Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Lähetän sinulle ohessa rakkaan eläinystävämme Pippo-koiran kuvan Karkkipäivän joulukalenteriin.
Kuvassa, jonka huonoa laatua harmittelen, Pippo istuu äitini cairnterrierin Martan kanssa joulukuusen äärellä Suomessa jouluna 2017. Olisi hienoa, jos Pippo pääsisi kalenteriin mukaan ja mulle ja miehelleni se toisi lämpimän läikähdyksen sydämeen, Pippoa ei nimittäin enää ole.
Pippo, suomeksi Hessu (se Disneyn Hopo siis), oli meidän italialainen sekarotuinen rescue-koira. Rescue siinä mielessä, että se tuli meille paikallisen, pohjois-italialaisen koiratarhan kautta, tein tarhalla vapaaehtoisena "vuoroja" ja tutustuimme sitä kautta tähän kotia vailla olleeseen karvakaveriin.
Vuosi oli 2016, toukokuu, ja vuosia Pippolla tuolloin 7. Se oli elänyt jonkinlaisessa aitauksessa tai kopissa (joka oli sen noutaneiden vapaaehtoistyöntekijöiden mukaan "buco" eli "monttu" tai "kuoppa") ja huonolla ravinnolla eikä se tuntenut nimeään. Sen joskus aiemmin omistanut mies oli kuollut ja koira jäänyt miehen huonokuntoisen 9-kymppisen äidin luo sinne monttuun. Onneksi rouva oli tullut lopulta siihen tulokseen, ettei oikeastaan pystynyt pitämään koirasta huolta, ja luovutti sen yhdistyksemme tarhalle, jossa se sai uuden mahdollisuuden löytää koti.
Jännitti, miten se tulisi kerrostalossa toimeen, mutta onneksi turhaan. Se oli tosi hyvä poika, niinkuin koirista sanotaan! Pipposta tuli meille juuri sopiva koira, rakas ja tärkeä perheenjäsen, jonka saimme pitää luonamme viime tammikuuhun saakka.
Luopuminen oli kauheaa ja surimme Pippoa kamalasti, kotona tuntui niin tyhjältä.
Mutta, näin me miehen kanssa vakaasti uskomme, Pippo lähetti meille sateenkaarisillalle lähtiessään lahjan: tulin raskaaksi heti, vain päiviä sen kuoleman jälkeen, ja nyt meitä on jälleen perheessämme kolme. Kiitos rakas Pippo!"
-Salli-Kaisa
🌟
Sanni:
Lämmin kiitos kaikille joulukalenteriin osallistuneille. Tarinat ovat kertoneet koskettavasti siitä ainutlaatuisesta ystävyydestä, joka eläimen ja ihmisen välille voi muodostua. On ollut ihana saada tutustua näihin ystäviin joulukuun ajan. Kyyneleiltä ei ole voinut välttyä, mutta ei myöskään hymyltä ja lämpimiltä ailahduksilta rintakehässä.
Hyvää joulua kaikille! 💕
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"tai: Miten paatuneesta koiraihmisestä tuli höpsö cat-mama
Olin lapsena totaalinen koiraihminen. Meillä ei ollut omaa koiraa, mutta lähellä asuvalla isoäidilläni oli useita. Hän oli labradorinnoutajien kasvattaja; muistan, kun eräänä keväänä syntyi kymmenen pentua - niiden kanssa touhutessa vietin lapsuuteni parhaan kesän!
En juurikaan piitannut kissoista. Asuimme maalla ja monella kaverillanin oli ns. navettakissoja, joiden kanssa ei voinut leikkiä eikä sylitellä.
Kun tapasin avopuolisoni, tutustuin myös hänen lapsuudenkodin kissaan. Balu oli jo eläkeiässä, melkein 20v. Ihastuin heti, hänellä oli nimittäin ihan koiramainen luonne- ja vanha herra selvästi otti asiakseen tehdä minusta kissaihmisen, tulemalla aina syliini leikitettäväksi ja paijattavaksi. (Balu-kissasta ei valitettavasti ole kuvaa.)
Kun muutimme yhteen, tuli oman kissan hankkiminen ajankohtaiseksi. Eräänä lauantai-iltana tuli kaverilta viesti - heidän naapurin emokissa oli jäänyt auton alle, ja kuuden viikon ikäiset pennut tarvitsivat kipeästi kotia. Lähdimme saman tien matkaan ja pian palasimme kahden rääpäleen kanssa kotiin; keittiövaa’alla punnittuna kumpikin painoi n. 400g. Kumppani jäi kotiin hoivaamaan pieniä raukkoja, minä juoksin pää kolmantena jalkana eläinkauppaan ostamaan ruokaa ja muita tarvikkeita.
Lara ja Frank
Noin pienten pentujen kanssa ensimmäiset viikot olivat hektisiä, vaikeitakin. Syötimme, leikitimme, opetimme vessan käyttöön. Ravasimme eläinlääkärissä, googlasimme hoitovinkkejä. Mutta ennen kaikkea rakastimme. Kännykkä ja Facebook täyttyivät suloisista pentukuvista. Pojasta tuli Frank, tytöstä Lara.
Vasta vuoden ikäisenä Lara valitettavasti sairastui, diagnoosina FIP (kissan tarttuva vatsakalvontulehdus). Tälle sairaudelle ei ole hoitoa, joten eläinlääkärin suositus oli antaa ystävän mennä ikuiseen lepoon. Päätös ei ollut sinänsä vaikea, koska diagnoosia odottaessa Laran kunto heikkeni ihan silmissä, tunti tunnilta. Kuitenkin sydämeni särkyi, etenkin kun Lara oli aina ollut enemmän “mun kissa” (Frank taas kiintyi enemmän kumppaniini).
Oscar
Puoli vuotta tein surutyötä, kunnes olin valmis ottamaan uuden pennun. Frank vaikutti myös kaipaavan lajitoveria - ennen niin kiltti ja tottelevainen kissa alkoi tehdä tuhojaan asunnossa, selvästi hänellä oli tylsää vaikka miten leikitimme.
Löysimme järjestön, joka steriloi puolivillejä maalaiskissoja ja ottaa pennut huostaan, kunnes niille löytyy koti. Tätä kautta meille tuli Frankille pikkuveli, suloinen Oscar!
Oscar-pentu ja Frank tutustuvat
Muutaman päivän ihmettelivät toisiaan, nyt vuosien jälkeen ovat kuin ketkä tahansa sisarukset (ensin leikitään, sitten hiukan tapellaan, ja lopuksi nukutaan toisen kainalossa).
Mikä parasta, Oscar on kiintynyt enemmän minuun, joten meillä on taas molemmilla ns. “oma kissa”. :) Vaikka molempia yhtäläisesti rakastamme! <3"
-A
P.S. Kyllä silti koiristakin vielä tykkään, ehkä tulevaisuudessa kun asumme omakotitalossa, tulee taas uusi karvatassu perheeseen ;)
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
SULO"1,5-vuotias Cavalier Kings Charlesin spanieli Sulo on kotoisin Seinäjoelta, Giggling-kennelistä.
Sulo tuli perheeseemme toisen cavalier-herra Onnin-pikkuveljeksi. Heti kotiin tultua Sulo otti kuitenkin isoveljen paikan ja päättää tänä päivänäkin kuinka ja kenen tassujen mukaan tanssitaan. Sulo syö ensin, omii kaikki lelut ja herkut, sekä komentaa kuuluvasti jos ei heti uskota. Onni-koira on täysin tassun alla, mutta nauttii rauhastaan ja katselee toisen touhuja vähän tuhahdellen.
Sulon lempipuuhaa on pallon noutaminen, vapaana juokseminen ja pikkuhousujen varastaminen, sekä toki myös naapurin cavalier-kaveri Fillen kanssa leikkiminen.
Jos Sulo olisi ihminen, se rakastaisi omaa perhettään yli kaiken. Jos joku olisi liian kauan poissa, niin saisi kyllä kuulla palautteen heti kuinka ollaankaan ikävöity ja luultu melkein että hylätyksi tässä tultiin.
Sulo ei arvosta koirien omia petejä, hän nimittäin nukkuu puoliksi pää minun tyynyllä kuorsaten tyytyväisenä.
Sulo käy mukanani töissä aina toisinaan nukkumassa nojatuolissa ja on elementissään asiakkaiden ihailtavana. Sen pieni cavalierin sydän sykkii innosta aina kun joku uusi koira tai ihminen tulee vastaan ja haluaa tervehtiä. Silloin ollaan täysin valmiina tekemään tuttavuutta kaikkien häntä pienempien ja vähän isompienkin kanssa.
Sulo on siellä missä tuoksuu hyvä ruoka ja on huomiota tarjolla. Ei haittaa jos on myös syli johon voi nukahtaa. Rennosti nimittäin harva osaa paremmin ottaa kuin pieni Sulo ♥️"
- Heidi
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Tässä ovat rakkaat poikaystäväni Janda ja Mau.
Punavalkea Janda on jo lemmikkien taivaassa, uskollinen 16-vuotias Mau yhä seuranani. Hän on perinteinen kotikissa eli "maatiainen", kuten se nykyisin määritellään. Syntyjään hän on Ahvenanmaalta, kuten oli velipoika Jandakin.
Vanhaisäntä on rauhoittunut, lepäilee paljon eikä enää juokse "iltahepuleita". Iltaisin hän tulee vähin äänin viereeni sohvalle kun katson TV:tä. Harmaa lämmin ystävä!"
- May
"Tässä on kissamme Key.
Kun haimme tytön eläinsuojeluyhdistykseltä, hän oli tullut bumerangina takaisin jo useammasta paikasta sopeutumisongelmien takia. Parka joutui opettelemaan meillä ihan alkeista kissana elämisen; miten raapimapuuta käytetään, miten kiinteää ruokaa syödään ja että sohvalle saa tulla, eikä ihmisiä tarvitse pelätä.
Nyt 9kk myöhemmin meillä on silityksiä kerjäävä hellyyspallo, joka ei vieläkään uskalla syliin tai suostu nostettavaksi, mutta joka (kuten kuvassa) hiipii aamulla Mamin viereen sohvalle torkkumaan ja seuraamaan aamutoimia. Rakkauspakkaus ❤️"
- Hanna
"Kuvassa nyt jo sateenkaarisillalle lähteneet kissatyttöni M & M, jotka olivat ja ovat edelleen minulle rakkainta maailmassa ja joita kaipaan edelleen joka ikinen päivä <3"
-P
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Köpi on 4,5-vuotias labradorinnoutaja ja mielestäni maailman ihanin koira.
Köpin hauskin piirre on omapäisyys - hän ei lähtökohtaisesti tee mitään mikä ei huvita. Liikuttavin piirre on hellyydenkipeys, Köpi nimittäin haluaa istua mun sylissä, vaikka on yli 30 kiloinen. Köpi ihan selvästi kaipaa läheisyyttä ja hellyyttä, ja joka päivä hakeutuu lähelle - mieluiten ihan kylkeen kiinni tai tosiaan syliin.
Köpi on kovin rakas perheenjäsen ja ystävä, joka tuo elämään lämpöä, läsnäolon taitoa ja iloa - joka päivä Köpi hassuttelee jotain niin, että saa nauraa ääneen. :)"
-Mia
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Kun aikoinaan muutin mieheni kanssa yhteen rivitaloon kaupungin laitamilla, huomasin, että takaterassilla vilahti aina välillä tiikeriraidallinen häntä. Mieheni ei kisuliin kiinnittänyt mitään erityistä huomiota. Hän on lapsuudesta saakka ollut kissoille allerginen, eikä hänen lapsuudenperheessään koskaan sen takia ollut ollut lemmikkejä.
Minä sen sijaan ilahduin ikihyviksi. Kissi! Jollakulla naapurilla oli ikioma kissi! Olin kasvanut koko lapsuuteni kissojen parissa, mutta muutettuani omilleni minulla ei ollut ollut mahdollisuutta ottaa omaa kissaa. Aina hännän vilahtaessa ohi menin avaamaan takaterassin oven ja tekemään pikku askelin tuttavuutta kissin kanssa.
Oli edettävä varovasti. Hän oli hieman arka. Koskettaminen ei tullut heti kysymykseenkään, mutta ei hän poiskaan juossut. Vähitellen kissi alkoi tulla piipahtamaan pikaisesti sisällä, varsinkin talvisin, kun tassut alkoivat olla jo ihan jäässä.
Tutustuimme samalla vähitellen myös kisun palveluväkeen ja saimme tietää, että uusi ystävämme oli nimeltään Miisu. Hänen iästään ja alkuperästään ei ollut täsmällistä tietoa, koska hänet oli löydetty pienenä ulkoa vaeltelemasta. Arveltiin, että hän saattaisi olla noin 6-vuotias. Sen verran olimme jo oppineet Miisua tuntemaan, että hän oli itsenäinen, oman arvonsa tunteva leidi, jolla oli katuälliä ja joka oli tottunut kulkemaan omia itsenäisiä polkujaan. Hän tiesi olevansa The Boss.
Vähitellen ajan kuluessa Miisu vieraili meillä yhä useammin, parhaimmillaan useita kertoja viikossa. Hän oli todennut sekä alakerran sohvan että yläkerran makuuhuoneet oiviksi päiväunospaikoiksi. Erityisesti talvisin visiitit kuitenkin saattoivat aiheuttaa huolta palvelusväelle. Kello oli jo paljon ja ulkona kylmä, mutta missä Miisu luurasi? Hän ei ollut vieläkään tullut kotiin sen kertaisilta reissuiltaan. He keksivät ottaa yhteyttä meihin. Ehkä Miisu olikin naapurissa, sillä he tiesivät ystävyydestämme? Meillähän Miisu yleensä oli, iltanokosilla.
Päätimme perustaa yhteisen Miisu-aiheisen Whatsapp-ryhmän, jotta oli aina helppo viestiä, missä Miisu milloinkin kulki, eikä tarvinnut turhaan olla huolissaan. Aina hän ei ollut kovin suostuvainen lähtemään, vaikka oli jo kotiinmenoaika. Muutamia kertoja jouduimme sen takia kantamaan hänet kotiovelle asti. Koska neidille ruoka, erityisesti merenantimet, maistui sangen hyvin (siitä hän sai lempinimen Massapallo), pakastimeen ilmestyi pakastekatkarapupussi. Muutamalla katkaravulla neidin saattoi lempeästi herätellä uniltaan ja houkutellaan lähtemään kotiin.
Vuodet vierivät, ja tämä karvainen kaveri varasti erityisesti mieheni sydämen. Miehestä, joka ei aluksi ollut osoittanut erityistä kiinnostusta, kuoriutui suuri kissojen ystävä. Puoliksi leikillään hän oli aikoinaan todennut, että ”minähän en kattien manipulaatioihin lankea!” Toisin kävi. Tassun allehan hän täysin loppujen lopuksi ”joutui” eikä ollut siitä lainkaan pahoillaan. Lopullisesti tiesin Miisun ”käännytystyön” onnistuneen siinä vaiheessa, kun mieheni oppi lässytyksen, kissikielellä puhumisen, jalon taidon. Kissirakkaus oli tullut jäädäkseen sydämeen!
Suru oli siksi suuri, kun Miisu palvelusväkineen joutui muuttamaan pois. Kyyneliä kului, ja ikävä asettui asumaan luoksemme. Ystävämme, Höpönassu, Hassupelle, Pöhkövantti, Kitti, ei enää tullut päivänokosille tai raapinut takaterassin lasia ilmoittaakseen toiveestaan päästä sisälle. Olo oli tyhjä.
Ikäväämme lievitti tieto, että hänellä oli edelleen kaikki hyvin ja että saatoimme milloin tahansa palata yhteisiin muistoihin satojen valokuvien kautta. Miisu, ehdit ilahduttaa elämäämme ja arkeamme kuuden vuoden ajan ja jätit pysyvän tassunjäljen sydämeemme. Emme unohda sinua koskaan <3."
-Riikka
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Tässäpä meidän ihana welsh corgi cardigan Eddie.
llman Eddua minä olisin ihan sohvaperuna. Hän ulkoiluttaa miehen aamuisin ja minut alkuillasta, jotta kumpikin saadaan hieman liikettä niveliin 🤭"
– Kaisa
"Rocky on 7- vuotias sekarotuinen. Hän tykkää nukkumisesta, herkuista, lenkeistä ja koirakavereistaan. Luonteeltaan Rocky on iloinen ja kiltti, mutta haukahtelee, kun posti tulee."
-Maija
"Wanda Alwina, 2 vuotta.
Pieni pakkaus, joka antaa paljon rakkautta ja iloa päivään ♥️"
-Jaana
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään.
♥️
"Haluaisin esitellä 'Batman'-kissani Fredin, joka muutti meille löytöeläintalosta syksyllä 2021.
(Löytöeläintalo on nimeltään Vierashuone ja sijaitsee Kempeleellä. Löytöeläintalolla on Facebook-sivu nimeltä Vierashuoneen löytöeläimet, jolla on lähes 40 000 tykkääjää. Vierashuoneen Simo tekee todella upeaa työtä löytöeläinten puolesta <3)
Fredi löytyi aivan pienenä roskalavalta siskonsa kanssa, emosta ei ollut tietoa. Sisko valitettavasti menehtyi, mutta Fredi selvisi kiitos Simon hyvän hoidon ja löytöeläintalossa olleen Fiona-emokissan, joka otti Fredin siipiensä suojaan omien pentujensa joukkoon: imetti ja pesi ja opetti kissojen tavoille!
Nykyään Fredi elää hyvin äänekkään ja aktiivisen kollipojan elämää täällä minun luonani, ja olen maailman onnellisin, että sain kissakseni juuri Fredin.
Fredi on touhukas, aktiivinen ja ihmisrakas ja minulle todella, todella rakas, vaikka välillä myös todella ärsyttävä :D
Fredi on hurmannut myös kaikki hänen elämäänsä löytöeläintalossa seuranneet ihmiset ja Fredillä on myös oma instagram-tili @fredikissa , jossa jaan pienen tuholaisen edesottamuksia päivittäin.
Kun kirjoitan tätä, Fredi syö sopivasti mun kiinanruusua. Siispä taas leikittämään ja viihdyttämään! :D"
– Marita
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Minun koirakaverini oli Vilma. Hän tuli perheeseemme vuonna 2003 ja oli alusta asti melkoinen energiapakkaus, kuten norfolkinterrierit usein ovat.
Vilma oli utelias ja fiksu, juuri mitään ei tarvinnut erikseen kouluttaakaan. Monesti mietimme millainen tuuri kävi, että ensimmäinen koiramme oli niin helppo; ihmisrakas ja kiltti. Vilma tykkäsi etsintäleikeistä, temppuilusta, ja toki vinkuleluista, joista kaivoi aina ensimmäisenä pillit ulos.
Punkkien etsintäkin oli aina kesäisin helppoa, kun Vilma tuli aina istumaan eteen ja näytti raapien mistä piti hakea jo ennen kuin ehdit itse aloittaa tarkastuksen. Tämä on aina jälkikäteenkin naurattanut.
Vilman lempipuuhaa oli ehdottomasti uiminen ja talvellakin tutun uimarannan ohittaminen aiheutti aina valitusryöpyn, kun ei pysähdytty uimaan. Turha oli yrittää selittää, että pakkaskelillä ei ehkä pienen koiran ole kiva uida :)
Vilma jouduttiin terveyssyistä saattamaan ikiuneen 2016, mutta muistot onneksi elävät ikuisesti. Kyllä niin pienikin pakkaus voi olla niin kovin tärkeä perheenjäsen. Päivääkään emme vaihtaisi pois ja edelleen on suuri suru, ettei niitä päiviä ollut enempää, vaikka 13 vuotta on pitkä aika.
Edelleen Vilma tulee joskus moikkaamaan, tai näin aina naureskelemme, kun pesukoneesta tai kaapista tulee Vilman karvoja joskus vaatteisiin vielä näin kuusi vuotta myöhemminkin."
-Heidi
Sanni: Vilman karvat.... 😭❤️
