Chamonix, miehen suussa tuttavallisemmin 'Nix. Tuttu laskettelijoille ja vuorikiipeilijöille. Jos ei laske tai kiipeä vuorta niin tuntee todennäköisesti ainakin Euroopan korkeimman vuoren, Mt. Blancin, jonka juurella Chamonix lepää.

Minä olen kaukana alpinistista.

Mutta nyt olen täällä! :)

Olen matkustellut Euroopassa aika paljon, ja useimmat paikat, uudetkin, tuntuvat aina jollain tapaa tutuilta. Eurooppalaisilta. Vanhoissa kaupungeissa on se tietty mukulakivinen ja keskiaikaisten rakennusten luoma tunnelma. Välimeren aurinkokohteissa turkoosi meri ja valkoiseksi kalkitut talot tuntuvat aina yhtä rakkailta - ja aina yhtä tutuilta. On reissussa mutta tavallaan "kotona" siinä ympäristössä.

Vuorien keskellä on toisin.

Olen Alppi-seudulla vasta kolmatta kertaa elämässäni. Tämä paikka tuntuu tuoreelta. Erilaiselta. En ole tottunut vuoriin, ja ne yllättävät joka kerta. Suomessa ei näe mitään tällaista, tunturit ovat kesyjä mäkiä jotka laiskasti polveilevat hädin tuskin havaittavia huippuja muodostaen.

Sveitsissä ja Ranskassa vuoret kohoavat silmissäni taivaan kanteen saakka. Jaksan hämmästellä niitä niska kenossa kuin pieni lapsi. Huudahtelen miehelleni kuin innostunut tenava iskälleen, "Katso, katso! Miten korkeita...!" Kuvat eivät kerro mitään. Jos olet nähnyt vain tunturit, oikea vuori salpaa henkesi.

Bussimatka Genevestä Chamonixiin kestää vain runsaan tunnin.

Siellä se alkaa häämöttää; Mt. Blancin massiivi.

Chamonixin kylä on kuin täydellinen postikortti-idylli. Astuessani bussista olin sokerihuurrettu ihastuksesta.

Etenin ehkä kymmenen askelta kerrallaan ja pysähdyin ottamaan kuvaa. Mies meni kaukana edellä. Hänelle 'Nix on jo tuttu.

"Hei, minähän olen ulkomailla!" :)

Genevekin tuntui vain yhden aiemman vierailun perusteella tutulta, mutta Chamonix.... Uusi maailma!

Kylän keskellä patsaaksi ikuistetut muinaiset alpinistit katsovat kohti Blancin huippua.

'Nix by night.

Aiguille du Midi, 3842 metrin korkeudessa. Sinne suuntaamme lauantaina.

Mutta tänään kohteena on Le Brévent, 2525 m, josta patikoimme Lac Noirsin ja Lac Cornun järville ja allekirjoittaneen voimien puitteissa aina La Blancin jäätikköjärvelle. Nivuseni ei valitettavasti vaikutakaan täysin toipuneelta Kevon jäljiltä ja alkoi eilen jälleen osoittaa rasittumisen merkkejä. (Kiitos muuten eräälle lukijalle joka otit minuun yhteyttä tuon nivus-jutun tiimoilta, luin viestisi mutta en ole ehtinyt vielä vastaamaan. On minulla sympaattisia lukijoita kun huolehtivat terveydestäni..! <3)

'Nix kuittaa tältä aamulta. Nyt eväät kasaan ja kohti vuorta! :) Täällä ei ole ainakaan hyttysiä! ^_^

En muuten tiedä jännittääkö minua enemmän nivuseni kesto vai nuo köysiradat kopperoineen.... Toiset nauttivat köysiratakyydeistä, minut ne liimaavat ahdistuneena kopin seinään ja jokainen nytkäys lennättää pulssin kattoon...

Eli erään vaellusretken tarina heinäkuisessa Lapissa.

Matka Rovaniemeltä Karigasniemelle vei laskettua kauemmin, kun naiselle eivät kelvanneet matkan lounaspaikkojen tarjonnat (lihaa, lihaa ja lihaa, ja Ivalon hotellissa viimein kalakeittoa – eli yhtä kuin perunaa ja seassa muutama orpo lohisattuma).

Neljäs pysähdyspaikka Inarin Kultahovissa toi toivotun tuloksen, ja kauniisti tarjoiltu siika alkuruoaksi nautitun  kermaisen savulohisalaatin kera voitti matkalla kohdattujen lounasbuffetien väsyneet laaritarjokkaat 6-0. Kultahovin lounaasta sai vielä pulittaa vaivaiset 2 euroa enemmän kuin huoltamoiden buffasta. Tällaiset pienet asiat tuovat niitä kultareunuksia arkeen. :)

MAANANTAI:

Sulaoja – Ruktajärvi – Geavvogeasláttu.

Vaellusmatka 15 km.

Saavuimme Sulaojan parkkipaikalle vihdoin viiden jälkeen, ja saimme heti ensimakua ”räkästä” avatessamme auton ovet. Pikainen vaatteidenvaihto ahnaasti inisevän ötökkäparven keskellä, Offit ja Autanit hipiään ja kohti Ruktajärveä.

Joskus sateestakin voi olla kiitollinen, ja sitä me olimme kun pisarat alkoivat ropista Luomusjärvien välistä harjua kulkiessamme. Sade piti ötökät loitolla ja toi kaivatun raikastuksen helteen hiostamaan olotilaan. En vaivautunut edes vetämään kuoritakkia päälle.

Saavuimme päivän kohteeseen Geavvogeasláttu'lle yhdeksän maissa. Teltta pystyyn ja iltaruoka tulelle. Yritin urheasti istua nuotiolla toisen Geavvolla yöpyvän porukan seurassa, mutta hyttyset eivät antaneet armoa. Mies ei vaikuttanut sen halukkaammalta antautua ötököiden iltapalaksi. Saatuamme murkinat masuun vetäydyimme telttaan, jonka onnistuimme pitämään täysin hyttysvapaana. Asetuin makuulle ja kuuntelin teltan kattoon lyövää tasaista ropinaa. ”Alkoi ilmeisesti taas sataa,” sanoin vielä ulkopuolella olevalle miehelle. ”Ei alkanut”, kuului ulkoa. ”Ropina kuuluu ötököistä.”

Hyttyssade. Miten absurdia.

Nukahdin tähän ajatukseen.

TIISTAI:

Geavvogeasláttu – Suohpásája – Fiellogahjohka.

Vaellusmatka 15 km.

Mies oli aamulla pahalla tuulella. ”Lähdetäänkö saman tien takaisin?” hän kysyi herättyään kuumuuden hiostamassa teltassa hikikarpaloiden pisaroidessa otsalla, itsepintaisen ininän odottaessa ulkopuolella.

En välittänyt miehen murinasta sillä tiesin että se menee pian ohi. Söimme aamiaisen teltassa ja suoritin hyttysmyrkky- & aurinkosuojavoitelut hiestä kiiltävälle iholle. Lähdimme matkaan auringon paahteessa. Toinen porukka tiesi kertoa, että Kevolla oli edellisenä päivänä mitattu Suomen lämpöennätys. Täällä sitä ollaan, Suomen pohjoisimmassa kolkassa, joka juuri tällä viikolla sattuu olemaan myös se maan kuumin kolkka.

Ylemmäs puuttomammille seuduille päästyä eivät öttiäiset enää niin kiusanneet, ja vaellus Suohpásájan taukopaikalle sujui miellyttävissä tunnelmissa. Miehenkin mieliala odotetusti koheni. Suohpásájalla tankattiin energiavarastot ja matka jatkui kohti reitin kohokohtia; Kevon kanjonin päästä avautuvaa näkymää ja Fiellun putousta, joka olisi sen yön leiripaikkamme.

Lähestyessämme Fiellua alkoivat allekirjoittaneen voimat siltä päivältä hiipua, ja viimeinen kilometri jyrkkää laskeutumista mäkäräparven sumentaessa näköä tuntui loputtomalta. Väsyneet nilkat nuljuivat ja askel painoi. Keskityin ajatukseen kohta edessäni höyryävästä kaakaomukillisesta.

Mies oli kulkenut päivän shortseissa - idea, jonka hän myönsi erittäin huonoksi ennakoinniksi, ja sääret olivat Fiellulle päästyä sen näköiset. Puremien keskellä erottui sentään vielä joitain alueita tervettä ihoa.

Fiellun turvetuvan viileydessä joimme kaakaota ja annoimme pulssin tasaantua. Tai minä annoin, miehelle 15 kilsan päivätahti olisi ilman hyönteisten tuomaa lisähaastetta kevyttä reippailua. En antanut tämän masentaa, en ollut tullut tunturiin todistaakseni kunnostani jotain mikä ei ole realistista.

Nilkkojen pakotuksen vähän hellitettyä ja saatuamme kroppamme ravittua uskaltauduimme ötökkäpilvien läpi pulahtamaan putoukseen. Hien ja hyönteiskarkotteiden liuetessa vilpoisaan veteen ei pari lisäpaukamaa enää tuntunut missään. Onnen tunne oli valtava kun vedin teltan vetoketjun kiinni ja vajosin retkipatjalleni. Aurinko oli jäänyt kalliorinteen taakse ja teltta viileni nopeasti. Luin muutaman sivun kirjaa kunnes silmäluomeni muuttuivat raskaiksi. Tunsin särkevien lihasteni antavan periksi, rentoutuvan. Kaikki mitä rakastin jäi rinnalleni kun nukahdin.

KESKIVIIKKO:

Fiellogahjohka – Kuivi.

Vaellusmatka: 13 km.

Päivä alkoi hengästyttävällä nousulla ylös Fiellogahjohka-joelta. Bodosroadjá-tunturin kohdalla käännyimme pois Kevon kanjonia seuraavalta reitiltä Kuiville päin. Kevon klassinen reitti kulkee Kevojokea seuraten Kenesjärvelle, mutta me tekisimme Kuivin kautta rengaslenkin joka toisi meidät takaisin autolle. Pituutta tälle reitille kertyy 78,5 km.

Aurinko porotti jälleen kuumasti mutta pieni tuulenvire helpotti oloa ja piti pahimmat ötökkähyökkäykset siedettävällä tasolla. Fiellun ja Kuivin välillä ei ole varsinaisia taukopaikkoja ja lounas valmistui varpujen keskellä. Söimme melkein joka päivä lämpimän, keitetyn ruoan sekä päivällä että illalla, ei mitään myslipatukkalounaita näille eräilijöille.

Vaikka päivän reitti kulki pääosin tasaisessa maastossa, olivat jalkani vielä tiistain jäljiltä niin puhki että 13 kilometriä oli mitä sopivin etäisyys taitettavaksi niillä voimilla. Mies olisi kovasti ollut lähdössä vielä huiputtamaan Guivin tunturin (8 km edestakaisin) mutta minulle loppupäivän ohjelmaksi sopi mainiosti chillaaminen Kuivin autiotuvalla. Emme nähneet Bodosroadjálta kääntymisen jälkeen muita ihmisiä ja saimme autiotuvan ihan itsellemme.

Minua ympäröi kaunis maisema ja voimakas hyvän olon tunne. Juuri näiden tunteiden vuoksi ihmiset kai tulevat tunturiin, Lappiin, tai luontoon ylipäänsä. Kokemus siitä, että on yksin tällaisen kauneuden keskellä, kaukana sivilisaation kohinasta. Minä pidän siitä.

Reitistä riippuen matkalla törmää tasaisin väliajoin muihin vaeltajiin, ja on mielenkiintoista tarkkailla mitä tuntemuksia tämä itsessä herättää. Muiden kohtaaminen palauttaa mielen "normielämään" turvallisine rakenteineen. Kun olet yksin jylhän luonnon keskellä, jotenkin irtaannut ja etäännyt kaikesta. Se klassinen itsensä pieneksi kokemisen tunne. Vaikka se on vain hetkellistä, se on hyvä ja erilainen tunne.

Sinä iltana nukahdin jo ennen kymmentä.

[vimeo 100647403 w=650 h=366]

TORSTAI:

Kuivi – Akukammi – Njavgoaivi.

Vaellusmatka 17,5 km.

Heräsin perusteellisen levänneenä ja uutta voimaa täynnä. Päivästä tulisi viikon helteisin, mutta kaikeksi onneksi myös tuulisin. Lähdimme painamaan tuulta vasten kohti Akukammia, ja olo oli mielettömän hyvä. Tuuli oli voimakas mutta lämmin, ja piti hien ja ötökät loitolla. Loistavaa. Tunsin hymyn kareilevan huulillani kulkiessani.

Tauko Akukammillakin oli täydellinen. Nautimme lounasta turvemajan autuaassa viileydessä ja latasimme akkuja runsaan tunnin, majan vieraskirjaa lukien.

Kuivilta lähdettyä oikeassa nivusessani oli alkanut tuntua pientä rasitusta. Matkan jatkuessa Akukammilta tunne muuttui pikkuhiljaa säryksi. Njavgoaivia lähestyessä särky oli kasvanut kivuksi ja otin kiitollisena vastaan näyn puiden välistä pilkahtavasta autiotuvasta.

Njavgoaivin leiripaikka on todellinen idylli. Varvikosta nousevat vaivaiskoivut ovat kuin omenapuita ja niiden läpi siivilöityvä valo luo paikkaan aivan erityisen tunnelman. Mies oli samaa mieltä. Olimme kuin erämaan keskelle kasvaneessa satumaisessa omenapuutarhassa.

Tuuli oli laantunut mutta jaksoi vielä puhallella innokkaimmat ötökät pois peseytyessäni läheisessä lähteessä. Kylvyn raikastamana palasin valmistamaan illallista tupaan, jonka saimme jälleen kokonaan itsellemme. Emme nähneet koko päivänä yhtäkään ihmistä.

Minulla oli hyvä olo, mutta mies vaikutti rauhattomalta. Tuvassa oli kuulemma liian kuuma ja mies olisi halunnut jatkaa patikkaa eteenpäin ja yöpyä tunturissa. Minun nivuseni kuitenkin oli toista mieltä, ja mukavuudenhaluinen osa minussa oli varsin mielellään jäämässä yöksi tupaan. Jäämistä puolsi vielä retkikeittimessä ilmennyt vajaatoiminta – tuvassa voisimme valmistaa ruokaa ja keittää vettä kaasuliedellä.

Jäimme siis Njavgoaiville.

Aamuyöllä heräsin kuumuuden sekoittaman miehen kiukkuun. Kello oli 3 ja mies oli saanut tarpeekseen. Minulle esitettiin puoliksi ehdotus, puoliksi vaatimus lähteä jatkamaan matkaa nyt heti. Kipu nivusessani oli sitä luokkaa että pystyin hädin tuskin nostamaan jalkaani. Ei, en ollut lähdössä yöhön.

Mies riuhtaisi teltan mukaansa ja lähti ovet paukkuen pihalle. Kuulin vaimeaa kiroilua ja sitten ei-niin-vaimeaa karjuntaa. Olin vajoamassa takaisin uneen kun ovet paukkuivat jälleen. Miestä oli purtu teltan pystytyksessä niin, että hän oli aika lailla sekoamassa. Yön hetket tuntuvat kuumeiselta unelta. Selvästikään kuumuuden ja hyönteisten kiusaaman miehen aggressiota ei ainakaan vähentänyt se, että toinen oli vain jatkamassa laverilla uniaan samalla kun hän itse oli hajoamassa. Lopulta mies kanavoi raivonsa tuvan vieraskirjaan, pyysi anteeksi ja poistui telttaan.

Oven avausten yhteydessä tupaan pöllähtäneen tuoreen hyttysvahvistuksen ininä piti minut valveilla aamuun saakka.

PERJANTAI:

Njavgoaivi – Ruktajärvi – Sulaoja.

Vaellusmatka 18 km.

Tunnustelin aamulla oikeaa jalkaani. Pelkän laverilta nousun osoittauduttua huomattavan kivuliaaksi totesin, ettei polulle olisi mitään asiaa ilman särkylääkelatausta. Otin Buranan ja odotin kahdeksaan, jolloin meidän oli määrä herätä. Kävin kurkkaamassa pihalle. Teltasta ei kuulunut mitään. Annetaan miesraukan nukkua, ajattelin.

Mies kuitenkin heräsi pian kahdeksan jälkeen ja ilmestyi tupaan aamuyötä lauhkeampana otuksena. Olimme kummatkin yhtä mieltä siitä, että emme enää jäisi maastoon seuraavaksi yöksi, mikäli jalkani vain sallisi etenemisen Sulaojalle ja autolle saakka. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme yöpyneet Luopmosjohkalla 2 kilometrin päässä Sulaojalta ja ajelleet Rovaniemelle lauantaina.

Buranan voimin lähdin hitaasti mutta tarmokkaasti reitille. Taival alkoi ukkosen ja miedon sadekuuron saattelemana. Tänään ei ollut tuulesta tietoakaan ja seisova ilma painoi ympärillä kuin kostea vaippa. Ötököiden määrän voitte päätellä.

Särkylääke vaimensi nivusen kivun ja reitin alkupuoli taittui olosuhteet huomioon ottaen yllättävän mukavasti ja ripeästi. Saavuimme Ruktajärvelle jo puolilta päivin. Minulla ei ollut vielä nälkä, ja päätin syödä lounas-Minihiilarini vasta reitin harju-osuudella. Tein sen virheen, että en valmistellut leipää Ruktajärven tuvassa. Kyllä kadutti tuntia myöhemmin.

Luomusjärvien kohdalla särkylääkkeen tehot olivat jääneet toiseksi nivusessa kasvavalle kivulle, ja räkkä oli saavuttanut täydet mittasuhteensa. Minun oli saatava ruokaa. Ei auttanut muu kuin pysähtyä syömään ja syötäväksi.

Mies huitoi ympärilläni kartalla minun levitellessä maahan leipiä, juustoa ja tonnikalaa. Kämmenselät verenimijöitä täynnä pilkoin retkiveitselläni Koskenlaskijaa, yrittäen jokaisella hengenvedolla olla vetämättä siipiveikkoa keuhkoihin. En tiedä voiko tunturiin osua absurdimpaa näkyä kuin minkä meidän asetelmamme tarjosi tuona perjantai-iltapäivänä. Onnettoman näköinen mies viuhtoo kartalla maassa istuvaa sadattelevaa naista joka kokoaa polulta suuhunsa tonnikalaleivän paloja naama lisääntyvillä paukamilla, yrittäen niellä enemmän evästä kuin hyttystä.

Sillä hetkellä päässäni oli tämä ajatus; jos kumppanisi rakastaa ja auttaa sinua tällaisella hetkellä, kun istut avuttomana maassa kasvot hien, kiukun ja puremien rumentamina, taistellessasi itsepäisesti typerän kerrosvoileipäidean kanssa (”mikset vain vedä sitä leipää naamaan sellaisenaan ja juustoa ja tonnikalaa pakkauksistaan??”), niin silloin sinulla on elämänkumppani joka todennäköisesti oikeasti kestää rinnallasi.

Jos olisin ollut 5 enkä 35, olisin varmasti alkanut itkeä. Silloin koin samantapaisen hulluuden napsahduksen kuin mies edellisenä yönä, ja lähdin leivästä selvittyäni eteenpäin kuntoni huomioon ottaen yli-inhimillisellä vauhdilla, jota mies jälkeenpäin kuvaili ”laukkaamiseksi”. Käsivarteni, kämmeneni, otsani, korvani, reiteni…. Täynnä hyönteistä. Hellittämätön ininä korvissa. Uskokaa pois; vaikka liioittelun tehokeinoon välillä sorrunkin, tällä kertaa kuvaus on vailla lisämausteita. Adrenaliini vaimensi jalkani kivun. Halusin vain pois siitä hetkestä.

”Laukattuani” tunnin voimani ehtyivät. Mies siirtyi edelleni. Etenimme vaitonaisina.

Pahin räkkäalue jäi taakse ja aloimme olla voiton puolella. Sitten kipu jalassa otti vallan. Olimme enää kahden kilometrin päässä Sulaojalta kun nivunen ilmoitti, ettei se aikonut enää sietää tällaista peliä. Sille ei kuitenkaan jätetty vaihtoehtoa. Otin jälleen särkylääkkeen ja toivoin, etteivät pakkotoimenpiteet johtaisi nivusen suuremman luokan tulehdukseen. Sain käyttää kävelysauvaa ja kaikkia voimiani selvitäkseni ylämäistä. Viimeiseen kahteen kilometriin meni melkein tunti.

Kello 16 saavutimme vihdoin Sulaojan parkkipaikan tummien sadepilvien kasaantuessa taivaalla ja jyrähdysten kaikuessa jossain kauempana. Kohta tulisi vettä ja kunnolla.

Pian olimme autossa ja matkalla kohti Rovaniemeä. Inarin kohdalla ukkoskuuro saavutti meidät. Katsoimme tuulilasin läpi taivasta lävistäviä salamia ja totesimme, että ajoitus Kevolta poistumiseen oli sangen hyvä.

Rovaniemelle saapui illalla hyväntuulinen pariskunta. Päivän kivut ja taistot olivat ajomatkalla sulaneet pienemmäksi harmiksi. Tokihan jo reissuun lähtiessä oli tiedossa, että edessä olisi ötökkää jos toista, ja rasitusvammatkin kuuluvat asiaan. Kilpisjärvellä se oli polvi, täällä nivunen.

Suihku, shampoo ja hyvä ruoka päättivät vaellusviikon raukean tyytyväiseen tunnelmaan. Vielä keskiyöllä herkuttelimme sisareni valmistamalla uunituoreella mustikkakukolla ja kookosjäätelöllä, vähähiilihdraattisilla tietenkin, eikä haitannut yhtään vaikka masuja pingotti ylensyönti päiden painuessa aamuyöstä tyynyyn. Se ähky oli hyvin ansaittu!

Kiitos Lappi. Me näemme varmasti jälleen.

.

P.S. Nivuseni on toipunut. ;)

Kuuluvuusalueella jälleen! :) Terveiset Rovaniemeltä. Saavuttiin myöhään eilen illalla, onnellisina vaikkakin sadoilla paukamilla! :D Utsjokelainen lukija tuossa viikko sitten varoitteli "räkästä". Minun piti tuolloin ihan googlata sana. "Keskikesään ajoittuva ihmisiä ja eläimiä pistävien ja purevien, sekä verta imevien hyönteisten joukkoesiintymä." Joo, nyt se on koettu.

Meidän piti olla reitillä vielä yksi yö, mutta jopa Mr. Karkkipäivän kaltainen karulla luonteella pinnoitettu, suhteellisen vaativissa eräoloissa keitelty mies oli menettää järkensä ötököiden jatkuvan pommituksen keskellä. Torstaiyönä kello 3, Njavgoaivin autiotuvan hikisessä kuumuudessa ja mäkäräisten pistojen sekoittamana hän julisti, että tänne ei jäädä enää yhdeksikään yöksi. :)

Paikallisten mukaan etenkin mäkäräisiä on tänä kesänä poikkeuksellisen paljon. Kuulimme, että yksi pariskunta oli jouduttu viikolla hakemaan Kevolta helikopterilla kun naisen naama oli turvonnut kauttaaltaan hyönteisten puremista. Vastaan tuli välillä niin pahasti syödyn näköistä porukkaa että sitä vain mietti miten voimakas "Lapin taian" on oltava, kun se vetää ihmisiä tunturiin kesä toisensa jälkeen vaikka kaupan päällisenä saa olla ihmisneulatyynynä.

Silti reissu oli aivan mahtava! :) Kyllä tällaiselle kerrostaluasunnossaan päivät kököttävälle kaupunkilaisihmiselle vain tekee hyvää käydä välillä vähän haastamassa itseään ötököiden keskellä, kaukana suihkusta ja puhtaista vaihtovaatteista. Kävellä niin pitkään että jalat tärisee. Voi sitä tunnetta kun saa kellahtaa illansuussa telttaan ja retkikeitin lähtee kohisemaan... Kun kroppa kertoo, että nyt on tehty jotain muutakin kuin istuttu persiillään ja keitelty soijalattea. Se on hyvä tunne, erinomaisen hyvä tunne.

Ehkäpä kevät ja syksy ovat kuitenkin minulle mieluisampaa vaellusaikaa, näin niinkuin öttiäisten kannalta ;)

Minulle tuli mieleen tällainen (ihan vain kiitos kahden aiemmin kommentoineen Lapin lukijan):

Napapiirin lukijani, missä kaikkialla teitä on? :)

Jos ette ole koskaan kommentoineet, niin ei se mitään, saa lukea äänetikin, mutta nyt olisi kiva jos jättäisitte yhden ainoan kommentin: mistä päin te olette? :) Onko teitä Sodankylässä? Enontekiöllä? Karigasniemellä?

Oli jotenkin niin sympaattista kuulla, että minulla on lukija Utsjoella ja lukija Ivalossa! :) Suomessa valtaosa blogien lukijoista on tietenkin Etelä-Suomesta, tottakai kun siellä asuu suurin osa väestöstä. Usein blogeissa näkökulmakin on hyvin "pääkaupunkiseutulainen" tai vähintään eteläsuomalainen. On rientoja Helsingissä ja kekkereitä Tampereella ja ehkäpä joskus festivaalia Joensuussa. Mutta harvemmin kuulee pohjoisemman Suomen ääntä.

Jättääkseen kommentin ei tarvitse nimimerkkiä eikä sähköpostiosoitetta, vaikka niille omat rivit tuossa kommenttiboksin yläpuolella onkin. Kommentin jättäminen ei myöskään vaadi mitään kirjautumista.

Päästäkää äänenne kuuluville, napapiiriläiset, jos teitä lukijoiden joukossa on! :) Olisi tosi kiva kuulla missä päin teitä on!

Saa muuten moikata jos minuun törmää tänään Rovaniemellä! ^_^

Ja vielä yksi kysymys:

Mikä on markkinoiden paras hyttysmyrkky? Millä te pohjoisessa asuvat selviätte kesän läpi? Jos haluaa vaikka mennä pihalle ottamaan aurinkoa - miten varustaudutte? Kestätte vain ötökät vai onko joku keino millä ulkoilmasta voi nauttia ilman loputonta taistelua itikka-armeijaa vastaan?

Mies oli aiemmin lukenut joltain eräilypalstalta että Autan-merkkinen stick olisi erityisen hyvä. No ei ole. :P Mäkäräiset vain nauroi sille. ^_^

P.S. Alan tässä pikkuhiljaa julkaista viikon aikana tulleita kommentteja. Jos siis olitte kysyneet viikolla jotain, niin päivän aikana ilmestyy vastauksia. :)

Me ollaan lähdössä. Huomenna matka suuntaa pohjoiseen.

Mikä ei kuulu joukkoon? :)

Hapankorput? :)

Nostalgiaan taipuvaisena ihmisenä halusin tänään tehdä muistelmapostauksen eräistä minulle kovin rakkaista ihmisistä.

Minulla ei ole omia lapsia, mutta minulla on silti neljä lasta. Neljä hoitolasta, joiden "nannyksi" saavuin kesällä 2003. Siitä tuntuu olevan samalla niin kauan... ja niin vähän aikaa.

Muistan alla olevan hetken kuin eilisen. Ensimmäinen aamuni perheessä.

Olin saapunut Ahvenanmaalle yölaivalla, ja lapset olivat nukkumassa kun saavuin taloon. Seuraavana aamuna makuuhuoneeni ovelta kuului varovainen koputus.

Vuodesohvalleni pelmahtivat Ronja, 9 v, Frida, 7 v, Emma, 2 v ja Anton, 5 kk.

Minun oli tarkoitus olla lastenhoitajana vain kesän yli, mutta pesti venyi puoleksi vuodeksi. Ja kesätyö venyi kuudeksi vuodeksi Ahvenanmaalla....

Vuodet kuluivat ja lapset pysyivät minulle läheisinä. Kun Ronja pääsi ripille, otin hänestä rippikuvat. Muistan, kun Anton aloitti koulun. En unohda sitä hetkeä, kun pikku-Emma oli kasvanut minusta ohi... Muistan, kun törmäsin ensimmäisen kerran Fridaan baarissa. "Sinä - täysi-ikäinen..!" ^_^

Niin paljon muistoja. On mahtavaa, kun on saanut seurata neljän näin ihanan ihmisen kasvua lapsista kouluikään, teini-ikään ja aikuisuuteen. Melkein siinä silmäkulma kostuu, kun iso Anton-poikakin edelleen aina halaa minua kun tavataan. Hassua ajatella - minä olen aina ollut Antonin elämässä.

Tein toukokuussa Fridan ylioppilasmeikin, joka lieneekin monella varmaan tuoreessa muistissa.

Frida ja Emma juhannuksen vietossa. Olimme katsomassa juhannussalon pystytystä Jomalan De Gamlas Hem'illä.

Pikku-Emma oli herkkä ja viisas lapsi, taisin kiintyä häneen eniten lasten ollessa pieniä. Emmalla oli monessa asiassa pikkuaikuismaisia ajatuksia. Muistan, kun hän 3-vuotiaana totesi noustessamme autoon talvella, että "Muista kopistella jalat ettei autoon tule lunta sisään". :)

Nyt Emma on 13. <3 En vain oikeasti pysty tajuamaan sitä. Minulle Emma on tavallaan aina se pikkuinen tyttö joka halusi leipoa kanssani ja nukkua vieressäni ja päätti lauseet varmistaen, "Visst, Sanni, visst?"

Ronjakin on jo ihan aikuinen, meistä on tullut "tasavertaiset" kaverit. :)

.

Vanhoja Ahvenanmaa-albumeitani penkoessa en voinut olla liittämättä mukaan myös näitä otoksia....

Todistettavasti Mr Karkkipäivällä on aina ollut viehätys huulipunaan...

Minulle niin tyypillinen meikkityyli noilta vuosilta. Vaaleaa koko luomella, tiukka banaanivarjostus ja vahva kynärajaus koko silmän ympäri. Ja juuri kestovärjätyt kulmakarvat näemmä...! ^_^ Kuva vuodelta 2005.

Don't try this makeup at home. Tällaisessa lookissa olen ollut katsomassa Bo Kaspers Orkesteria Maarianhaminassa kesällä 2005.

Sanni ja Ahvenanmaa - kesällä 2014 ja kesällä 2003. Voi tuota 24-vuotiasta tyttöä....! ^_^ (Ja ainakin silmälasit on vaihtuneet parempiin :D)

Kesätyö voi tuoda elämään paljon <3

Minulle se toi lasten lisäksi koko Ahvenanmaan. :)

Eilen en enää malttanut odottaa. Kuume kasvoi liian kovaksi.

Kreikka + Sanni + syksy = jälleen totta. :) Varasin menolennon elokuun lopulle. Tällä kertaa ajattelin viipyä seitsemän viikkoa.

Ja hei - tällä kertaa mukaan lähtee eri hiussaippua :D Eilen nimittäin singahti tilaus Lushille. Pääsette seuraamaan kuinka sujuu matkakumppanuus minulta ja Trichomanialta....! Jo on päheä nimi. :) (Osaan kyllä jo nyt veikata että yhteiselo on paljon sopuisampaa kuin Blondin kanssa viime syksynä, Lushin shampoopalat kun eivät ole varsinaista saippuaa vaan sulfaateilla pesevää kiinteään muotoon tehtyä shampoota).

Uuu. Uuu. Uuu. Tuijottelen tässä vain Kreikan saariston karttaa ja mieli piirtelee tulevaa reittiä.... Mille uusille saarille löydän tällä kertaa tieni? Tuletteko mun mukaan? :)

. . . . . . . . . . .

Tampereen lukijamiitin osallistujat on nyt arvottu.

He ovat:

Mari, Tarja A, Sanna, Hanne, Tiitu, Kati, Nannu, Copper, Maawo + Jenni, Mirka, Krisuli, Nanna, Aldefiina, Jenni B, Iiris, Viliina, Meu, Jenni E, Annakaisa, Kameleontti, Ella, Jenny, Ann ja Elina.

Laitan teille meiliä tässä päivän aikana! :)

Eilen mietin sitä taas. Miten vaikeaa on sallia itsensä olla täysin vapautuneen onnellinen.

Astuin laivasta ja tuttu hymy levisi kasvoilleni. Olen aina ihan pöljän näköinen kun saavun Ahvenanmaalle. Täytyn niin naurettavan voimakkaasta onnen ja hyvän olon tunteesta että hymyilen koko matkan satamasta kotiin kuin joku juuri lottovoiton saanut. Ja lottovoittohan tämä onkin.

Mutta eivät onnellisuuden tuntemukseni pirskahtele ainoastaan Ahvenanmaalla. Olen aika lailla kokonaisvaltaisesti tyytyväinen elämääni juuri nyt. Olen ollut toistaiseksi terve, läheiseni ovat terveitä, saan tehdä hurjan hauskoja ja kiinnostavia asioita, minulla on ihania ystäviä. Ennen kroonisesti vaivanneet stressin ja ”kotiahdistuksen” tunteetkin ovat lieventyneet. Joka aamu herään kiitollisena siitä, että minulla on asiat näin hyvin.

Pienet asiat kuten kahvimukikin tuovat hyvää mieltä. Usein odotan jo iltaisin ennen nukkumaanmenoa että pääsisin jo heräämään ja keittämään aamukahvin..!

Mikäli olisin uskonnollinen, käyttäisin varmaankin sanaa ”siunattu”. Minua on siunattu.

Aina ei kuitenkaan ole ollut näin. Minulla on ollut elämässä pitkiä, hyvin vaikeita aikoja jolloin olen ollut iloinen lähinnä siitä, että pääsen taas nukkumaan eikä tarvitse olla hereillä kokemassa ja miettimässä satuttavia asioita ja pahaa oloa.

Minulla on, kenties taustani ja elämänkokemusteni muokkaamana, taipumus ahdistua ja huolestua helposti. Jos mitään oikeasti todennäköistä syytä huolelle ei ole, psyykeni kehittää huolen tunteen vaikka tyhjästä ilmasta. Etenkin silloin kun kaikki on erityisen hyvin.

Minuun on ikään kuin rakentunut ”onnen tunteen katkaisin”, vipu, joka menee päälle kun onnellisuuden kokemus saavuttaa tietyn maksimirajan. Vipu naksahtaa päälle ja lähtee valuttamaan onneani pois syöttämällä mieleen pelon ja ahdistuksen tunteita.

Tunne on tämä; ”Kaikki on niin hyvin että jotain on pakko sattua, sillä eihän kaikki vain voi olla näin pitkään näin hyvin.”

Aivan järjetöntä, mutta en mahda tälle mitään.

Huoligeneraattorin tyypillisiä manifestaatioita ovat lentopelko ja pelko siitä, että läheisille sattuu jotain. Juuri tämän vuoksi reagoin niin voimakkaasti esimerkiksi Jämijärven onnettomuuteen. Olin suunnattoman ahdistunut turman jälkeen, ja mielessäni velloi suru menehtyneiden omaisten puolesta sävytettynä ajatuksilla siitä, että oma läheiseni olisi myös voinut olla koneessa.

Tämän vuoksi olen myös aina niin ylimitoitetun huolissani ulkomailla reissailevasta siskostani.

Viime vuoden aikana lentopelko on asia, joka on kasvanut ehkä kaikkein suurimmaksi ongelmaksi. En ole koskaan pitänyt lentämisestä ja ainahan koneessa on sellainen ”ei ihmisen kuulu lentää, tämä on luonnotonta” –tunne sekä kontrollin menetyksen tuoma avuttomuuden kokemus. Suurimman osan elämästäni nämä tunteet ovat kuitenkin olleet aika lailla hallinnassa.

Viime vuoden aikana tilanne on ilman näennäistä selitystä dramaattisesti pahentunut, ja huhtikuun paluulennolla Kööpenhaminasta totesin jo, että kai minusta on pikkuhiljaa tulossa ”lentoalkkis”. Ahdistuksen tunteeni koneessa on niin suuri, että siihen auttaa käytännössä enää vain alkoholi. Koneen ei tarvitse kuin vähän heilahtaa ja mun sormi lentää kutsunapille tilaamaan punkkua. Rentoudun vasta viinin lähtiessä pureutumaan keskushermostoon.

Jonkun mielestä tämä voi kuulostaa hilpeältä, mutta minulle asia on todella ikävä. Nyt jo kädet vähän hikoaa kun ajattelen ensi sunnuntaina edessä olevaa lentoa Frankfurtiin.

En keksi pelolle muuta selitystä kuin että olen liian onnellinen.

Miksi ei voi antaa itsensä olla rehellisesti ja vilpittömästi onnellinen? Onko tämä yleisempääkin vai johtuuko oma tilanteeni vain siitä, mitä elämässäni on aiemmin tapahtunut? Onko teillä tällaisia tuntemuksia?

Uskallatteko olla täysin onnellisia ja sanoa, että nyt on kaikki hyvin? Kun kaikki on hyvin?

Huomenta. Kello on 5 ja olen juuri herännyt. Terveisiä Laitikkalasta!

Päivä juustolassa alkoi eilen klo 8. Maanantai on Heikkilässä pitojuustopäivä. Klo 16 jälkeen pidimme puolentoista tunnin tauon ja kuudelta päivä jatkui juuston paiston merkeissä. Työt oli tehty klo 21.00.

Päivän kohokohta: maistiainen uunituoreesta piimäjuustosta. Tuoreempaa tavaraa tuskin voi saada - maito oli lypsetty aamulla. Omm. Nomm. Kaikki kunnia anoppini piimäjuustolle, mutta kyllä tämä.... Aijjai kun olisi vielä kanelia ropsauttanut päälle..!

Tänä aamuna lähden juustolaan puoli kuudeksi. Tänään valmistetaan leipäjuustoa.

Jee. :)

Kerron vierailusta ja juuston valmistuksesta myöhemmin enemmän. Nyt vain pikaiset kuvaterveiset. Tein kuvakollaasin eilen illalla ja sitten Nukkumatin luo että on viideltä tolkuissaan :) Ja kyllä mä näköjään ihan pirteänä heräsin.

Toivottavasti ymmärrätte kun en ole ehtinyt vastata maskarapostaukseen tulleisiin kommentteihin. (Paitsi yhteen johon koin pakottavaa tarvetta vastata samantien.) Tänään on myös luvassa pitkä päivä enkä välttämättä ehdi vastata ennen keskiviikkoa.

Mukavaa päivää teillekin! :)

Arvatkaas mitä! Meitsi lähtee pariksi päiväksi töihin juustolaan! :)

Tehän tiedätte että olen kovan luokan juustoaddikti.

Vuonna 2012 halusin alkaa toteuttaa pitkään uinuneita unelmia, kuten sen oman reppureissun. Tämä tulikin toteutettua. Toinen pitkään mielessä pyörinyt haave on päästä tutustumaan pienen kotijuustolan toimintaan ja juuston valmistukseen. Juuston valmistus on minusta ihan älyttömän kiehtovaa - miten yhdestä ainoasta raaka-aineesta, maidosta, saadaankin loihdittua niin uskomattoman laajakirjoinen paletti eri makuja ja koostumuksia?

Tänä vuonna laitoin haaveen vihdoin eteenpäin. Kyselin juustotiskeillä vinkkejä pienjuustoloista joita voisin tällä vierailuideallani lähestyä. Sain kuulla Heikkilän Juustolasta Pälkäneellä, pienessä Laitikkalan kylässä.

Ja nyt, kolmea kuukautta myöhemmin, olen lähdössä Heikkilän tilalle "työharjoitteluun"! :) Aivan mahtavaa! Lähden Laitikkalaan tänään ja pääsen mukaan juustolan emännän Annikan työarkeen maanantaista tiistaihin aamusta iltaan. En malta odottaa...!

Kirjoittelen blogiin tietysti sitten miten juustolassa sujui. :)

Tällainen vierailu on minulle yhtä antoisa ja kutkuttavan kiintoisa kuin tutustumiset kosmetiikkatehtaisiin...! <3

Ylempi kuva: Jussi Reinilä / Heikkilän tila