Kokemukset, joita et kokisi ilman kumppaniasi.
Mr. Karkkipäivä ja minä olemme tosi hyvä tiimi, jos saan itse sanoa. ("Köysistö", mies ehkä sanoisi :)) Olemme monessa asiassa todella erilaisia, mutta yhtä monessa asiassa luonteemme ja elämäntyylimme sopivat yhteen täydellisesti, ja toisaalta erilaisuutemme toimii myös vahvana liimana. Ainakaan ei tule tylsää. :)
Misteri on järkevä, realisti, välillä vähän perisuomalaisen jäyhä, raha-asioissa suurpiirteinen, provokatiivinen, välillä äksy, helposti hermostuva (kun emäntä on niin hidas), mutta samalla lempeä, höpsö, hassu, itseironinen, huolehtiva, ja sympaattinen. Minä olen tunteellinen ja vähemmän järkevä, idealistinen, hetkessä elävä, taloudessa tarkka, sentimentaalinen nössö ja temperamenttinen tuittupää samaan aikaan, hidas ja välillä tehokaskin. Mutta useimmiten hidas ja valtavan tunteellinen.
Mies viettäisi mielellään aikaa niin huvipurren kannella Monacossa shampanjaa siemaillen kuin laavussa Lapin metsissä nokikahveja keitellen. Minä viettäisin mieluiten aikaa hyvään kirjaan hautautuneena tai aurinkoisella rannalla kävellen, elämän ja kanelipullien ihanuutta mietiskellen.
Olemme tuoneet toistemme elämään monia uusia asioita. Voitteko kuvitella esimerkiksi että minä, kasvissyöjä ikävuodesta 14, en harrastanut lainkaan salaatteja ennenkuin löimme hra Karkkipävän kanssa hynttyyt yhteen. Minä taas olen opastanut miestä mm. parempien shampoiden maailmaan :)
Misteri saa elää rinnallani ehkäpä vähän kummallistakin elämää, todennäköisesti paljon kummallisempaa kuin minä hänen kumppaninaan. Minulla on usein tunne, että olen kertakaikkiaan tosi hassu ja höpsö, enkä käyttäydy ollenkaan niinkuin aikuisen "kuuluisi". No, en nyt tiedä onko äijäkään aina ihan aikuinen juttuineen, mutta ainakin hän on osoittaa useammin aikuismaista harkintaa ja, hmm, käytännön toimintakykyä. Huomaan usein ajattelevani, "Voin luottaa siihen että kyllä X osaa, kyllä hän tämän järjestää." <3
Tänä iltana halusin kuitenkin kertoa siitä, että mies on tuonut elämääni myös tämän:
Suoritin tänään elämäni korkeimmalle suuntautuneen patikan kiipeämällä yli neljän kilometrin korkeuteen Breithornin vuoren huipulle.
Tällaistakaan en olisi koskaan kokenut ilman Äijää.
Ulkoilmaelämä. Parhaita asioita joista on tullut osa elämääni kiitos miehen.
Olin sitten Seitsemisellä tai Sveitsissä, nämä kokemukset ovat jotain joita todella vaalin. <3 Ehkä laadukkaampaa antia kuin hyvin vaahtoava shampoo...? ;)
4164 metriä.
Hakkusydän. :)
Tuolla lipalla tuli käytyä.
Aika hyvä päivä. :)
....kun vain en olisi illalla vetänyt juustofondueövereitä......
Siirryimme eilen Zermatissa uuteen majapaikkaan (hotellista mökkiin), ja suoritin asianmukaisen jääkaapintäyttöoperaation.
Ruokaostoksiin kuuluvat itsestäänselvästi kananmunat.
Minusta kun on kyse, niin pyrin tietysti ostamaan halvinta. Sveitsissä kananmunatkin ovat kalliita, ja 6-packista saa kevyesti maksaa jopa 5 euroa.
Coop-marketin halvimmat kananmunat kantavat nimeä Pic-Nic Import Eier (Pic-nic tuontimunat..?), ja 10-pakkaus niitä maksaa 3,95€. Pitelin pakkausta pitkään käsissäni. Ostaisinko..? Munat olivat erikoisia.
Ne ovat nimittäin värjättyjä.
Miksihän juuri nämä munat ovat niin paljon halvempia kuin muut..? Miksi ne on värjätty? Ja mikä ihmeen pic-nic...?
Lopulta ostin munat hinnan ylipuhumana.
Kämpillä selvisi, ettei värjäys ollut munien ainoa erikoisuus.
Ne olivat valmiiksi keitettyjä!
Enpä ole eläissäni törmännyt kaupan hyllyllä valmiiksi keitettyihin muniin. Picnic-munat ovat samalla hyllyllä huoneenlämmössä muiden munien joukossa niinkuin ei mitään. Kuinkahan moni ei-paikallinen on tehnyt minun virheeni ja ostanut niitä luullen niitä tavallisiksi raaoiksi muniksi...
Mieleeni muistui saman tien kesäkuussa Karkkipäivän kommenttilaatikossa käyty keskustelu keitettyjen munien säilyvyydestä. Keitetyt munat kuuluvat vakioeväisiini, ja kannan niitä mukanani niin käsilaukussa junaeväinä kuin rinkassa useamman päivän patikkaretkellä. Olen pitänyt niitä erittäin hyvin säilyvinä ja luottanut pilaantumisen suhteen hajuaistiini. Pilaantuminen vain yhden päiväreissun aikana ei ole käynyt mielessäkään.
"Itse asiassa keitetty muna on yksi pahimmista. Pilaantuu hyvin helposti.", kerrottiin kommentissa. "Keittämätön kananmuna säilyy huoneenlämmössä mutta ei keitetty".
Sveitsiläiset picnic-munat ovat ilmeisesti luonnonoikku. Niitä myydään huoneenlämpöisinä, ja säilyvyys on yli kuukauden! Ken tietää kuinka kauan ne olivat jo olleet kaupan hyllyllä.
Vaikka omia retkimuniani en ole epäillyt (koska tiedän tarkalleen kauanko niiden keittämisestä on), niin nämä munat kieltämättä aiheuttivat hämmentyneen ja kevyesti vastenmielisen reaktion. Siis oikeasti, miten nämä voivat säilyä yli kuukauden...? Voiko näitä muka syödä turvallisesti?
Eikö keltuainen tummene jo muutamassa päivässä?
En kyennyt täysin luottamaan picnic-laatuun. Keitin tämän päivän patikalle muutaman tuoreen munan, mutta rohkenin ottaa yhden picnicin mukaan kokeilun vuoksi.
- - Eikä munassa tosiaan ollut mitään ulkoisesti tai hajuaistillisesti havaittavaa vikaa. Se oli normaalin kananmunan tuoksuinen ja värinen, kovaksi keitetty muna. Täydellisen raikkaan keltaisella keltuaisella. Se maistui hyvältä. Itse asiassa paremmalta kuin omat, vähän turhan löysiksi jääneet tuoremunani.
Kaikkea sitä kohtaa. Uskaltaisitteko te syödä näitä..?
Ennen tämän jutun kirjoittamista googlasin keitetyn munan säilyvyyttä. Kaikissa lähteissä lukee, että keitetty muna tulee säilyttää viileässä ja säilyy muutamista päivistä noin viikkoon. Yhdessäkään lähteessä ei sanota keitetyn munan säilyvän huoneenlämmössä. Hmmm.... Mitä ihmettä picnic-munille on tehty että ne säilyvät....? Onko ne käsitelty jotenkin..?
Myönnän, että tämä jää todellakin vaivaamaan minua.
Jos joku osaa valottaa munien arvoitusta, niin informaatio otetaan ahnaasti vastaan.
Afterwalk.
Mun Meindlit. Näihin voi luottaa kuin kiveen. <3
Oletteko huomanneet, että tuore sitruuna ja lime muuttavat minkä tahansa limpparin, mehun tai kivennäisveden paremman makuiseksi.
Lohko limeä ja puristus, ja tympeinkin halpissiideri muuttuu asteen juotavammaksi. :)
P.S. Alverden silmämeikinpohjustaja ei selvinnyt helteisestä Alppi-haasteesta. ;)
Harmi ettei mulla ole UDPP:tä mukana.
No, tiedänhän mä että sillä ei olisi vaikeuksia selvitä ;D
Matterhornin ensinoususta tuli eilen 14.7. kuluneeksi tasan 150 vuotta.
Sitä onkin juhlittu täällä Zermatissa runsaalla ohjelmalla, ja teinpä sen kunniaksi itsekin ensinousuni Matterhornille - no, sen alarinteelle Hörnli Hütten majalle. ;) On sekin kuitenkin 3260 m korkeudessa. :)
Hotellimme parvekkeelta saamme ihailla Matterhornin klassista siluettia.
Tässä chillaamme maanantaina iltapäivällä juuri saavuttuamme.
Maanantai-iltana Matterhornin ensinousun vuosipäivää juhlistettiin valaisemalla nousureitti soihduin. Upean näköistä!
Toimitusta oli kerääntynyt seuraamaan sankoin joukoin ihmisiä, pienen Zermatin keskusta oli ihan tukossa.
Seuraavaksi kuvakertomus eiliseltä Hörnlin patikalta.
Päivä alkoi hissinousulla Schwarzeelle, joka on ylin hissipysäkki ennen Matterhornia.
Ylhäällä ollaan! Zu den Wanderwegen...! :)
Patikkamatkaa vertikaalimetreissä kertyi päivän aikana 2300 metriä, koko reitti oli ehkäpä 8 km. Aikamoinen ponnistus meikäläiselle - siis nuo vertikaalit. Jos olette patikoineet ylöspäin kolmessa kilometrissä niin kenties nyökyttelette ymmärtäväisesti :)
Maisemissa ei valittamista.
Siellä siintää jo Hörnlin maja.
Reitin viimeinen, noin parin kilometrin osuus on pelkkää jyrkkää siksak-nousua. Mr. Karkipäivä opasti minua oikeaan tekniikkaan; mieluummin korostetun hidastettuja askeleita niin että hengästyminen pysyy kurissa eikä tarvitse pysähdellä, sen sijaan että yrittää kulkea normaalivauhtia, jolloin aina 10 minuutin välein on ihan tööt ja on pysähdyttävä vetämään henkeä.
Hörnlin maja on Matterhornin kalleimpia, ellei kallein, majoituspaikka. Jos tänne siis haluaa yöksi jäädä, minkä monet Matterhornin huippua tavoittelevat kiipeilijät tekevät.
Hörnlin majalta on enää lyhyt taival Matterhornin perusreitin alkuun.
Joka on tässä. Siitä vain kohti Matterhornin huippua 4478 metrin korkeuteen.
Reittimme Schwarzeesta Hörnlille. Schwarzee näkyy oikeassa reunassa kuvan keskiosassa, laaksossa siintää Zermatt.
Tällä "alppikoiralla" oli omat auringolta ja pölyltä suojaavat lasit. Cool!
Matka alas kesti yllättäen pidempään kuin ylös. Alaspäin tulo on aika rankkaa pohkeille, polville ja nilkoille.
Schwarzeelta jatkoimme vielä jalan alas Zermattiin kahden tunnin reitin.
Laaksossa. Kävelyä päivän aikana tuli yhteensä vajaa 7 tuntia.
...ja voin kertoa että kyllä tuntuu tänään jaloissa ja kropassa...! ;) Kun eilen saavutettiin laakso ja Zermatt mietin, ovatko jalkani koskaan olleet yhtä muusina.
Muusina, tyytyväisenä ja onnellisena kaaduin illalla hotellin sänkyyn.
Tänään vähän kevyempi patikka Gornergratille. :)
Katsoin eilen illalla pitkästä aikaa yhden suosikkielokuvistani, Vertigon. Teki melkein mieli pausettaa elokuva ja jäädä tuijottamaan Kim Novakin kasvoja. Olen aina pitänyt Hitchcockin klassisia vaalean viileitä kaunottaria upeina, mutta nyt jouduin aivan erityisesti Kim Novakin auran valtaan.
Novak on kaunis, mutta hänessä ei tavallaan ole mitään "erityistä". Hänen piirteensä ovat klassiset, mutta hän ei säteile samanlaista vetovoimaa ja persoonallisuutta kuin esimerkiksi Marilyn Monroe ja Sophia Loren. Viileä eteerisyyskään ei yllä Greta Garbon tasolle.
Novakin kävellessä ruutuun ensimmäisessä kohtauksessaan vaikutelma on jopa pliisu.
Mutta elokuvan kuluessa Novakin eleetön kauneus alkaa valloittaa. Huomasin olevani ihan hänen pauloissaan.
Esteetikkona minusta on aina kiehtovaa miettiä, mikä on kaunista ja mikä vetoaa. Vaikka Novakin tapauksessa kyseessä on ainakin länsimaisen kauneusihanteen standardeilla mitattuna kiistatta kaunis, "matemaattisesti oikeat", harmoniset mittasuhteet omaava kaunotar, ei kauneutta tai sen kokemusta useimmiten voi mitata millään parametreillä.
Henkilöön liittyvä kauneus on myös näkymätöntä; kaikkea ei voi määritellä fyysisillä ominaisuuksilla. Kauneus on persoonallisuutta, olemusta, tapaa viestiä, liikkua. Tai jotain vieläkin vaikeammin määriteltävää. Auraa.
Image by © Sunset Boulevard/Corbis
Novakissa yhdistyy ujo, naapurintyttömäinen "nöpö-söpöisyys" sekä kohtalokas, hieman salaperäinen ja naisellinen olemus. Hän on samalla viaton tyttö ja vastustamaton viettelijätär. Kaiken aikaa etäinen ja viileä.
Kenties elokuvahistorian onni että rooliin alunperin kaavailtu Vera Miles joutui vetäytymään elokuvasta tultuaan raskaaksi. Niin unohtumaton on Novakin suoritus. Ei ehkä ensisijaisesti näyttelijäntaitojen kannalta, mutta se olemus. Eeppistä.
Vertigo jäi Novakin uran kohokohdaksi. Hänen uransa lähti laskuun pian Vertigon jälkeen, mutta (ehkä juuri kiitos Hitchcockin ja Vertigon), Novakin tähti on jäänyt hohtamaan elokuvahistorian taivaalle tunnetuimpien kaunotarten joukkoon. Hän muuten elää edelleen ja asuu Oregonissa Yhdysvalloissa.
Yhtä asiaa en voinut olla ihmettelemättä. Novakin kulmakarvat.
Tiedätte ilmaisun "lakupötkökulmakarvat", jota ei suinkaan käytetä imartelevissa yhteyksissä.
Novakille on meikattu Vertigoon juuri sellaiset kulmakarvat. Tasapaksut kaaret ilman kulmaa. Sävykään ei ehkä ole se onnistunein.
Kulmakarvat kiinnittivät huomioni jokaisessa kohtauksessa jossa Novak oli mukana.
Lopulta jäin miettimään, olivatko jopa nuo erikoiset kulmakarvat osa Novakin viehätystä elokuvassa... Riitelevä yksityiskohta muuten niin harmonisissa kasvoissa... Kaikkea sitä ihminen mietiskelee.
*
Kim Novakin inspiroimana haluan kirjoittaa muutamasta kauneusidolistani.
Kiinnitän paljon huomiota niin mies- kuin naiskauneuteen, ja tykkään kommentoida vuolaasti kun kohtaan jotain kaunista. (Toisaalta - mitäpä minä en tykkäisi kommentoida... :))
Nuoruusvuosieni ehdottomasti suurin kauneusidoli oli Romy Schneider.
Kuva: FC Gundlagh Hamburg
Kun Novakin yhteydessä kirjoitin, ettei hänessä ole "mitään erityistä", niin muiden kauneusidolieni kohdalla voin paremmin selittää mitä tarkoitin.
Schneiderissa on "erityistä". Hän on huumaavan kaunis, mutta ei samalla lailla klassisessa mielessä kuin esimerkiksi Hitchcock-vaaleaveriköt. Kaukana toisistaan sijaitsevat silmät ja kulmakarvat rikkovat miellyttävän persoonallisella tavalla kasvojen harmoniaa.
Ja entäs hymy...
Jos Schneiderin hymy ei sulata sydämiä, niin en tiedä mikä sitten. <3 Oih! Mikä säteily, tulee lämmin ja iloinen olo jo pelkkää kuvaa katsomalla. Aivan mieletön karisma. Mutta ei kovalla ja temperamenttisella tavalla, mihin 'karisma' yleensä yhdistetään - tai ainakin itse yhdistän. Schneiderin karisma on pehmeää ja valloittavaa. Keisarinna Sissi -elokuvissa hän oli suloisuuden ruumiillistuma.
Näin vuosia sitten Wienissä upean retrospektiivisen näyttelyn Romy Schneiderin elämästä. Se oli yksi vaikuttavimpia näyttelyitä mitä olen nähnyt. Valtavan laaja valokuva- ja videoaineisto esitteli Schneiderin uraa ja elämää Sissi-vuosien viattomuudesta aikuiselämän vaihtelevaan uramenestykseen, yksityiselämän karikoihin ja eroottisiin filmikokeiluihin. Näyttelyn jälkeen Schneider sai ihan uuden ulottuvuuden ja kiehtoi minua entistä enemmän.
Kuva 1 / Kuva 2 Steven Meisel
Vähän vanhempana teininä ja varhais-parikymppisenä merkittävin kauneusidolini oli 90-luvun tunnetuimpiin supermalleihin kuuluva Linda Evangelista. En tiedä tarvitseeko häntä edes esitellä. :)
Lindassa upeinta on hänen muuntautumiskykynsä, hänet tunnettiinkin muotimaailman kameleonttina. Linda saattoi näyttää täysin androgyyniltä poikatytöltä tai supernaiselliselta viettelijättäreltä. Ja ne hiustyylit... Ne vaihtuivat, ja aina Linda näytti yhtä tyrmäävältä; tumma kiharapilvi, lyhyt vaalea, kirkkaanpunainen polkka...
On muuten mielenkiintoista, miten tietyssä iässä on tärkeää ihailla. Ihailu ja idolit kuuluvat murrosikään, mutta miksi...? Koska nuori ihminen on epävarma itsestään ja ihailtava kohde edustaa roolimallia, jotain johon pyrkiä..? Romanttinen ihailu on tietysti asia erikseen (oi, Donnie Wahlberg...!), mutta entä ei-romanttinen..? En ainakaan tietoisesti toivonut itse jonain päivänä näyttäväni Linda Evangelistalta (heh, fat chance..), mutta halusin ympäröidä itseni hänen kauneudellaan. Huoneeni seinät olivat täynnä kuvia Lindasta ja muistan ostaneeni jonkun lehden Lindalle omistetun erikoisnumeronkin. Minusta oli vain upeaa katsoa jotain niin mielestäni täydellisen kaunista ja kuvauksellista ihmistä.
Kuva: Lorenzo Agius
Kolmas suuri (kauneus)idolini on Björk. Ihailu ei rajoitu pelkästään ulkoisiin ansioihin, vaan rakastan myös Björkin musiikkia. Yksi musiikkimaailman upeimpia taiteilijoita, jos minulta kysytään.
Minusta tuli Björkin fani seitsemännellä luokalla, vuonna 1993. Biologian opettajamme Imppu (terveisiä Hatsalaan ;)) laittoi välillä tunnin aikana musiikkia soimaan (etteivät oppilaat nukahtaisi :D), ja yksi hänen lempilevyjään oli Björkin tuona vuonna ilmestynyt Debut. Ihastuin Debutiin välittömästi ja marssin ostamaan sen. Kun näin levyn kannen, olin vain että "Wow. Mikä persoona".
Björkissä todellakin on sitä erityistä. Hän on kaunis aivan eri tavalla kuin Kim Novak tai Linda Evangelista. Minusta Björk on visuaalisena kokonaisuutena jotain aivan mieletöntä. Särmikäs ja pehmeä, kimaltava ja nukkavieru, vahva ja hauras, lapsi ja aikuinen, kaunotar ja peikkotyttö. Kaikkea samassa arvoituksellisessa paketissa. Björk on kuin taidetta päästä varpaisiin. Hän ei voi olla herättämättä tunteita, ihailevia tai negatiivisia.
Vaikka Linda Evangelista oli minulle kauneusidoli numero 1 lähes pelottavassa täydellisyydessään, niin Björk edusti jotain, jota halusin olla itse. Persoonallisuudellaan ja "menninkäismäisyydellään" Björkin kauneus oli helpommin lähestyttävää kuin Evangelistan. Muistan, kuinka rinnakkaisluokallani lukiossa oli hieman Björkiä muistuttava, mustahiuksinen tyttö. Olin hänelle vähän kateellinen. Hänellä oli söpö nykerönenä ja eksoottisen muotoiset silmät, niinkuin Björkillä. Olisin halunnut näyttää siltä. Olisin halunnut näyttää omintakeiselta.
Kopioin parikymppisenä Björkin 90-luvun tyylistä hänelle ominaiset kimaltavat täplät alaluomella. Ne jotka näkyvät myös Debutin kansikuvassa. Taisi olla minun ensimmäinen askeleeni kokeilevaan meikkaukseen... ^_^
En enää tapetoi seiniäni kaunotarten kuvilla, mutta nämä kolme naista ovat säilyneet läpi elämäni vahvimpina inhimillisen kauneuden edustajina.
Tärkein kauneus löytyy tietysti sisältä. Mutta en pidä vääränä myöntää ihailevansa myös ulkoisia ominaisuuksia.
Lopuksi:
Kaikkein kauneinta ulkoisesti ihmisessä on hymy.
Kenessä tahansa.
*
Onko teillä kauneusidoleita? Kuka tai mikä on kaunista?
.
P.S. Aurinkotuotearvonnassa arpa suosi seuraavia lukijoita:
Lumene-setti: RipRap
Biosolis-setti 1: Virpi
Biosolis-setti 2: Carita
Korres-setti: Ruusunnuppu
Seglinge.
Pikkuinen saari Kumlingen kunnassa, Ahvenanmaan itäisessä saaristossa.
Kuka aavistaisi mitä traumoja tämäkin paikka voi jollekulle aiheuttaa.
Asukasluku: 40. Tai melkein, seglingeläisten mukaan.
"Olisi helppoa esitellä jokainen seglingeläinen, meitä ympärivuotisia asukkaita on nimittäin vain vajaat 40. Pääset tutustumaan meihin vierailullasi saarellamme. Tapaat meidät kaupassa, venesatamassa, jalkapallokentällä ja uimarannalla sekä kyläteillä. Tule juttelemaan niin saat kuulla enemmän elämästämme Seglingessä. Neljä meistä on lapsia, yhdeksän työikäisiä ja puolet eläkeläisiä."
Näin kerrotaan Seglingen kotisivulla. Voiko taas muuta sanoa kuin sympaattista.
Ahvenanmaalaisista työkavereistani peräti kaksi on Seglingestä. Toisen heistä kynnenkasvatusprojektia ihasteltiin viime kesänä ;)
Onko Seglingessä jotain nähtävää? Kannattaako siellä käydä? kysyin työkavereiltani.
"Javisst, javisst!"
"Det finns ju en jätte fin naturstig där", sain kuulla. Siellä on hieno luontopolku. "Hela 7 km lång. Den måste ni gå! Du som tycker om att vandra".
Luontopolku esitettiin minulle niin upeana kohteena että sinnehän oli päästävä.
Viime lauantaina teimme retken Seglingeen.
Matka Maarianhaminasta kestää lyhimmillään 2,5 tuntia. Ensin tunnin ajomatka Hummelvikin satamaan Vårdöön ja sieltä 1,5 tunnin lauttamatka Kumlingeen. Saanen muuten suositella kaikille kotiseutumuseoiden ystäville jäämistä ensimmäisellä pysäkillä Enklingessä, josta löytyy mielestäni todellinen kätketty helmi - Hermasin museotila, laatuaan Suomen viimeinen täysin säilynyt, alkuperäisellä paikallaan sijaitseva museotila. Kävin siellä ensimmäistä kertaa viime kesänä ja paikka on aivan äärettömän kiinnostava.
Seglinge sijaitsee todellakin "off the beaten track". Kumlingen pääsarelle saavuttuaan on vielä ajettava saaren halki (noin 15 minuutin matka) ja otettava lossi Seglingeen (ylitys noin 10 minuuttia).
Vihdoin perillä!
Pilvisenä alkanut päivä alkoi kirkastua ja pilvet väistyivät. Katoimme picnic-lounaan tienpientareelle mitä idyllisimmän maalaismaiseman keskelle, lähelle vaelluspolun starttia. Ah. Harmaan viikon jälkeen tuntui vihdoin kesäiseltä, vaikka ilmassa oli edelleen koleutta.
Ravittuina lähdimme taittamaan luontopolkua. Me = minä, äiti ja Mr. Karkkipäivä.
Reitti alkoi kallioisena aavoissa maisemissa. Tulee ihan mieleen Lappi, äiti totesi.
Noin kilometrin jälkeen polku sukelsi metsäisemmälle osuudelle. Polku kulki paikoin tiheässä, korkeassa kasvillisuudessa. Tässä vaiheessa katsoin tarpeelliseksi muistuttaa parempaa puoliskoani saarimaakunnan huomattavan suuresta punkkipopulaatiosta, minkä vuoksi punkkiystävällisessä maastossa liikkuessa pitkälahkeiset housut ovat shortseja parempi idea. Äiti ja minä olimme ennakoineet punkkimaaston mahdollisuuden ja lähteneet pitkälahkeisessa. Armas kultaseni ei.
"Nyt on kesä. Silloin pidetään shortseja".
Niin tietysti.
Emme ehtineet patikoida metsäosuuden jälkeen montaakaan minuuttia, kun misterin koivesta löytyi punkkivälitarkastuksen yhteydessä ensimmäinen punkki. Se ei ollut vielä kiinnittynyt, punkit vaeltavat iholla usein hyvänkin tovin ennen pureutumista.
Seurasi miehen pään sisäinen lyhyt neuvottelu. Punkit eivät kuulu asioihin, joita tämä muuten Kylmäpäinen Mies hyväksyisi. Tai kestäisi. Lappi-kokemus viime kesältä viimeistään osoitti, missä tämän karpaasin raja kulkee. Hyönteiset. Niillä lähtee miehen järki.
Uhattuaan jo kääntyä takaisin, mies vaihtoi kuitenkin lopulta shortsit pitkälahkeisiin. Jotka hän sentään oli jollain viisaudella pakannut mukaansa.
Reitti jatkui kohti Seglingen tunnettuja hiidenkirnuja, ja pian olimme saavuttaneet rannan. Ihailimme hetken kimaltavaa merta aurinkoisilla kallioilla.
Se oli patikan viimeinen rauhallisessa tunnelmassa vietetty hetki.
Matka jatkui rantaviivaa seuraillen. Polku katosi tässä vaiheessa kokonaan, ja reitti kulki muutaman kymmenen metriä todella tiheässä rantakasvillisuudessa. Pusikossa, totuudenmukaisesti ilmaistuna. Heinikkoa oli melkein vyötäröön saakka ja matalien puiden oksat viistivät hiuksia ja kasvoja.
Päästyämme pusikko-osuuden toiselle puolelle, oli punkkitarkastuksen tulos odotettavissa.
Tässä vaiheessa voin kertoa, ettei minulla kaikkina Ahvenanmaan vuosinani ole kertaakaan ollut punkkia. Toisillakin olen nähnyt niitä vain muutaman kerran. Olen kai ollut harvinaisen onnekas.
Nyt niitä oli kengissä ja housunlahkeissa kauttaaltaan.
Vaikka ällötti ja inhotti ihan hirveästi, istuin rauhallisesti kallion reunalle nyppimään ja ravistelemaan pikkupetoja irti. Oikeasti pelkään punkkeja jopa aika hysteerisestikin, mutta jotenkin onnistuin pitämään hermot kasassa ja pään viileänä.
Takanani oli meneillään vähemmän rauhallinen näytös. Mies kiroili ja repi housuja jalastaan raportoiden, että "Näitä on mun lahkeissa ainakin joku kaksikymmentä".
Äiti puolestaan istui tyynenä kauempana, ilmeisen epäuskoisena punkkien laumahyökkäyksestä. Ei näyttänyt olevan kiirettää suorittaa tarkistustoimenpiteitä. "Joojoo..!!" sieltä kuului kun komensin rouvaa kiltisti vetämään sääret paljaiksi.
Vaikka hysteria on tarpeetonta, on punkkeihin painava syy suhtautua vakavasti. Borrelioosi ja Kumlingen tauti eivät ole leikin asioita.
Mies oli Kevon hyttysinvaasion tavoin lähes hajoamispisteessä.
"%¤#&@ mä en ala jonkun luontopolun takia ottamaan borrelioosiriskiä ¤@£$&# jos tällaisesta seuraisi joku sairaus niin en antaisi ikinä itselleni anteeksi #@!&#¤"
Ymmärsin häntä.
Punkkien valtaamat housut lensivät kallioon ja hetken vaikutti siltä että siihen ne myös jäisivät. Sammareiden saumoissa mahdollisesti vielä lymyilevät ryömijät etoivat miestä niin, että hän mietti olisiko parempi kävellä loppumatka kalsareissa ja nyppiä punkkiliftarit suoraan iholta.
Lopulta tilanne rauhoittui.
Housut oli ravisteltu, sukat käännelty ylösalaisin, kengännauhat irroteltu. (Minulla oli kengännauhoissa ainakin viisi punkkia.)
Mies puki housut takaisin jalkaan.
Jatkoimme polkua hiljaisina ja erilaisen tunnelman vallassa. Punkkivälikohtaus sai minut mietteliääksi.
Ympärillä levittäytyi edelleen mitä kaunein luonto; auringossa kylpeviä kallioita, kallioista metsää, kimaltava aava ja sininen taivas. Reitti kulki kiistatta upeissa maisemissa, työkaverini oli aivan oikeassa. Silti niinkin vähäpätöisen tuntuisella asialla kuin hyönteisellä oli valta varjostaa elämys. En voi väittää, että olisimme enää pystyneet kulkemaan levollisina. Jokainen pysähtyi hinkkaamaan sääriään jokaisen puskaosuuden jälkeen. Silmin havaittuja punkkeja riitti vielä loppureitilläkin. Toisissa olosuhteissa Seglingen luontopolku olisi ollut parhaita luontoelämyksiä mitä olen kokenut.
Oliko reaktiomme ylimitoitettu? En tiedä. Ehkä olisi riittänyt, että olisimme tehneet huolellisen tarkastuksen vasta reitin lopussa. Arpapeliähän se on. Vaelluspolun kävelyyn meni noin kolme tuntia. Siinä ajassa punkit joko ehtivät pureutua ihoon tai eivät. Riippuu varmaan ihan punkin fiiliksistä. Haukkaanko nyt vai ryöminkö vielä mehevämpään kohtaan? Itseäni ei kiinnostanut osallistua tällaisiin arpajaisiin.
*
Kuudelta olimme takaisin Kumlingen satamassa. Taksivene haki meidät Bärön pikku-saarella sijaitsevaan Glada Laxen- ravintolaan, jonne pääsee vain omalla veneellä tai tilaamalla ennakkoon kuljetuksen pöytävarauksen yhteydessä.
Illallisen saapuessa pöytään alkoivat "punkkipolun" kauhut laimentua. Olihan tämä nyt kuitenkin ollut tosi kiva päivä. Ehkä koko punkkikohtaukselle voisi myöhemmin vain nauraa.
Mieskin oli säyseänä. Toivon aina että Mr. Karkkipäivä, joka ei suinkaan ole ollut mikään suuri Ahvenanmaa-fani, saisi täällä käydessään positiivisia kokemuksia ja hänestä olisi kiva tulla uudestaan. Nyt olin tietämättäni vienyt hänet pahimpaan hyönteispainajaiseen.
"Noo, se oli tilanteen mukainen spontaani reaktio", mies sanoi. Sävystä päättelin, että mies alkoi jo toipua.
Päivän viimeinen lautta Kumlingesta toi meidät Vårdöön kymmeneltä. Pitkä päivä.
Kotona Maarianhaminassa teimme vielä perusteellisen punkki-ratsauksen, ja kuka olikaan onnistunut voittamaan punkkilotossa ellei "Ei-ne-minuun-tartu" äiti.
Päivä päättyi minun taistellessa yökötystä irti poltetun nuppineulan pään ja hiuspinnin avulla. Hemmetin huono hetki unohtaa pinsetit toiseen kotiin. En tiedä onko monellekaan teistä punkin poisto tuttua hommaa, mutta se ei todellakaan ole helppoa ilman asianmukaisia välineitä.
Misterinkin nivusista löytyi vielä yksi, mutta kuollut ja ei-porautunut.
Voin vain jäädä arvailemaan mitkä traumat tästä äijälle jää.
(Itse säästyin kiinnittyneiltä peijakkailta.)
Huohhh.
The Seglinge Experience.
Exuviance-arvonnassa näytekokoisten tuotteiden setin voitti Jaana.
Sheer Refining Fluidin voitti Karol.
Onnea voittajille! :)
*
Off topic.
Pikkuisen Seglingen idyllisellä vaelluspolulla koettiin eilen draamaa.
"Nuo housut saa jäädä tähän! En helkkari ota niitä enää mukaan..!"
.
Mitä housuille tapahtui? Kävelikö Mr. Karkkipäivä loppureitin pelkissä kalsareissa?
Tarina seuraa myöhemmin. :)
(Haha, sori miten ankea "cliffhanger"... ^_^
Houstaan tänään vielä vieraita ja huomenna on taas paremmin aikaa blogille. :)) No. Ei ollutkaan.
Hyvää juhannusta.
Rakko herätti minut aamulla mitä parhaimpaan aikaan.
Suomen luonto <3
.
Pieni meikkipostaus seuraa tänään myöhemmin.
Reissun päätöspäivään sopii interrail-tarina, jonka sain kuulla eilen kun yövyin tädilläni Tukholmassa. En ollut koskaan aiemmin kuullutkaan tätä kertomusta - samalla reissulla tätini tapasi elämänsä miehen ja koki elämänsä tähän mennessä ainoan yliluonnollisen tapauksen.
Kuvitus perjantai-illalta huippusympaattisen uuden Couchsurfing-ystäväni Meiken luota. Yövyin Meikellä sekä meno- että paluumatkalla Hampurissa. Joistain Couchsurfing-housteista tulee ystäviä. Meikestä ja minusta tuli heti, niinkuin minusta ja Luisista.
Tiedän että Luis lukee blogiani kääntäjän avulla - Luis, tämä tarina kiinnostaa varmaan sinuakin, se kun sijoittuu Espanjaan. :)
(Kun saapuu väsyneenä ja hiestä märkänä kuumasta junasta, voi vain iloita kun kohteessa odottaa kotoisa illallinen hyvässä seurassa parvekkeen vilpoisuudessa...)
*
Kesä 1987. Tätini Aila on 23-vuotias ja interrail-matkalla ystävänsä Hannan kanssa Espanjassa. Tytöt ovat olleet San Sebastianissa ja suuntaavat seuraavaksi Pamplonaan joka on tunnettu joka heinäkuu järjestettävästä San Ferminin festivaalista ja siihen liittyvästä härkäjuoksusta.
Tytöt ovat ostaneet paikkaliput junaan, jonka oli väitetty olevan ihan täynnä. Junavaunu jossa tyttöjen paikat ovat on aivan tyhjä. Siellä ei ole ketään muita kuin Aila ja hänen ystävänsä. Tytöt ovat kummissaan. Onko tämä oikea juna...? Muut vaunut näyttävät olevan täpötäynnä. Juuri ennen junan lähtöä vaunuun nousee kuitenkin kolmas matkustaja, noin kuusissakymmenissä oleva mies. Hän istuu Ailaa ja Hannaa vastapäätä.
Mies esittäytyy Vittorioksi ja alkaa matkan aikana jutella tytöille, jotka ymmärtävät espanjaa verraten huonosti. Aila on ennen matkaa opiskellut kotona espanjan alkeita ja ymmärtää puheesta jonkun verran, mutta miehen puhe on hyvin outoa. Mies sanoo tytöille, että he ovat menossa Madridiin. Tytöt kieltävät, Madrid ei ole heidän suunnitelmissaan. Tytöt kokevat pääkaupungin liian turvattomana kohteena kahdelle keskenään matkustavalle naisturistille. Mies toteaa, että tytöt tulevat joka tapauksessa menemään Madridiin.
"Kun olette Madridissa, tulette kuulemaan uutisen onnettomuudesta. Traffic accident".
Mies toistaa tämän useasti, myös englanniksi.
Tyttöjä alkaa pelottaa. Omituinen mies, mitä se tuollaisia puhuu. Miten niin he menevät Madridiin? Mikä ihmeen onnettomuus?
Kun tytöt puistelevat päätään ja sanovat etteivät he ymmärrä mistä mies oikein puhuu, hän ottaa kynän ja paperia ja kirjoittaa paperille sanan. Hän ojentaa paperin tytöille.
Lapulla lukee: "Liicgenneonnettomuus". Juuri noin. K:n sijaan mies on käyttänyt c:tä ja g:tä. Mutta suomea se on. Liikenneonnettomuus.
Tytöt ovat kauhuissaan. Mitä ihmettä oli oikein tapahtumassa? Mies osaa yhtäkkiä suomea?
Ailan muistikuvat keskustelun tarkasta kulusta ovat hatarat, mutta hän muistelee miehen todenneen, että hän on matkustellut ja osaa useita kieliä. Se ei mitenkään vähentänyt tilanteen aavemaisuutta. Tyhjä vaunu muuten täydessä junassa Pohjois-Espanjassa. Arvoituksellinen mies joka puhuu pelottavia. Ja kirjoittaa yhtäkkiä paperille suomea.
"Don't worry, don't worry", mies sanoo tytöille kun nämä silminnähden ovat peloissaan.
Ennenkuin juna saapuu Pamplonaan, mies puhuu tytöille vielä paljon muutakin, josta suuresta osasta Aila ja Hanna eivät ymmärä mitään. Mutta yksi asia jää Ailalle mieleen: mies sanoo, että tulevaisuudessa espanja tulee olemaan Ailalle tärkeä kieli.
Tytöt jäävät pois Pamplonassa ja mies katoaa junalaiturilla.
San Ferminin festivaalin jälkeen kokemus omituisen Vittorion kohtaamisesta on jo haalistunut. Tytöillä on ollut Pamplonassa hauskaa ja seuraavaksi he suuntaavat Malagaan. He haluavat mennä rannikkoreittiä, ja vaihtavat junaa Barcelonassa.
Barcelonassa junaan nousee tumma ja pitkä mies, joka Vittorion tavoin istuu tyttöjä vastapäätä. Hän on nuori, ei paljon tyttöjä vanhempi.
Mies näyttää espanjalaiselta, ja tytöt yllättyvätkin, kun mies yhtäkkiä kesken matkan kysyy selvällä ruotsin kielellä, puhuvatko tytöt ruotsia. Hän on tunnistanut Ailan ja Hannan puhuvan suomea, ja kertoo itse olevansa Chilestä ja opiskelevansa parhaillaan Tukholmassa. Tytöt osaavat jonkun verran ruotsia, ja keskustelu jatkuu ruotsiksi.
Maailma osoittautuu jälleen kerran pieneksi. Käy ilmi, että mies on Ailan Tukholmassa asuvan serkun hyvä ystävä ja kurssikaveri. Mies, kutsutaan häntä vaikka Juaniksi, ja tytöt ystävystyvät junamatkan aikana ja päättävät jatkaa reissua Malagassa kolmestaan. Juan on 26-vuotias ja lähtenyt interraillle Tukholmasta yksinään, tajutessaan että tämä on viimeinen vuosi kun hän voi reilata edullisella nuorten lipulla.
Saatuaan seuraansa miehen, tytöt muuttavat Malagassa matkasuunnitelmaansa ja rohkaistuvat lähtemään Juanin kanssa Madridiin.
Madrid, marraskuu 2013
Kolmikon saapuessa Madridiin, he kuulevat uutisissa, että San Sebastianista Pamplonaan matkalla ollut juna on suistunut raiteilta ja useita kymmeniä ihmisiä on kuollut. Vittorion viesti. Onnettomuus. Tytöt järkyttyvät. Mies oli tiennyt onnettomuudesta. Miksi hän oli halunnut kertoa siitä Ailalle ja Hannalle? He eivät ymmärrä. Mutta tapahtui juuri niinkuin Vittorio kertoi.
Kertoessaan tarinaa minulle Aila sanoi, että hänelle tuli tunne, että Vittorio ehkä matkusti itse onnettomuusjunassa. Että hän tiesi kuolevansa viikon kuluttua onnettomuudessa ja halusi jostain syystä kertoa siitä. Onnettomuus ei liittynyt tyttöihin mitenkään, muuten kuin että he itse matkustivat samalla junavuorolla viikkoa aiemmin.
Mitä sitten tapahtui?
Aila rakastui matkan aikana Juaniin ja muutti interrail-matkan jälkeen Oulusta Tukholmaan. Aila ja Juan seurustelivat hetken mutta suhde kariutui vuoden sisällä. Aila jäi Ruotsiin, löysi uuden miehen ja sai lapsen. Myös Juan meni tahollaan naimisiin ja sai lapsia.
20 vuotta myöhemmin he kohtasivat uudestaan, ja ovat siitä päivästä saakka olleet taas yhdessä. Siitä on nyt 10 vuotta. Olen tavannut Juanin useita kertoja tietämättä lainkaan miten tätini hänet tapasi. Eilen illalla vasta sain kuulla tarinan heidän kohtaamisestaan.
Aikamoinen tarina.
Interrail. Espanja 1987. Juna Barcelonasta Malagaan.
Ja kaiken yllä arvoituksellinen Vittorio joka ennusti San Sebastianin junaonnettomuuden.
Ja espanjan kielestä todellakin tuli tärkeä osa Ailan elämää.
Matkoja. Ihmisiä.
Koskaan ei tiedä mihin matka johtaa.
