Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Arvasin heti pentuja katsomaan mennessäni, että tuo kauemmas ujona tuijottamaan jäänyt pentueen pienin poika oli se, joka meille olisi tulossa, samalla kun muut pennut tulivat innoissaan syömään kengännauhojani ja sormiani.
Meillä on ollut paljon vaikeuksia, sillä hän osaa olla todella haastava ja vaikea persoona, mutta sitten kun saa onnistumisia, tuntuu, että me pystytään mihin vaan. Vastapainona sieltä löytyy myös kiltti, rakastava ja lojaali puoli.
On maailman paras tunne, kun tuo pieni 34kg sylikoira kiipeää syliin, ja rojahtaa siihen nukkumaan vaikka koko sohva tai sänky olisi vapaana. Useasti olen nukahtanut siihen, kun kuuntelen sitä niin rauhoitavaa tuhinaa korvan juuressa.
En osaa sanoin kuvata miten paljon rakastan tuota suloista pientä poikaani. ❤️
Tämän 'kaverikuvasarjan' valitsin siksi, koska tätä katsoessa tulee aina jotenkin hyvä mieli."
- Suvi ja Lemmy
🇫🇮
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Tässäpä esittely meidän eläinystävistä: Suomenlapinkoirat (paimensukuinen) Myy ja Ruu.
Myy (kuvassa vasemmalla)
Myyn kanssa elämä ei ole mennyt helpoimman kautta. Myy tuli meille kodinvaihtajana 6 kk:n iässä. Se oli ollut pääasiassa ulkokoirana emänsä kanssa samassa häkissä, joten muuttaminen rivitaloon ei sujunut ongelmitta. Muutimme lopulta omakotitaloon (tämä oli ollut jo haaveissa aiemmin) ja elämä helpottui huomattavasti.
Myyllä on eroahdistusta, mutta koirakaverin kanssa se pärjää hyvin työpäivät ulkotarhassa, mutta muuten meillä koirat ovat siellä missä ihmisetkin. Myy on hurjan kiltti ja rauhallinen. Se hurmaa yleensä ihmiset, jotka eivät välttämättä niin kovin välitä koirista. Hieman reppanasta olemuksesta johtuen Myy on saanut useita tsemppipalkintoja. Myystä löytyy myös riehakkaampi puoli, joka näkyy vain kotona.
Ruu
Ruu on kaksivuotias uros. Se on luonteeltaan hyvin mutkaton ja tasapainoinen, kaikin puolin ihana ja helppo kaveri. Vaikka Ruu on ihmisystävällinen, kodin ulkopuolella se ei usein juurikaan välitä vieraista. Tämä on ihan mukava ominaisuus harrastuskoiralle.
Ruu tuli meille Myyn kaveriksi, kun nyt jo edesmennyt koiramme Tiku täytti 14-vuotta. Sen tehtävän Ruu on täyttänyt paremmin kuin hyvin. Myyn mielestä Ruu on varmasti välillä oikea kiusankappale, mutta siitä huolimatta ne riekkuvat yhdessä päivittäin. Itselle on nyt vahvistunut ajatus, että kotona pitää olla vähintään kaksi koiraa kerrallaan. Vaikka välillä joukossa tyhmyys tiivistyy, niin kyllä näiden kahden rinnakkaiseloa on ollut ilo seurata.”
-Kirsi
Myyn ja Ruun löytää Instagramista nimellä @pienipaimenlauma ☺️
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Tahvo saapui meille 13 vuotta sitten pienenä pentuna, nimenään tuolloin Keisari. Kotiin päästyämme totesimme hyvin pian, että Tahvo sopisi tälle pienelle pallerolle paremmin. Hänelle on vuosien saatossa kerääntynyt useita nimiä, kuten Rontti, Höntti, Mamman hyvä poikanen, Tahveli, sekä Sudenpentu ja Pikkutassu.
Tahvo on jo elämänsä ehtoopuolella, ja tärkeintä onkin antaa Tahvolle hyvä loppuelämä rakkaiden ihmisten ympäröimänä.
Vanhat koirat tietävät ihmisten asioista enemmän kuin ihmiset itse.
Eivätkä suostu puhumaan.
Katsovat vaan säälivästi.
-Tommy Tabermann
-Satu
⭐︎
Busan-kissa osallistuu Ahvenanmaalta, ja alkuperäinen teksti on ruotsiksi. Käännän sen kalenteriin suomeksi.
🇦🇽 "Busan oli alunperin lainakissa, josta lopulta tuli meidän kissamme viisi vuotta sitten.
Kissan alkuperäinen on Scarlett, mutta hän oli meillä hoidossa usein jo pienenä, ja aloimme jo tuolloin kutsua häntä Busaniksi, koska hän oli niin vallaton. ('Busig' = vallaton, ilkikurinen, riiviömäinen.) Nykyään nimi on lyhentynyt Bus'iksi. Busan on rodultaan norjalainen metsäkissa.
Pikku-Bus on nyt 7 vuotias. Mieheni, joka on allerginen kissoille, ei ole allerginen Busanille. :)
Busanin lempipaikkoja talvella ovat digiboksi tai kylpyhuoneen lämmin lattia."
-Tina
✧
Sannin kommentti: Tommy Tabermanin runo ja digiboksin päällä lämmittelevä kissa made my day...! ♥️
(Muutamaan luukkuun laitan useamman ystävän, kuten tänään, koska kalenteriin tuli niin paljon osallistujia enkä halunnut jättää ketään ulkopuolelle.)
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Otto tuli isovanhemmilleni huostaanotettuna, pelkäsi humalaisia (enemmän kuin normikoirat), käskyjä oli selvästi tehostettu lyömällä.
Isovanhemmilleni tullessaan Otto oli hieman arka, mutta joko hyvin sosiaalistettu aikoinaan tai sitten vain hän oli luonteeltaan vain chilli, mutta kun Otto oppi luottamaan taas ihmisiin, hän kulki kanssani kaikkialle. Hän lähti Helsingin keskustaan, lähti Kainuun pelloille, aivan kaikkialle. Hänelle ei ollut tärkeää että missä oltiin, kunhan hänen ihmisensä (minä tai isovanhempani) oltiin mukana.
Hän oli tyynynäni kun menin kesällä Suomenlinnan kallioille nukkumaan yövuorojeni jälkeen, hän oli kaverina töissä vanhainkodissa ja hellyydenkipeänä nautti rapsutuksista ja kuunteli mummoja ja pappoja.
Mutta mikä eniten merkitsi minulle oli että teininä, niinä myrkyisinä vuosina minulla oli joku joka kuunteli, lähti kanssani joka päivä ulos, minne vaan, kenellä ei ollut kiire luotani pois, vaan nautti ja tykkäsi olla kanssani. Hänen kauttaan opin koirista paljon, elekielestä, koirien välisestä kommunikaatiosta, hän johdatti minut koirien maailmaan.
Vielä vuosia myöhemmin hän pelkäsi, kun tuli iso porukka kylään, meni yleensä sängyn alle piiloon, vaikka isovanhempieni luona kävi vain rukouspiiriläisiä.
Tässä on kuvassa hän juuri kuuli minun tulleen hakemaan häntä lenkille. Menneisyyden peikoistaan huolimatta hän oli ja on elämäni koira, isovanhempieni Otto-poika."
– Jasmin
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Haluaisin osallistua sun joulukalenteriin, ensisijaisesti siksi, että Suomessa on meneillään kissakriisi - eläinsuojeluyhdistyksillä ympäri maan on hallussaan käsittämätön määrä kodittomia kissoja, joista monet niiden omistaja on kyllästyttyään vain hylännyt. Oheisesta linkistä voi lukea lisää:
Adoptoin itse eläinsuojeluyhdistykseltä kissan kuukausi takaperin. Kaaos on ehtinyt olla meillä vasta lyhyen aikaa ja tämä on sen vuoden mittaisen elämän aikana sen neljäs koti.
Se otettiin talteen 15.6.22 osana monikymmenpäistä kissapopulaatiota. Kaaos oli vielä meille tullessaan arka, väisti kosketusta ja livahti herkästi saunaan lauteiden alle piiloon. Sen toisessa etutassussa oli karvaton läikkä, jota se oli stressipäissään kalunnut.
Nyt kuukautta myöhemmin Kaaos on valloittanut koko talon; se roikkuu verhoissa, osallistuu joka ikiseen askareeseen saunan pesusta ruuan laittoon, leikkii matoilla, hiirillä ja omalla hännällään. Aina herätessään se tulee kiehnäämään jalkoihin, naukuu ja vaatii mahan rapsutusta. Yöt se nukkuu polvitaipeessa.
Olen tosi tyytyväinen ja jo hirveän kiintynyt tuohon retaleeseen ja surettaa ajatella, kuinka paljon vastaavia, omaa kotia etsiviä kissoja on. Haluaisin siis kehottaa jokaista kissan ottamista harkitsevaa tutustumaan oman alueensa eläinsuojeluyhdistysten adoptoitaviin lemmikkeihin ja muistamaan, että eläin otetaan sen eliniäksi ja siitä täytyy pitää huolta!"
– Nimetön
✧
Sannin terveiset: Kaaoksen tarina on valitettavan yleinen. Joulukalenteriinkin osallistuneista kissoista useammalla on samanlainen tausta. Tarinoita lukiessa kissojen hylkäämisen tosiasia palautui taas vahvasti tietoisuuteen.
Lemmikki todellakin otetaan sen eliniäksi, ja jos jokin painava syy estää lemmikin pitämisen, sille on etsittävä uusi koti. Vastuu ei lopu siihen, jos lemmikki ei syystä tai toisesta sovikaan omaan elämään. On surullista ja käsittämätöntä, että kissoja hylätään niin paljon: Suomessa vuosittain yli 20 000. Onneksi edes osa hylätyistä saa Kaaoksen tavoin uuden mahdollisuuden. ❤️
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Minun koirani, Sulo ja Kauno, ovat minulle niin tärkeitä ja rakkaita, että minun on sitä vaikea sanoittaa.
Sulo on ihan ensimmäinen oma koirani, toteutunut unelmani. Pikkutyttönä, ja hieman vanhempanakin omasta koirasta haaveillessani, en olisi voinut kuvitellakaan niin ihanaa koiraa kuin Sulo. Sulo on lempeä ja paras mahdollinen ensikoira, jonka kanssa on yhdessä opeteltu kaikenlaista peruskäytöshommista jäljestykseen. Sulo on hieman itsepäinen ja tasainen ilopilleri ja Sulolta koetan oppia tuota ihanan optimistista suhtautumista elämään.
Sulo pitää kaikista ja uskoo lähtökohtaisesti kaikkien olevan hyviä, ja Sulo tekeekin mielellään tuntemattomista ihmisistä ystäviään kuitenkaan nöyristelemättä ketään. Sulo käy mielellään kylässä sekä ottaa iloisena vieraat vastaan ja lumoaa lempeällä katsellaan he, jotka Sulon lämpöisen ja hyväksyvän energian ottavat vastaan.
Sulon lohdutus kaikkiin murheisiin on se että se tuo iloisena lempilelunsa syliini, keltaisen vinkuvan rinkulan: leikitään! Se piristää! Ei tarvi murehtia.
Sulo on koirista tummempi, Kauno vaaleampi
Kauno on sielunkumppanini. Reaktiivinen ja herkkä. Kauno on opettanut minulle minusta itsestäni ihan valtavasti. Olen oppinut armollisuutta niin itseäni kuin muita kohtaan.
Ulkopuolinen maailma määrittää paljon sitä, millainen on hyväkäytöksinen koira, ja huonosti käyttäytyvä koira leimataan usein kurittomaksi, omistaja koulutustaidottomaksi, huomioimatta sitä, että käytös ei muutu napista painaen. Oli pitkä tie ensin oppia hyväksymään Kaunon reaktiivisuus ja sen jälkeen oppia olemaan välittämästä muista (päästä siis eroon "mitä tuokin meistä ajattelee"-ajattelusta ja keskittyä omaan tekemiseen), ja oppia ymmärtämään se, miksi Kauno käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Vasta tämän jälkeen voitiin tosissaan yhdessä alkaa työstää tapoja, millä elämä ehkä helpottuisi, ja nykyisin esimerkiksi jopa suurin osa koiraohituksista menee hiljaa, hienosti kontaktissa rauhassa kulkien meidän omassa kuplassa.
Olen ollut aina liian nöyrä kuuntelemaan ulkoa tulevia ohjeita enkä ole löytänyt luottoa omaan tekemiseeni. Kaunon kanssa tämäkin on ollut pakko opetella, on pitänyt oppia tuntemaan tavat toimia mitkä sopivat Kaunolle ja luottaa siihen, että loppukädessä tiedän itse, mikä Kaunon kanssa toimii. On opittu olemaan läsnä ja toimimaan yhdessä. Kaunossa ja minussa on loppujen lopuksi ihan valtavasti samankaltaisuutta, ja ymmärrän todella paljon itseni kautta Kaunon herkkyyttä, epäluuloa ja vahvaa reagointia.
Kerron koirilleni lähes joka aamu, että aamu on maailman paras, koska saan herätä koirieni kanssa. Kun meditaatiossa ohjataan menemään johonkin turvalliseen tilaan mielen sisällä, menen mielessänikin koirieni viereen. Vaikka koirani ovat kummatkin ihan erilaisia, ne ovat aivan yhtä rakkaita: ne hyväksyvät minut juuri tällaisena ja minä hyväksyn ne juuri sellaisina, kuin ne ovat. Ihan täydellisinä rakkaina.
Luovuimme lentomatkustuksesta ottaessamme koiria, mutta reissaamme lomilla koirien kanssa, ja mikä olisikaan parempaa matkaseuraa kuin parhaat kaverit!
Koirille jokainen lenkki samoissakin ympyröissä on aina uusi seikkailu, joka lenkillä on kaikkea mielenkiintoista, kun vain tarkkaavaisesti havainnoi. Tällä hetkellä koetan oppia koirilta elämään entistä enemmän hetkessä, nauttimaan juuri siitä mitä on nyt."
– Leena
Rakas Totti on nyt parhaan ystävänsä Viivin luona.
Ei ole sanoja. On vain uusi aika.
Kiitollisuus, ikävä.
Pienet ystävykset ja elämänkumppanit ovat nyt yhdessä.
❤️🌈
.
P.S. (En eilen jaksanut kirjoittaa enempää, mutta kirjoitan tänään vielä tämän. Että saatte tietää, ettei Totin lähtöön liittynyt kärsimystä. 🤍)
Totin lähtö oli yhtä tyyni ja rauhallinen kuin Viivinkin.
Totin kehon voimat alkoivat hiipua ja se ilmaisi meille, että haluaisi jo Viivin luokse. Totti on elänyt koko elämänsä Viivin kanssa ja voimakas Viivi on ollut herkän Totin tuki ja turva. Kun Viivi meni pois, Totti ei enää osannut olla ilman sitä.
Totti oli 14-vuotias ja sillä oli munuaissairaus joka sekin oli loppuvaiheessa, joten tiesimme, että Totin aika koittaa pian. Kun Totti sai diagnoosin kaksi vuotta sitten, varauduimme siihen, että lähtö voisi tulla hyvinkin nopeasti. Mutta Totti eli munuaisruokavaliolla iloista ja aktiivista koiran elämää vielä kaksi vuotta. Se oli yhtä sitkeä kuin Viivi..!
Vielä sairauden loppuvaiheessakin Totti on ollut pirteä oma itsensä. Kun Viivi siirtyi sateenkaaren tuolle puolen, Totin tärkein energian lähde katosi. Suru oli niin suuri, että Totin keho viimein luovutti.
Vaikka ruokahalu hävisi lähes täysin, Totti jaksoi yllättää. Vielä viimeisenä iltanaankin Totti innostui mun salaattijuustosta ja tanssahteli keittiössä saadakseen osan herkuista...! ❤️ Ja tokihan se sai..! 🧀
Sitten se sanoi, että sen aika on nyt mennä. Eron hetki on musertava, mutta kyynelten läpi tunsimme iloa, että pystyimme saattamaan Totin matkaan Viivi-ystävän luokse.
Myös Totti sai elää hyvän, iloisen ja pitkän elämän.
🐾 Totin ja Viivin ensiesiintyminen blogissa 12 vuotta sitten. 🐾
Tänään aamupäivällä rakkain pieni filosofini, tuhiseva energiakenttäni ja loputtoman sitkeä sissimme Viivi-koira siirtyi ajasta ikuisuuteen.
Ikävän ja suuren surun keskellä tunnen iloa ja kiitollisuutta, että sain olla mukana Viivin viimeisissä päivissä ja hetkissä.
Tätä hetkeä olen pelännyt, tätä hetkeä olen odottanut. Tähän päivään saakka en tiennyt, kestäisinkö olla läsnä kun se tapahtuu. Nyt tiedän, että se oli parasta mitä minulle ja ystävälleni olisin voinut toivoa.
Palasin Tanskasta tietämättä, että yhteinen aikamme oli ihan juuri käytetty loppuun. Kun koiria matkani ajan hoitanut ystävä toi koirat, Viivi kirmasi pihan yli luokseni kuin 10 vuotta nuorempi Viivi konsanaan. Ilahduin niin, kun näin Viivin niin pirteänä. Nämä pienet hetket olivat lahjoja. Halasin Viivin hoitajaa, olin niin onnellinen.
Eilen kävelimme Pyynikille ja Viivi askelsi päämäärätietoisesti kaksi viimeistä korttelia kotiin.
Se on viime päivät ollut tavallista aktiivisempi, seurannut minua asunnossa, tarkkaillut puuhastelujani keittiön ovensuussa ja odottanut, että menemme yhdessä nukkumaan.
15-vuotiaan rouvan askel oli viime vuosina hidastunut, turkki harmaantunut ja rakastettava nenäkkyys loiventunut, mutta tuttu persoonallisuus ja aseistariisuva energia oli yhä siellä. Ja se uskomaton sitkeys. Viivi ei todellakaan aikonut lähteä täältä tuosta vain. Kaksi vuotta sitten se kävi kuoleman porteilla ja totesi, ettei nyt kuitenkaan vielä huvittanut lähteä ja voisihan täällä vielä tuhista, herkutella tienvarsituotteilla, retkeillä metsäpoluilla ja nuolla emäntien ja isäntien ihoa vähän pidempään.
Viivi jäi, toipui ja tuhisi ja rakasti – ja oli rakastettu – vielä kaksi kokonaista vuotta. Se eli täyden elämän ja koki kanssamme Kilpisjärven luontopolut, Hämeenlinnan hiekkarannat, Kuopion toritunnelmat ja Maarianhaminan puistotkin.
Erityisesti Viivi viihtyi luonnossa ja metsässä. Se ei tiennyt parempaa paikkaa kuin Pyynikin polut tai Seitsemisen sammalmättäät. Kaikkein kuvaavin muisto Viivistä on näky pienestä chihuahuasta tomerana vaellusjoukon etunenässä, kaukana muiden edellä. Välillä tuo pieni siluetti pysähtyi polulla ja kääntyi katsomaan perässätulijoita. Kuin sanoen, "Tulkaa jo, mitä te maleksitte! Nyt mennään!"
Viivi oli pikkuinen, ponteva, arvokas ja arvonsa tunteva. Se oli lauman johtaja ja otti tilansa majesteetillisella vaan ei lainkaan ylimielisellä itsevarmuudella. Se rakasti ihmisiä ja tutustui mielellään melkein kaikkiin koiriinkin. Se oli rohkea ja utelias. Se viihtyi yhtä hyvin sylissä kuin omassa tilassaan ympäristöä rauhallisesti tarkkaillen. Mielellään jossain vähän korkeammalla tyynyn tai sohvan päällä, josta se saattoi valita, osallistuuko ympäröiviin tapahtumiin vai tarkkaileeko vain.
Pakkasesta Viivi ei tykännyt, eikä myöskään puisista lankkusilloista. Raot edustivat epämukavuutta ja riskimomentteja pienille tassuille.
Kun Viivin aika viimein koitti, se koitti hetkessä, jolloin kaikkien sen perheen jäsenten oli mahdollista päästä saattamaan Viiviä. Vaikka jouduimme tekemään päätöksen, se päätös mahdollisti kaikkein kauneimman siirtymän Viiville tästä ajasta.
Tiedättekö sen tunteen. Maailman ristiriitaisimman tunteen. Kun itsekkyys ja oikeudenmukaisuus käyvät vielä väsynyttä käsirysyä vaikka itsekkyys tietää, että se häviää. Sen pitää hävitä.
Mutta kun minä rakastan sitä, minulle tulee niin paha mieli, jos se menee pois, en halua vielä kohdata tätä oloa. Oikeus: tee oikein, tee arvokkaasti. Ja lopulta se mikä on oikein voittaa. Mutta aina siinä on pieni hätääntynyt taisto. - Koska olemme ihmisiä, ja ihmisyys on sellaista, että viimeiseen asti yritämme rutistaa rakkaita asioita itseämme vasten ja säilyttää niiden tuoman lämmön, peläten lopullisuutta, peläten menetystä. Peläten sitä, että suru jättää meidät kylmiksi. Vaikkei se lämpö lopulta mihinkään katoa, jos valitsemme rakastaa omistamatta.
Kaikkea ei voi säilyttää ikuisesti, mutta voi rakastaa, vaikka päästäisikin irti.
Joulukalenteri, luukku 2.
Viivi.
Viivi on 14-vuotias chihuahua ja alun perin sisareni koira. Viivi, sekä sen uskollinen sidekick Totti-chihuahua, ovat aina viettäneet paljon aikaa myös minun luonani, ja ne ovatkin aina tuntuneet osittain mun koirilta.
Nykyään ne ovatkin sitä, ja asuvat puoliksi minun ja puoliksi nuorimman sisareni luona. Yhtälö lapsi + kaksi vanhaa seniorikoiraa ei toiminut koirien alkuperäisessä perheessä.
Sanni ja Viivi joskus kauan sitten.... Kuvassa Viivin ultimaattinen lempilelu: langassa roikkuva pehmohämähäkki. Jos Viivi saisi tehdä oman joulukalenterin, se varmaan valitsisi hämähäkin yhteen luukkuun.
Viivi on ihan mieletön persoona. Vaikka niinhän kaikki koirat ovat, kun kysyy niiden omistajilta. ❤️ Viivi on yleisolemukseltaan verkkainen, kiltti ja rauhallinen, mutta tarpeen tullen puolustaa ärhäkästi oikeuksiaan kuten pesäänsä tai herkkupalaa, ja vielä 14-vuotiaanakin se saattaa intoutua temmeltävään leikkiin ja kirmaa ympäriinsä kuin energiajuoman vetänyt sähköjänis. Viivi tykkää ihan kaikista ihmisistä, niin tutuista kuin vieraistakin, sekä muista koirista. Se ei pelkää isojakaan koiria ja menee reippaasti tervehtimään niitä kadulla.
Viivi on koiraduon pomo, ja vaikka se on hiljainen ja rauhallinen, se on Johtaja. Se myös tietää sen. Välillä Viivi odottaa arvonsa mukaista kohtelua ja palvelua ja sille on päivän selvää, että jos se yöllä sattuu heräämään pienen hiukopalan tunteeseen, se myös vaatii tämän tarpeen (tai päähänpiston..) huomioinnin.
Viivi on myös ansioitunut eräkoira. Kuvassa se istuu tulilla Lapissa.
Viivi ei todellakaan ole mikään "käsilaukku-chihuahua", vaan rakastaa pitkiä lenkkejä erityisesti luontopoluilla. Se on ollut mukana useilla monen päivän patikkareissuilla niin kotipaikkakuntansa lähi-kansallispuistoissa kuten Seitsemisellä kuin Käsivarren erämaassakin. Viivi kulkee vaellusporukan etunenässä ja pysähtyy välillä katsomaan perässätulijoita lähes kärsimättömänä, "Missä te kuppaatte, vauhtia vauhtia..!" :)
Viivi on mieletön tsemppari. Kesällä 2020 sille sattui vakava putoamisonnettomuus ja se kirjaimellisesti kävi koirien taivaan portilla. Eläinsairaalaan saapuessa tilanne näytti jo menetetyltä. Elämäni pahimpia hetkiä. Olin itse kaukana Tampereelta onnettomuuden sattuessa ja sain puhelun, jota kukaan ei toivo saavansa. Sillä hetkellä jouduin hyväksymään, että nyt oli todennäköisesti hyvästien aika.
Viivi päätettiin kuitenkin jättää yöksi tehohoitoon, ja aamulla sairaalasta soitettiin ihmeuutinen; kaikkien odotusten vastaisesti Viivi oli herännyt virkeänä ja oli heti vaatimassa ruokaa.
Toipuminen oli niin hämmästyttävä, että sitä pidettiin ihmeenä. Tämä seniori-rouva näytti, ettei ollut vielä valmis lähtemään, ja on onnettomuuden jälkeen jatkanut samalla hyvällä viivimäisellä boogiella kuin ennenkin.
Viivin sitkeys, elämänhalu ja energia on meille kaikille sen läheisille inspiraation lähde. ❤️
Jaan lopuksi vielä yhden muiston: kun tapasin Viivi-koiran ihka ensimmäistä kertaa, olin itse juuri ollut onnettomuudessa. Kamala kokemus täytti ajatukseni ja saavuin Tampereelle järkytyksen jälkimainingeissa. (Selvisin mustelmilla, kiitos turvavyön.) Tampereen rautatieasemalla minua odotti sisareni takin povessa maailman pienimmän näköinen koira, vain neljän kuukauden ikäinen Viivi. Ikävä tunnelma lievittyi välittömästi, ja siltä viikonlopulta muistan vain hetket pikkuruisen uuden perheenjäsenen kanssa, joka kietoi meidät kaikki välittömästi pikkuisten tassujensa ympärille. 🐾
