Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Kun aikoinaan muutin pois kotoa omilleni, tiesin että haluan kissan. Ihastuin Ragdoll-kissarotuun täysin, ja totesimme, että hyvä laumakoko meillä on kolme kissaa. Ragdollit ovat luonteeltaan leppoisia ja koiramaisia seurakissoja, en nimittäin pääse kotona minnekään ilman kissaa kantapäilläni. Syliin nostettaessa Ragdoll heittäytyy veltoksi (vähän kuin koittaisi kantaa vesisäkkiä sylissään).
Nykyään luonamme asustavat Helmi, Allu ja Manu. Tämä on kolmas trio-kokoonpano, joka meillä on 12 vuoden aikana ollut.
Helmi on 7-vuotias, väritykseltään creme-kilppari-bicolor. (Kuvassa istuu tuolilla) Hän on laumamme pomo ja prinsessa. Helmi viihtyy omissa oloissaan, mieluiten torkkuen saunassa. Välillä hän tulee hakemaan rakkautta, rapsutuksia ja kippuroimaan lattialle. Huiskalelut ovat parhainta ikinä. Muovipussit ovat erittäin pelottavia. Helmi rakastaa mönkiä peiton alle nokosille, myös sylissä on ihana istua ja puuduttaa omistajan jalat. Helmi on vähän ujo ja elää omissa maailmoissaan, mutta sitäkin rakkaampi. Helmi rakastaa myös saunan jälkilöylyissä lekottelua.
Albert eli tuttavallisemmin Allu on 1,5-vuotias suklaa-tabby bicolor. (Kuvassa vasemmalla etualalla). Hänen turkkinsa lopullinen väritys ei ole vielä kehittynyt, siihen menee vielä reilu kolme vuotta. Hänestä pitäisi tulla aikuisena melkoisen iso kolli.
Allu tuli meille, kun ensimmäinen kissani Töppönen päästettiin Sateenkaarisillalle. Allu on melkoisen terävä. Hän tykkää metsästää esimerkiksi heiluvia paidanhihoja ja hän saattaa kynnellään napata sukasta kiinni, kun hänen ohitseen kävelee. Allu on kova vahtimaan. Jos esimerkiksi naapurista kuuluu yllättävää kolinaa, Allu valpastuu ja murisee 🤣 Oikein vahti-Allu. Parasta elämässä on lelujen kantaminen ja katkaravut.
Triomme uusin lisäys on Manu, 10 kk ikäinen möllykkä (kuvassa oikealla). Väritykseltään hän on ruskea mitted. Samoin kuin Allulla, Manun väri ei ole vielä täysin kehittynyt ja hänellä on vielä melko paljon pentuturkkia. Myös Manusta pitäisi tulla kooltaan luokkaa 'aivan jäätävän kokoinen' Triomme kuopus painaa tällä hetkellä tasan 6kg ja hyvässä lykyssä hänestä kasvaa aikuisena 10 kiloinen jässikkä.
Luonteeltaan Manu on oikein ragdollin malliesimerkki. Leikkisä, seurallinen, kehräävä sylikissa. Manulla on tapana hiippailla aamuyöstä tyynyni viereen ja herään sellaiseen kehräykseen, joka melkein tärisyttää koko sänkyä. Oikeastaan sanat eivät edes riitä kertomaan kuinka herttainen luonne Manulla on. Manun lempipuuhaa on Allun kanssa rallaaminen ja ikkunasta tiirailu. Manu ja Allu ovat aivan paita ja peppu. Toki Helmikin otetaan mukaan, mutta useimmiten pojat löytyvät jostain kasassa nukkumasta♥️
Kaikenlaisia kissoja sitä on kerennyt elämässäni touhuamaan, kun 12 vuotta olen kissanomistajana ollut. On ollut ihanaa huomata kuinka erilaisia luonteita kissoilla voi olla ja millaisia kommelluksia kissat ovat saaneet aikaiseksi. Koti ei tunnu kodilta ilman kissaa."
– Tiina
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Tässä minun, meidän perheen, eläinystävä. Saksanpaimenkoirauros Hurja, joka täyttää tammikuussa 5 vuotta.
Sain lapsena päähänpinttymän mustasta saksanpaimenkoirasta tavattuani hyvin koulutetun sellaisen: iso musta koira, joka osasi käskystä hypätä ottamaan omenapuusta omenan, teki lähtemättömän vaikutuksen alakouluikäiseen minuun. "Olispa mullakin tuollainen koira!"
Ja niin vaan parin vähän helpomman rodun kautta lopulta aika oli kypsä saksanpaimenkoiran hankinnalle, ja kun löytyi hyvä kasvattaja, jolla oli pentueessa myös mustia yksilöitä, ja pentueen syntymäpäivä oli sama kuin 9-vuotiaan esikoistyttäreni, oli se menoa!
Hurjaa oli etenkin ensimmäinen vuosi, nimi on ehkä ollut koiralle enne, mutta aikuistuttuaan siitä on kasvanut mahtava paras ystävä, kodin suojelija, harrastuskaveri, ilojen ja surujen kuuntelija ❤️ Mun toteutunut unelma, joka osoitti, ettei hurjana pidetty saksanpaimenkoira ole mikään vaarallinen ja pelottava, vaan upea, älykäs ja uskollinen ystävä."
Terkuin, Jonna ja Hurja
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Tässä on pikkuinen Hattaratattara, joka muutti luokseni asumaan viime kesänä.
Kesällä kyselin eläinsuojeluyhdistyksistä kilttiä ja ystävällistä ensikissaa. Iskin jo silmäni erään lempeäkatseisen kissakaunottaren kuviin, kun minulle tarjottiinkin Hattaraa: säikkyä tyttökissaa, joka oli majaillut jo yli vuoden päivät eläinsuojeluyhdistyksen sijaiskodissa.
Se oli loukutettu kissapopulaatiosta, synnyttänyt kaksi suloista pentua ja jäänyt pentujen luovutuksen jälkeen osaavaan sijaiskotiin kesyyntymään. Kesyyntyminen ei kuitenkaan edistynyt aivan odotetussa tahdissa. Ehkä Hattaralla ei ollut lainkaan aiempia kokemuksia ihmisistä tai kokemukset olivat olleet todella huonoja. Olen kuullut, että se olisi ollut alkuvaiheessa aika sähikäinen.
Kun tapasin Hattaran ensimmäistä kertaa, se piileskeli hämärässä sohvan alla. Kun kurotin kättäni sohvan alle, pörröpallo antoi minun oikein varovaisesti silittää poskesta hetken aikaa (kunnes sain mätkäisyn pikkuruisesta pumpulisesta nyrkistä). Sijaiskodissa oli myös toinen kotia etsivä kissarouva, joka heitti koko luisevan kehonsa voimalla kättäni päin ja hurisi iloisesti. Päätökseni taisi olla silti jo tehty :).
Olin varautunut siihen, että ensimmäiset kuukaudet Hattis ehkä nököttäisi piilossa eikä kissan olemassaoloa juuri huomaisi. Yllätyksekseni se on kuitenkin rohkaistunut nopeasti ja viettää päivänsä näkyvällä paikalla sohvalla torkkuen.
Herkkujen perässä pikkuinen kiipeää jo reippaasti syliin ja hyväksyy pidemmätkin rapsutustuokiot. Toki välillä on huonompiakin päiviä. Hattara järkyttyy yhä sydänjuuriaan myöten hassuista asioista (esimerkiksi avoimista sälekaihtimista tai raakalihasta ruokakupissa). Vielä en ole päässyt kuulemaan Hattaran kehräystä; sitä odotan innolla.
Välillä pohdin, millaista olisi, jos luokseni olisi sittenkin muuttanut aivan tavallinen reipas kotikissa. Ehkä sellainen olisi ollut järkevin ratkaisu ensimmäiseksi kissaksi. Enkä halua kannustaa ihmisiä adoptoimaan arkaa eläintä harkitsemattomasti. Meilläkin on onneksi taustalla sijaiskodin tuki, ja yhteiselomme on käynnistynyt ilman suurempia ongelmia. Hattara on jo lyhyessä ajassa sulattanut sydämeni.
Luulenpa, että tuimasta ilmeestään huolimatta myös Hattaratattara pitää minusta aivan pikkuriikkisen… :)"
-Anonyymi
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
Tänään tapaamme neljä söpöläistä. Muutamassa luukussa on useampi pikku-tarina, jotta kaikki kalenteriin osallistuneet ihanat ystävät pääsivät mukaan. 🥰
"Tässä on Milo, neljävuotias shelttipoika.
Milo on rohkea ja utelias koira, joka haukkuu kaikelle mille vaan voi haukkua. Kuvassa se on lempipaikassaan eli metsässä, jossa on juossut vapaana pienestä pitäen ja saanut sieltä eläinlääkärinkin merkille pistämät vahvat lihakset.
Milossa on piilevä lintukoira ja parasta huvia metsässä on haukkua linnuille jotta ne lähtevät lentoon ja jahdata niitä puun juurelta toiselle. Ei ole kerta eikä toinenkaan kun tämä sähikäinen on ajanut metsäkanalintuja puskanjuurelta lentoon, on tarttunut nokkaan niiden hajut."
– Hanna
"Kuvassa on Martta, 4-vuotias labradorinnoutaja. Hän on saanut nimensä lastenohjelmasta "Martta puhuu", jossa päähenkilö on samanlainen vaalea Labbis.
Martta on kotikoira ja perheenjäsen. Hän tykkää uimisesta, mustikoista metsässä ja kaikesta mitä ihmiset syövät."
-Miia
.
"Tässä olisi minun sydänkäpyset.
Kultsu on nimeltään Lucy, 1,5v. ja Cavalier on Luke, 8v.
Molemmat ovat mahtavia persoonia ja aina touhuissa mukana. Tassuterapiaakin saa aina tarvittaessa.🥰
Nämä ovat täysin perheenjäseniä siinä kuin ihmisetkin."
-Marika
Sannin kommentti: Voi näitä tyyppejä..!
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Hei, olen Penni!
Rotuni varmaan arvaattekin: kultainennoutaja.
Synnyin neljä vuotta sitten syyskuussa Karvin Goldens -kennelissä ja kennelnimeni onkin Karvin Return to Sender.
Omistajani tietävät, että pentueestani tuli kotikaupunkiini Ouluun toinenkin koira, mutta yksityisyydensuojan takia tarkempia tietoja ei saatu. Vanhempieni nimiä en muista (sori äiti ja iskä).
Olisikin valtavan huisia, jos löytäisimme Sannin avulla tässä jossain lähistöllä asuvan sisarukseni. Toki mahdollistahan on, että ovat jo muuttaneet eteenpäinkin…
Tulispa kohta jo taas kunnolla lunta, sillä lumileikit, lumen kaivuu ja jäniksen papanoiden jäljitys lumen alta ovat ihan mun lempparijuttuja!
Tai niinä vuodenaikoina, kun ei oo lunta, on parasta uiminen (kahlaus mutaojassakin käy), hiekassa kaivaminen ja 'kulunvalvonta', eli se, kun mä istun meidän terassilla seuraamassa luontoa ja läheisellä kävelytiellä kulkijoita. Ja ainiin, koiratarhassa on kans tosi jännää käydä, kun siellä voi olla kivoja kavereita ja pääsee irrottelemaan oikein kunnolla!
Mutta hei mahdollinen oululainen sisarukseni - jos tunnistat itsesi tuosta alun kuvauksesta, laita viestiä Sannille, niin ehkä me vielä tavataan!"
-Laura
.
Sannin terveiset: minuun saa yhteyden sähköpostilla karkkipaiva (at) hotmail.com tai Instagramissa @karkkipaivasanni
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
”Niisku on 13-vuotias poikakissa. Eli ronttimaakari tai katinretales (lempinimiä). Niiskuun sain kunnian tutustua noin 7 vuotta sitten, kun tapasin nykyisen puolisoni. Niisku on erikoisen mukava mirri.
Niisku on aika tavanomainen väritykseltään. Mustavalkoinen, kuten moni muukin katti. Mutta luonteeltaan hän ei ole kovinkaan tavanomainen. Niisku tykkää kaikista. Tuiki tuntematon vieras ihminen saa tämän karvapallon hurisemaan puolessa sekunnissa. Tarvitaan vain pikainen tutustuminen, ja se puskee, koska tykkää.
Niisku kiinnostuu oikeastaan kaikesta, mitä teen (ellei se satu nukkumaan). Niisku haluaisi painaa vähän tassulla nappia, kun kirjoitan postausta. Tai jos otan maskeerauksista kuvaa hän tahtoo olla myös mukana kuvassa. Mahdoton se on. Kurnau!
Niisku on tosi kova juttelemaan. Miau, kurnau, ja tyypilliset prrr- kissasanat tulevat usein hänen suustaan. En ole aina täysin varma, mitä se tahtoo sanoa. Mutta kissan intensiivinen katse varmistaa asian. Hän tahtoo tonnikalaa. Kuinkas muuten.
Aterian jälkeen Niisku lötköttää tyytyväisenä. Vatsa on vanhalla katilla pullea. Vähän häntää nostelee ja möllöttää mua silmiin. Kissan elämä on loikoilua, tonnikalaa ja loputonta hurinaa.
Niisku vaikuttaa kovin tyytyväiseltä kissalta. Sitä ei tarvitse muuta kuin joskus tuijottaa juuri "Oikealla tavalla" ja se alkaa. Nimittäin syvältä rinnasta lähtevä hurina. Se on opetellut sitä jo 13-vuotta. Ja nyt se osaa sen hurinakehräyksen kuin mestari konsanaan. Kissaherra osaa taitavan kehräyssinfonian. Siihen sinfoniaan on kiva iltaisin nukahtaa.
Myönnän kyllä, että jos Niiskussa olisi volyyminappula, se olisi säännöllisessä käytössä. Niisku joskus kehrää niin lujaa, että korviin ottaa. Niisku on myös outo kissa. Se tykkää möllöttää iltaisin mun yöpöydän laatikkoon, kun otan melatoniinia. Joskus se tykkää myös tassulla kokeilla sitä melatoniinipakettia. Jokin kumma siinä yöpöydän laatikossa kiehtoo.
Niisku on mulle ystävyyden lisäksi maadoittava elementti. Toisinaan mua illalla stressaa jokua asia. Ja se vaikeuttaa nukahtamista. Silloin Herra mustavalkoinen kömpii mun viereen. Kehrää ja etsii hyvää asentoa. Ja silloin mäkin rauhoitun. Mun vieressä hurisee mahdottoman hyvä eläinystävä, joka luultavasti uneksii mun vieressä isosta tonnikala-ateriasta.
Niisku on erikoinen persoona ja mahdottoman rakas mulle :)”
-Jusu
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Kuvissa on minun ja puolisoni jo edesmenneet, koirat Moa, Ada ja Into. Ensimmäiset omat koirani (lapsuudessani meillä oli aina koiria, mutta nämä olivat ne ihan omat). Siksi varmasti niin erityisiä.
Moa oli ensimmäinen.
Valitettavasti Moa oli sairas lähes koko pienen ikänsä, eläinlääkärissä jouduimme käymään lähes viikoittain. Kunnes lopulta eräänä maaliskuisena päivänä, Moa meni yhtäkkiä melko huonoon kuntoon ja päätyi lopulta Viikin pieneläinsairaalan teho-osastolle, josta ei enää kotiin tullut. Moa lopetettiin 7kk ikäisenä. Moalle olisi voitu tehdä ruumiinavaus, mutta emme kokeneet sitä tarpeelliseksi, mitä lopulta olisimme sillä tiedolla tehneet.
Eläinlääkärin epäilys oli, että Moalla olisi ollut hypotalamuksen synnynnäinen toimintahäiriö, joka lopulta sitten vaikutti elimiin ja elintoimintoihin siinä määrin, että ne eivät enää toimineet kuin olisi pitänyt.
Vaikkei hän kauaa ehtinyt meidän kanssamme olla, on Moalla aivan erityinen paikka sydämessäni. Aina ❤️
Toinen koiramme oli Ada. Hän tuli kasvattajalta ns. korvauspennuksi Moan "tilalle".
Ada oli jotain niin suurta ja rakasta ❤️ Välillä aivan todella ärsyttävä, omanarvonsa tunteva diiva, oikea neiti, joka loukkaantui vähän väliä ja mökötti ja tuhahteli ohi kulkiessaan. Mutta hän oli suuri persoona.
Meidän välillämme oli jokin syvempi side. Hän oli minun perääni, "minun koira", "äidin tyttö", Ada ei täysin luottanut muihin kuin minuun. Adan ja minun välistä sidettä, sitä en osaa kuvailla eikä sitä oikein pystykään. Mutta, jos puhutaan tai sanotaan, että joku koira on "elämän koira", niin sitä Ada oli minulle. Minun elämäni koira ❤️
Myöskään Ada ei sitten lopulta kovin terve ollut, pahat allergiat vaivasivat pienestä asti. Mutta niiden kanssa pärjättiin. Allergiat eivät Adaa vieneet, vaan erittäin paha nivelrikko. Ada lopetettiin 7 vuoden ikäisenä, 8 vuotta sitten. Kovin nuorena sekin. Mutta, muistot. Ne ovat syvällä sydämessäni, enkä koskaan unohda Adaa ja sitä mitä meidän välillämme oli ❤️
Kolmas koiramme oli Into.
Into tuli jo Adan eläessä ja ne ehtivät useamman vuoden elelemään koirakaveruksina yhteistä elämää.
En tiedä diagnosoidaanko koirilla ADHD:ta, mutta jos diagnosoitaisiin, niin Intolla se varmasti olisi ollut. Aina menossa, tulossa, vauhdilla joka paikkaan. Ei hetkeäkään pysähdyksissä. Keskittymiskyky ja maltti, niitä ei ollut. (Staffit ovat muutenkin luonteeltaan meneväisiä ja touhukkaita, mutta Into oli vielä jotain todella paljon enemmän). Huumoria ja pitkää pinnaa vaadittiin Into-herran kanssa samassa talossa asuessa, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois.
Into oli tietenkin myös äärimmäisen rakas ja aivan ihana, hömelö höppänä itsensä ❤️ "Intopiukeena" viipotti menemään paikasta toiseen. Kun Ada lopetettiin, Into piti kiinni elämässä ja arjessa. Into piti huolen, ettei voinut vaipua sinne kaikista syvimpään.
Intolle emme kaveria enää hankkineet, vaan hän sai nauttia jakamattomasta huomiosta ja perheen keskipisteenä olemisesta. Ja sen hän myös teki. Nautti joka hetkestä, rapsutuksista, herkkupaloista. Kainaloista, joihin iltaisin sohvalla köllötellessä käpertyä. Into oli meidän elämän keskipiste ja rakkaus ❤️
Puolitoista vuotta sitten, Into lähti Adan luo 12 vuoden ikäisenä. Nivelrikko myös hänen kohtalonsa. Mutta nyt ovat siellä kaikki yhdessä, tähtinä taivaalla, Moa, Ada ja Into ❤️
Ikävä on jotain niin suurta."
-Mariana
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Otava on 57-kiloinen maremmano-abruzzese, ikää 9 vuotta. Koko nimensä on Lakeuden Komia Otava.
Otava on hyvin kiltti omille perheenjäsenilleen. Se oppii kaiken kertaesittelyllä, kuten pyörän ja potkukelkan vierellä kulkemisen, kulkee tosi nätisti hihnassa, kerjää mielellään ihmisten ruokaa, ei oikein jaksa mitään toistoja asioissa montaa kertaa - ei nouda mitään, - kissakin on helpompi motivoida noutamaan palloja... Toisaalta se sitten tekee ilman opettamista tai pyytämisiä asiat, jotka on tarpeellista tehdä.
Otava haukkuu epäluuloisuutta epäilyttävät asiat ja ilmaisee kaikki vaaralliset asiat omatoimisesti, esimerkiksi puukasan ampiaispesät. Kun siirsin kesällä klapeja katon alle, niin koira huomasi ennen minua ampiaiset ja varoitti niistä.
Otava hyväksyy kaikki esittelemäni asiat, esimerkiksi kissanpentu oli ihan ok tulokas perheeseen.
Otava on koira, joka sopii sohvalla löhöilyyn, potkukelkkailuun ja peruspihapuuhasteluun, tykkää olla kaikessa mukana.
Se on välillä ilkikurisen villi ja osaa varastaa huomiota tekemällä juuri sellaisia asioita, joilla huomio on taattu, kuten varastaa lapasen tai puutarhasakset tai kaivaa kulkuväylälle metrin syvyisen montun. Se on myös oppinut olemaan koskematta kukkasiin, ja osaa näytellä ihailevansa kukkasia.
"Ihan totta, kyllä mä tykkään kukista...!"
Otavan kissakaveritiimiin kuuluvat Hillevi, jossa enemmän valkoista (1v) ja Paroni (ikäarvio 16v). Vanha kissaherra opastaa kaveriksi otettua junioria talon tavoille."
-Mari
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Meidän Maisa 8 v. adoptoitiin eläinsuojeluyhdistyksestä reilu 4 vuotta sitten.
Kisun elämä oli ollut surkea niihin neljään ikävuoteen asti, kunnes meidän tiemme kohtasivat. Maisaa oli kohdeltu erittäin huonosti - oli huonolla ruoalla, silmä oli puhkaistu, häntä murrettu kahdesta kohtaa jne.
Lopulta kohtasi onni, Maisa huostaanotettiin (en tiedä sen tarkemmin historiasta, enkä haluakaan) ja paikallinen eläinsuojeluyhdistys hoiti hänet kuntoon. Maisa pääsi lääkäriin, leikattiin ja häntä hoivattiin useammankin eri sijaiskodin hoitajan toimesta - hän tervehtyi.
Meidän edellinen kissamme oli juuri jouduttu lopettamaan lähes 22-vuoden iässä ja kävimme vielä raskasta surutyötä. Ei ollut aikomustakaan ottaa heti kissaa. Mutta, sattumalta näin Maisan kodinhakuilmoituksen ja se oli siinä. Tämä on meidän tyttö! Ilmoituksesta muistan sanat: Maisa on herttainen pieni tyttö.
Niin laitoin kirjeen sijaiskotiin ja parin viikon kuluttua ajelimme Jyväskylään hakemaan Maisaa uuteen kotiin Espooseen.
Kesyyntymistä ja löydettyä luottamusta tapahtui nopeasti, tietyt asiat toki vieläkin pelottavat ikävien kokemuksien johdosta.
Nyt Maisa on onnellinen kissa, jolla on kaksi kaikkensa tekevää passaajaa. Uloskin pääsee valjaissa.
Eläinsuojeluyhdistykset tekevät erittäin hienoa ja tärkeää työtä. Monen eläinsuojeluyhdistyksen toiminta rahoitetaan vapaaehtoisten lahjoituksilla. Suosittelen osallistumaan niiden toimintaan - se on erittäin palkitsevaa!"
-Tipi
