean Spirit, Parasta Juuri Nyt.
Alla kuvavertailu Canonin ja Olympuksen välillä samoilla valotusarvoilla. (Uudella Sleek-paletilla tehty meikki ;))
E-PL5:n heikkoutena pidän jo aiemmin mainitsemaani punaisten ja keltaisten sävyjen vähän liiallistakin rikastamista. Esimerkiksi ihon sävy vetää Olympuksen kuvissa lähes aina liian punaiseksi. Ottaessani Virven meikkikuvia minun piti säätää ihon sävy jälkikäteen normaaliksi, Virven pisamat olivat Olympuksen sisuksissa voimistuneet todella räikeäksi punoitukseksi.
Keltaisen ja punaisen liiallinen korostuminen on kuitenkin ongelma ainoastaan sisätiloissa tai suorassa auringonvalossa kuvatessa. Ulkona epäsuorassa valossa sävyt toistuvat luonnollisesti ja kauniisti.
Sitten katsellaan vähän niitä efektifilttereitä. Tällainen filtteriominaisuus taitaa nykyisellään löytyä melkein kaikista digipokkareista ja -järkkäreistä, olenko väärässä...? Minun vanhoissa Canonin järkkäreissä sellaisia ei ole. Näin ollen, kun en ole niitä tottunut käyttämään, niin koen ominaisuuteen vielä aikamoista uutuudenviehätystä. :)
Tässä esimerkkikuva E-PL5:n normaaliasetuksella. Alla sama kuva kahdellatoista eri ART-filtterillä. Minun kuvaustarkoituksiini ja -tyyliini suurin osa jää hyödyntämättä, mutta Dioraama, Dramaattinen Sävy ja Neulanreikä ovat olleet ahkerassa käytössä. :) Seepiakin jonkun verran.
Filtterivertailukuvat saa klikattua isommiksi.
Dioraama on vastaavanlainen miniatyyrifiltteri kuin se, mitä käytin joidenkin mielestä vähän turhankin tiheästi viime syksyn reissulle lainaamassani Canonin Powershot G12:ssa. (Heheh :D Muistatte ehkä tämän jo koomisia piirteitä saaneen keskustelun asian tiimoilta ^_^) "Päänsärkyefekti" on E-PL5:n miniatyyrifiltterissä Powershotin vastaavaa hillitympi, eli suomeksi sanottuna reunojen blurri ei ole niin voimakas. Sävyjen vivahteikas toistuvuus on kuitenkin yhtä loistava, ja juuri tämän ominaisuuden ansiosta tykkään käyttää Dioraamaa. Värikylläisyys on minulle tärkeä asia kuvissa - se, että tilanne näyttää yhtä eloisalta kuin livenäkin.
Dramaattinen Sävy -filtteri tuo kuviin upeaa ja voimakasta kontrastia, mutta on arkikäyttöön usein liiankin "dramaattinen". Tämän filtterin miinuksena on sen ominaisuus tehdä taivaasta aina "lopun aikojen" näköinen, eli kuvissa on aina uhkaavan myrskyinen tunnelma. Joskus suodin toimii tilanteessa todella hyvin värejä ja kontrastia korostaen, kuten alemmassa esimerkkikuvassa Lontoon Camdenista (taivas on uhkaavan tumma tässäkin, mutta sitä näkyy niin vähän). Joskus taas tulos on aivan liian menacing ja todellisuutta vääristävä (alempi kuva Lontoon Millennium-sillasta ja St. Paulin katedraalista)
Toimii....
...too much drama...
Neulanreikä-filtteri ei vaatine sen kummempia selityksiä, se luo kuvaan tunnelmalliset tummat reunat ja lisää kontrastia. Roadtripin Porvoo/Kotka-jutussa olin käyttänyt tuota suodinta lähes kaikissa kuvissa. Kuvista tulee myös aavistuksen vihertäviä, mutta tämän huomaa vain kun vertaa kuvaa normaaliasetuksilla otettuihin.
40-150mm. Tällaista zoom-teleobjektiivia tulee käytettyä/tarvittua harvemmin. Tämä sopii "lintubongailun" lisäksi esimerkiksi muotokuvien ottamiseen, mutta sellaisiin tulee meikäläiselle niin harvoin tilaisuuksia. (Ja joojoo, tiedän kyllä että oikeilla lintubongareilla on vielä paljon tykimmät telet! ;))
Telepäällä saa mukavasti syvyyttä esimerkiksi katukuviin. Harmi kun en tajunnut ottaa verrokkikuvaa 14-42mm -linssillä, mutta sillä kuvattuna tämä sama maisema (Maarianhaminan Nygatan) olisi siis ollut huomattavasti lättänämpi ilman syvyysvaikutelmaa. Oikeanpuoleinen kuva on muuten Dioraama-suotimella. ;) Heti paljon aurinkoisempi ja kutsuvampi kuva!
Summa summarum: ymmärrän todellakin, miksi Olympuksen PEN-kameroita pidetään "bloggaajan parhaana kaverina". :) Kevyt kamera joka kulkee helposti mukana ja ottaa laadukkaita kuvia kauniilla väreillä. Kamerassa on myös kääntyvä näyttö niitä omakuvapotretteja varten ;) Linssitkin ovat kevyitä eikä detaljikuvaajan ystävän 45-millinen vie laukussa tilaa omenaa enemmän. Minulla oli Suomi-tripillä mukana laukussa E-PL5 ja kaikki kolme objektiivia ja siellä ne menivät ihan vaivatta, eivätkä painaneet yhteensä puoltakaan Canonin 50D:stä. :D
Ainiin - yhteen asiaan minulla menee välillä hermo: E-PL5:n videokuvauspainike on sijoitettu mielestäni täysin käsittämättömästi siten, että sitä tulee erittäin usein painettua vahingossa kun yrittää ottaa tavallista still-kuvaa. Niinpä olen usein tullut kuvanneeksi tietämättäni videota kun luulin ottavani kuvaa.
Muita Olympuksen käyttäjiä ruudun toisella puolella?
P.S. Kappas, huomasin näin jälkikäteen että Olympuksellahan on Facebookissa meneillään 31.8. saakka kilpailu, jossa voi voittaa tuon ihanaisen 45-millisen objektiivin! Tällä kertaa voin todeta että toivottavasti onni suosii meikäläistä (hehheh), mutta käykäähän tekin osallistumassa jos kiinnostaa. :) Kilpailuun tästä.
Päivä alkoi ostarihengailulla, ja asiaankuuluvasti kosmetiikkabloggaajat pysähtyivät tietysti jokaiseen kosmetiikkaliikkeeseen suorittamaan "ammatin" vaatimaa hipelöintiä.
Superdrugista mukaan lähti meitsin eka Sleekin paletti!
Tämä saakin jäädä koko reissun ainoaksi ostokseksi, sillä matkalaukkuni kiloraja taisi jo tullessa olla vähän "punaisen puolella"....
Kivaa päästä vihdoin kokeilemaan Sleek'iä!
Tuli taas pyörittyä Tescossakin. Hyvänen aika näitä englantilaisia ruokakauppoja - nyt voin todellakin ymmärtää Virven kaiken hehkutuksen! Aivan mielettömän hyvät valikoimat, ja terveellinen syönti tehty sairaan helpoksi. Valmiiksi sekoitetut salaattiaineet ei maksa juuri mitään ja kalaa, lihaa ja seafoodia on loputtomissa "nappaa-mukaan" -bokseissa jotka nekin tosi edullisia.
Otimmekin mukaan seafood-boksit ja suuntasimme seuraavaksi Tower Bridgen kupeeseen picnic-lounaalle.
Ei mitenkään kehno paikka picnicille! :)
Löysin Tescosta tuota samaa sidukkaa mitä joimme maanantaina pubilounaalla. Tosi hyvää! Virven valinta oli hieman erikoisempi, hyvin jälkiruokamainen toffeesiideri.
(Virve on muuten ainoa tuntemani ihminen joka oikeasti tykkää selleristä...! Siinä se rouskutteli menemään raakaa selleriä... :D))
Babe in Britain.
Sitten lähdettiin iltakävelylle Piccadilly Circuksen ja Chinatownin kautta Covent Gardeniin.
Tykkään tästä Olympuksen Dramaattiset sävyt -asetuksesta, kuten huomaatte... ;)
Virve sanoi, että tällainen puhelinkoppikuva on Lontoon vierailijalle aivan pakollinen. Hyvä on, ma'am! :)
Kävely päättyi North Bankille, jolla ihailimme pimenevää iltaa ja joen ympäryksen iltavalaistusta.
Olimme kotona vasta kymmenen jälkeen ja illallisesta tulikin varsin myöhäinen. Mutta voin suositella myöhäisiltakävelyä North tai South Bankin varrella, todella tunnelmallista ja katseltavaa riittää...! (Ja illallisenhan voi myös sijoittaa johonkin joenvarren ihastuttavista ravintoloista, sen sijaan että kävelee viimeiset 60 minuuttia vatsa kurnien ;))
Olen nyt tässä kahden päivän aikana nähnyt sellaista Lontoota, millaista en lainkaan muistanut edellisiltä, kymmenen vuoden takaisilta visiiteiltäni. Eipä ihme että Virve on paikkaan niin rakastunut...!
Olen väsynyt.
Siis niin väsynyt.
Kuka sitä voi koskaan ennalta tietää liikenteestä? Ruuhkista? Että viattoman Lontoo-Bath -välin (185 km) taittamiseen voi mennä melkein kuusi tuntia?
Pahimmassa jumikohdassa etenimme 4 km tunnissa.
Sinne sitten meni Day 1.
No shit?
Saavuimme lopulta Bathiin klo 17.10. Menimme Roomalaiseen kylpylään, vietimme siellä kaksi tuntia ja siinä oli meidän Bath. Ihana, lämmin, aurinkoinen päivä kului hukkaan autossa. No, road trip'han tämän piti olla. Kello 20.45 saavuimme Painswickiin ja pääsimme lopultakin illalliselle. Edellisen kerran söin aamulla klo 9. Melkein nukahdin lautaselle.
Nyt hotellissa. Kun tulimme oli jo pilkkopimeää. Uskomaton väsymys ja harmitus. Ehkä huomenna parempi päivä?
Englannin roadtripin matkaohjelma on nyt saatu kasaan! Kiitoksia jälleen avustanne! :) Kohteeksi valikoitui Cotswoldsin maaseutu muutamien alueen ulkopuolelle jäävien pysähdysten kera.
Rannikkokaupungit jäivät nyt tällä kertaa pois reitiltä, sillä kolme päivää on loppujen lopuksi liian vähän aikaa mikäli haluaa yhdistää Cotswoldsin sekä rannikon. Brighton jäi kuitenkin polttelemaan sen verran, että saatanpa ehdottaa Virvelle että teemme sinne päiväretken Lontoosta! Junallahan matkaa on vain alle tunti.
Rakastan suunnitella matkaohjelmia..! ^_^ Siksi viihdyin niin mainiosti myös matkatoimistoympäristössä. Meidän Cotswolds-tripin puitteet tulevat näyttämään tältä:
Perjantai 2.8.
Ajo Lontoo - Bath. Hengailua Bathissa. Lontoo-Bath -reitillä olisi ollut kiva pysähtyä lukijan vinkkaamassa Highcleren linnassa, mutta se ei ole auki perjantaisin. :(
Ajo Bath - Painswick. Hengailua ja illallinen Painswickissa. Majoittuminen hotelliin Upton St. Leonardsissa.
Lauantai 3.8.
Ajo Upton St. Leonard - Sudeleyn linna, Winchcombe. Vierailu linnassa.
Ajo Winchcombe - Bibury. Hengailua ja lounas Biburyssa.
Ajo Bibury - Bourton-On-The-Water. Hengailua Bourtonissa.
Ajo Bourton-On-The-Water - Chipping Campden, ja pysähdyksiä matkan varrella kylissä aikataulun salliessa.
Hengailua ja illallinen Chipping Campdenissa. Majoittuminen hotelliin Mickletonissa.
Sunnuntai 4.8.
Ajo Mickleton - Broadway. Hengailua Broadwayssa ja muissa alueen pikkukylissä (kauniita, vierailun arvoisia kyliä tuolla näkyy riittävän..! :))
Ajo Broadway - Stratford-Upon-Avon. Hengailua ja lounas.
Ajo Stratford-Upon-Avon - Warwickin linna. Vierailu linnassa.
Aikataulun mukaan ajo Warwickista Oxfordiin jossa pieni pysähdys, tai sitten suoraan Lontooseen.
Majoituksen varaaminen oli muuten ihan kiven alla...! Näin lyhyellä varoajalla vaikutti olevan lähes mahdotonta saada persoonallista majoitusta pienistä Inn- tai Bed & Breakfast -tyylisistä paikoista, suurin osa majataloista ei edes vastannut huonekyselyyni ja ne jotka vastasivat, kertoivat heidän olevan täynnä. Viikonloppu elokuun ensimmäisellä viikolla ei varmastikaan ole niitä hiljaisimpia sesonkeja, joten tähän osasin vähän varautuakin. Lopulta vaihtoehdoksi jäi vähän suurempaan hotellityyppiseen establishmenttiin majoittuminen. Valitsin tosin sellaiset kivat kartanotyyliset paikat jotka henkivät englantilaista maaseututunnelmaa.
Palaan heinäkuun alun Suomi-trippiin vielä sen verran, että vastaan erään lukijan kysymykseen matkan kustannuksista. (Niitä on muuten mielenkiintoista verrata Englannin matkakuluihin sitten sen reissun jälkeen.)
Suomi-matkustelu on tunnetusti aika arvokasta puuhaa, mikäli ei majoitu kaverien nurkissa tai leirintäalueilla. Minun osuuteni Suomi-reissustamme oli 424,80€. Tähän summaan sisältyy puolet majoituspaikoista (maksoimme ne suunnilleen 50-50), ruokailut, kahvit sekä muutamat pääsyliput. Misterin osuus oli huomattavasti korkeampi, sillä emäntä ei osallistunut bensakuluihin. (Ai miksi en? Ei ollut varaa.)
Olikohan samainen lukija joka kysyi myös bensoihin mennyttä summaa, tarkkaa lukua minulla ei ole tiedossa, mutta laskutoimituksen voi suorittaa ajotietokoneen infon perusteella. Ajoimme yhteensä 1497 km, ja kun keskikulutus on ollut 9,4 litraa sadalle kilometrille niin bensaa on mennyt noin 141 litraa. Siitä voi sitten laskea eteenpäin, 141 x n. 1,70€ = 240€.
Mitenkähän lie bensan hinta Briteissä..?
Nojoo, olipas taas "vague" otsikko.... Mutta tässä parin viikon kuluttua olisi tarkoitus haukata pieni pala Britanniaa. Aikeena jälleen toteuttaa "tie-reissu".
Alattekohan nyt väsyä tähän.... Muttamutta... Osoittauduitte niin mielettömän hyväksi avuksi Suomi-trippimme suunnittelussa, että ajattelin ujosti kysyä olisiko joukossanne ketään Englantia, ja etenkin Eteläisen Englannin kohteita tuntevaa...? Olen yrittänyt googlailla hakusanoilla "the prettiest towns in England" mutta en ole oikein löytänyt mitään välitöntä "Tuonne, joo!" -tunnetta herättävää paikkaa. Cotswoldsin alue on vaikuttanut tähän mennessä kiinnostavimmalta, sen pitäisi olla "perienglantilaista maaseutua ja historiallisia pikkukaupunkeja kauneimmillaan".
Autoilemme Herran kanssa kolme päivää, ja sitten minulla on ohjelmassa jotain niinkin hauskaa ja kauan odotettua kuin Lontoo-hengailua Virven kanssa! :) Misterin pitää palata Suomeen mutta minä jään tutustumaan Lontooseen Virve oppaanani.... Viimeisestä Lontoon visiitistä onkin hurahtanut yli 10 vuotta. En malta odottaa että pääsen kokemaan kaupungin uusin silmin, ja varmasti tulee tutustuttua etenkin kaupungin kosmeettisiin helmiin Virven kautta! ^_^ Viivyn Lontoossa viisi päivää, tai yhdeksi yöksi aion karata Oxfordin lähelle Wantageen tapaamaan kirjeystävääni Jeanettea.
Jossain rannikkokaupungissakin olisi kyllä kiva käydä... Ja joku ihana linna olisi myös mahtava saada reitille. Vaikkakin ymmärrän, että kolme päivää on liian lyhyt aika kovin laajaan kierrokseen. Täytyy varmaan tehdä valinta... rannikko vai sisämaa? Kyllä me ollaan taas tosi ajoissa suunnittelemassa tätä reissua :D, mutta toisaalta keksittiin vasta viikko sitten että äijäkin voisi lähteä pariksi päiväksi mukaan. Alun perin olin lähdössä vain moikkaamaan Virveä. Tosi kivaa kyllä päästä näkemään ihan toisenkinlaista Englantia kuin Lontoo.
(....ja kun nyt ollaan aiheessa road trip.... eilen ajeltiin autolla yhteensä 11 tuntia, Maarianhaminasta aina Simskälaan saakka! Ahvenanmaalla ei juuri voi pidempää yhdensuuntaista matkaa autolla taittaa, ellei lastaa autoa välillä saaristolauttaan. - No tehtiin mekin pari lyhyttä lossiylitystä, mutta lossihan lasketaan liikkuvaksi maantieksi, right? :D Tänään on tarkoitus toteuttaa toinen samanlainen autoilu, tällä kertaa itä-länsi-suunnassa. :))
