Tämä kuva on otettu äsken.
Kuvassa hymyilen ja näytän aidosti iloiselta, koska olen jälleen aloittanut päivän tekemällä työtä josta pidän ja koen vilpitöntä iloa laadukkaista tuotteista, joita työkseni pyörittelen. (Pyörittelen välillä myös ei-niin-innostavia tuotteita, sekin kuuluu asiaan.)
Pidän tämän alan moniulotteisuudesta ja kahden alaan liittyvän työni mukanaantuomasta mahdollisuudesta myös pinnan alaiseen pohdintaan, siihen, että voi kurkistaa välillä sinne "ihon ja hehkun alle". Miettiä, mitä kaikkea kauneus ja hyvinvointi on, ja sehän ei suinkaan ole pelkkää hölkkää ja seerumipurkkia.
Minunkin ihoni alla on toinen iho. Siellä on pinta, joka kokee työni myös toisella tavalla. Se pinta uupuu aika ajoin.
En mielelläni puhu tästä, koska en halua aiheuttaa seuraajissani ja lukijoissani ristiriitaisia tuntemuksia kun he lukevat kauneusaiheisia kirjoituksiani. Intoilut ovat aitoja ja tämä työ on valintani ja intohimoni - jos en tekisi tätä työkseni, pyörittelisin purkkeja yhtäläisellä antaumuksella vapaa-ajallani. Niinkuin teinkin 30-vuotiaaksi asti, kunnes "rasvoista" vihdoin tuli minulle ammatti.
Halusin tänään kuitenkin kirjoittaa tästä, koska tämäkin pinta on osa minua.
Jos maratoonari asuisi juoksukentällä tai leipuri leipomossa, hän todennäköisesti väsyisi. Minä asun kosmetiikan testikentällä. Ei ole sellaista päivää tai hetkeä, jolloin en jokaisella seerumi-, ripsari- tai kantapäärasvavalinnallani olisi itse asiassa töissä.
Työni on kirjoittaa sisältöjä ja tarjota asiantuntijatietoa kosmetiikasta, ja jotta näin voi tehdä, kosmetiikkaa täytyy käyttää. Jotta leipuri voi leipoa, hänen täytyy tuntea eri jauhojen ja nesteiden ominaisuudet. Vehnäjauho ei ole vain vehnäjauhoa - on olemassa eri laatuja ja karkeusasteita, joista jokainen vaikuttaa tulokseen ja käyttäytyy reseptissä omalla tavallaan. Voidepurkkien ja meikkijauheiden kanssa on sama asia. Jos et "upota niihin käsiäsi", et voi aidosti tietää, miten ne käyttäytyvät. Jos haluat olla todellinen asiantuntija, et luota pelkästään markkinointiteksteihin. Voitelet, vaahdotat, taputtelet ja tupsuttelet päivät pitkät ja tavaat incejä iltalukemisinasi. (No en kuitenkaan tee näin joka ilta..!)
Tämä kaikki on aivan ihanaa, valtavan antoisaa ja kiinnostavaa, uskokaa pois. Olen fiilistellyt hiustenhoitoaineen koostumuksia täysin vakavissani jo 12-vuotiaana ja olen kuin kasvanut tähän työhön. Silti se myös uuvuttaa. Se uuvuttaa joskus todella paljon, ja välillä pysähdyn keskelle kotiani jonka jokainen pinta on täynnä purkkeja - ja järkytyn. Minulla on myös työhuone, mutta mä asun kodin muotoisessa testilaboratoriossa, jossa mun iho, hiukset ja aistit on valjastettu kosmetiikan asiantuntijatiedon keräämiseen.
Välillä haluaisin vain saada käyttää mun lempivoidetta ja lempishampoota jokainen päivä ja viikko, enkä tehdä muistiinpanoja jokaisen voitelun ja naaman pesun jälkeen. Kaipaan suhdetta, joka syntyy niihin tuotteisiin, joita käyttää loppuun asti ja ostaa uudelleen. Siinä on jotain turvallista ja rauhoittavaa - tuttuus ja luottamus tuo mielihyvää, jota upeinkaan uutuustuote ei tuo. Vähän niinkuin se ihana Kreikan saari jolla olet käynyt kolme tai viisi kertaa - viidennellä kerralla se on vielä miljoonasti ihanampi kuin ensimmäisellä kerralla.
En vaihtaisi mun ammattia pois. Tunnen joka päivä kiitollisuutta siitä, että saan tehdä työkseni jotain, joka on ollut aikuiselämän (ja teinielämänkin..!) mittainen intohimo. Mutta paraskin työ voi välillä väsyttää - epäilemättä ihan millä tahansa alalla.
Pakkaan juuri tavaroita Kreikan matkalleni, ja aion jälleen käyttää tilaisuuden hyväkseni ja pidän Kreikassa lomaa kosmetiikan testailusta. (No, mukaan lähtee _yksi_ uusi testituote..!) Kun palaan, on laboratoriossa taas hetken aikaa helpompi asua.
Mihin ihanaan asiaan sinä välillä uuvut?
24 comments on “Testikentällä”
Ymmärrän täysin fiiliksesi, eikä minua lukijana haittaa yhtään kun kirjoitat uupumisestasi. Päinvastoin, se tekee blogistasi aidon ja rehellisen <3. Itsekin olen kamppaillut uupumisen kanssa, vielä tälläkin hetkellä, eikä siihen tietysti ole yhtä ainoaa syytä. Mutta tiedän tunteen, kun joku kivakin juttu alkaa vaatia liikaa veroja. Ihanaa reissua!
Kiitos Iines <3 <3
Mulla on sellainen luonne, että taidan kuormittua helposti monista asioista... Jos ei olisi koti täynnä purkkeja, uupuisin varmasti jostain muusta ärsykkeestä ympärilläni. (Ja uuvun jo nytkin.) Erityisherkkyyden piirteitä, olen oppinut.
Voimia meille..!
Jep, minäkin herkästi innostuva sekä uupuva erityisherkkis 😊. Voimia meille 🤗
❤️
Heiii..Aina kiinnostaa mitä Sanni pakka mukaan matkalle :)!?
Kiva, että olet löytänyt jonkinlaisen kutsumus-ammatin :). Harmin paikka, että en itse ole sellaista löytänyt, on melko puuduttava ja huonopalkkainen työ. Jotenkin sitä on niin luhistunut, että ei oikein ole inspiraatiota etsiäkään muuta. Mutta onneksi sentään elämässä on muutakin kuin työ :). Ja siinähän se lottovoiton mahdollisuus on :D
Ei saat***, ei ainakaan mikää tekstientarkastaja minusta tule..
Korjailin...! 😊
Ehkä teen tästä oman postauksen 😊 Yhteen aikaan tein säännöllisesti postauksia mun matkakosmetiikasta :)
Kurjaa kuulla että olet työssä jota et koe niin mielekkäänä. Mutta niinhän se on, että kaikki eivät päädy työhön josta tykkäävät, ja toisaalta joillekin sekin on ihan ok (kunhan pystyy elättämään itsensä).
Mä olen aina arvostanut työtä hirveästi ja lapsena jo ajattelin, että saan olla onnekas jos pääsen johonkin työhön. Ajatus siitä, että saisi olla jossain hyödyksi ja siitä vielä maksetaan (😀) kuulosti huikealta etuoikeudelta. Olinkin pitkään töissä alalla, joka ei ole millään lailla intohimoni ja kaukana luovuudesta, ja työn saattoi periaatteessa nähdä aika puuduttavanakin ja yksitoikkoisena nykyiseen työhön verrattuna, mutta tykkäsin siitäkin työstä. Olin onnellinen kun mulla oli työ <3 Ja vaikutti siihen sekin, että työnantaja ja työkaverit olivat todella mukavia ja työssä sai kokea arvostusta, vaikka se olikin simppeliä. :) Tällaisilla asioilla on paljon merkitystä.
Toivottavasti sä saat kuitenkin tuntea työssäsi arvostusta..! 🙏🏻 Ja koet, että sun työpanoksella on merkitystä ja olet hyödyllinen, vaikkei ala ja työ itsessään olisi juuri sinun intohimosi.
Hei, voisitko arvostella garnier watermelon shampoon ja hoitoaineet inc listan perusteella.Ja oman kokemuksesi. Etsin jatkuvasti hyviä tuotteita, ja törmäsin tähän.En käytä ikinä marketti tuotteita, mutta viimeaikoina parabeenittomia, ilman silikonia tuotteita alkanut tulla myös kauppoihin. Mikä lienee inc sisältö? Blogisi on todella mielenkiintoinen (= myös jokin lista hyvistä marketti tuotteista suomalaiselle liukkaalle hiukselle olisi hyvä (= hyvää syksyä!
Hei! Minulla on hiustuotteiden testijono hetkellä lokakuun puoleen väliin, joten en valitettavasti ehdi itse näitä testaamaan vähään aikaan. Mutta incin perusteella voin sanoa jotain:
* Watermelon-shampoossa on sulfaatteja, joten se ei ole tuote, jota itse käyttäisin. (--> hoidan hiuksiani sulfaatittomalla Curly Girl -menetelmällä. Työni puolesta testaan välillä myös sulfaatillisia tuotteita mutta en jäisi käyttämään niitä).
Hoitavuuden puolesta Watermelon-shampoo näyttää ihan pätevältä, tai sillä on incin perusteella hyvä potentiaali sellaiseen, pitoisuudet eivät incissä näy joten vasta pesukokemus kertoo miten shampoo suoriutuu. Incissä on kookosöljyä sekä pari hiuksia selvittävää kvattia, joten uskoisin tämän jättävän hiukset jo mukavan esiselvitetyiksi pesun jälkeen.
* Watermelon-hoitoaine vaikuttaa sekin oikein tehokkaasti selvittävältä, mutta sen hoitoteho ei pohjaudu kasviuutteisiin ja öljyihin vaan kvatteihin (STEARAMIDOPROPYL DIMETHYLAMINE sekä HYDROXYPROPYL GUAR HYDROXYPROPYLTRIMONIUM CHLORIDE). Kookosöljyäkin on mukana mutta vasta paljon alempana incissä, joten sanoisin incin perusteella että tämä on oikein hyvä pikahoitoaine joka selvittää hiukset tehokkaasti, mutta syvempää korjaavaa ja vahvistavaa hoitotehoa sillä ei ole.
Kiitos tiedosta (: itse pohdin nykyään shampoissa sitä, että tukkiiko päänahan, esim. Muistelen että jokin palmuöljy (iik en muista ainetta) tai kookos oli jokin tukkiva aine, että aiheutuuko sitten hiustenlähtöä näistä luonnolliselta kuuluvista aineista. Mikäli tulee mieleen niin joskus tulevaisuudessa olisi mukava kuulla postaus juurikin näistä päänahkaa tukkivista aineista tai hiustenlähtöön liittyvistä asioista (= iloa syksyyn ja todella hyviä juttuja sinulla blogissasi🎉
Mä myönnän, että en ole lainkaan perehtynyt päänahkaa tukkiviin tai hiustenlähtöä aiheuttaviin ainesosiin, se voisikin olla kiinnostava asia josta joskus haastatella hiustenhoidon ammattilaisia. Olen arvellut, että samoilla aineilla, joilla on taipumus tukkia ihoa, olisi sama potentiaali myös hiuspohjassa. Eli lähinnä tällaisia ovat kalvoa muodostavat aineet. Itselleni dimetikoni on sellainen aine, että jos shampoo sisältää sitä runsaasti, se kertyy mulla hiuspohjaan ja aiheuttaa hilseilyä. Se ei toisaalta välttämättä ole sama asia kuin päänahan tukkeutuminen.
Kiitos joka tapauksessa juttuvinkistä :)
Tekstiäsi lukiessa tuli mieleen jo edesmennyt isoisäni, joka oli kulttuuritoimittaja (teki arvosteluja ym. muuta sisältöä sanomalehtiin). Hän rakasti teatteria, musiikkia ja taidetta, teki siitä itselleen ammatin ja nautti suunnattomasti työstään, mutta kertoi myös kuinka esimerkiksi jokaiseen vapaa-ajalla käytyyn teatteriesitykseen suhtautui kuin töihin. Hänkin kuvasi ristiriitaisia tunteitaan asian suhteen, mutta loppujen lopuksi ei ikinä luopunut kulttuurin nauttimisesta ja löysi siihen tasapainon. Uskon, että sinäkin sen löydät, koska tosiaan, mikäpä se olisi parempaa kuin saada tehdä työtä asioiden kanssa, joista on aidosti innostunut ❤
Kiitos Hilma ❤️ Ja kiitos isoisäsi tarinan jakamisesta. Ihanaa, että hän löysi lopulta tasapainon..! Kyllä minullakin tämä on välillä ollut paremmassa tasapainossa, mutta tänä vuonna esimerkiksi mulla lähti itsellä lapasesta kiinnostavien tuotteiden kanssa ja päädyin ostamaan itsekin ihan liikaa testattavaa kaiken muun töiden kautta saamani päälle... Mun täytyy muistaa rajat tässä, että en omalla innollani osallistu itseni uuvuttamiseen.
Ihanaa syksyä sinulle..!
Tunnistan täysin tuon omasta (liiallisesta) innostuksesta johtuvan uupumuksen, joka on petollinen sudenkuoppa. Rakastan omaa työtäni, mutta olen lähes koko vuoden ollut työuupumuksen vuoksi pois, nyt pikkuhiljaa palaamassa osa-aikaisesti työhön. Työuupumus opetti sen, että vaikka työni vastaa hyvin omaa arvopohjaani ja on innostavaa, niin silti pitäisi yrittää muistaa, että oma hyvinvointi ja mielenterveys on tärkeämpää kuin mikään muu.
Ihanaa syksyä sinullekin Sanni, pidä itsestäsi huolta ❤
Kiitos Hilma ❤️ Mitä sanot on 110% juuri näin ❤️ Harmillisesti ihmismielelle on vaikea kunnolla sisäistää, että myös kivat ja innostavat asiat voivat kuormittaa ja viedä voimia siinä missä ikävätkin. Kohtuus tulisi säilyttää ihan kaikissa asioissa, myös intohimoissa. Kunpa se olisi helpompaa.
Ymmärrän hyvin tämän uupumisen. Kun harrastus ja mielenkiinnon kohde muuttuu työksi, niin siinä pitää tosiaan löytää se hieno raja, jossa kumpikin puoli voi olla olemassa ilman että toinen varjostaa toista. Itse teen työtä ammatissa, josta pyydetään usein palveluksia. En ole kampaaja, mutta jos käytän sitä nyt esimerkkinä, niin se olisi sama kuin tutut pyytäisivät työajan ulkopuolella kampauksia ja hiustenleikkauksia. Vaikka kuinka nautin kampausten tekemisestä, niin niiden tekeminen (varsinkin toistuvasti) alkaa tuntumaan työltä, jos se ajoittuu vapaa-aikaan eikä ole itseni ehdottamaa. Välillä, ja usein spontaanisti, on taas tosi kiva tehdä jotain työhön liittyvää vapaa-ajallakin, jolloin se tuo ihan erityistä iloa.
Jos vastaan toiselta kantilta tuohon kysymykseen, että mihin ihanaan asiaan uuvun, niin yksi vastaus olisi lomailuun. Olen lomasuorittaja konseptuaalisella tasolla. En siis ole niitä, jotka täyttävät loman eri aktiviteeteilla ja eivät ehdi paluatua, vaan teen lomista etukäteen mielikuvia tai mielikuvasarjoja ja petyn, jos ne eivät toteudu. Uuvun siihen, että ajatukseni ei toteutunutkaan. Ajatus tai mielikuva saattaa olla suurempimittakaavainen toiminta tai tapahtuma tai ihan mitätön asia, kuten tietyn vaatteen pitäminen tai vaikka riippumatossa makoilu. Saatan haaveilla makoilusta riippumatossa lukemassa tiettyä kirjaa, mutta kun siihen ei jääkään aikaa, niin se turhauttaa ja asia jää harmittamaan, vaikka sillä ei olekaan käytännössä mitään merkitystä. Vaikea ehkä selittää tuota ilmiötä ja se luultavasti kuulostaa ihan hullulta. :)
Aivan. Se voi välillä olla aikamoista nuorallatanssia.
Kuulostaa ehkä oudolta, mutta luulen, että yksi tekijä tämän vuoden aikana kasaantuneeseen työuupumukseen on yksinkertaisesti se, että en ole päässyt matkustamaan kahteen vuoteen. Ulkomaanmatkat toimivat äärimmäisen tehokkaina työkaluina irrottaa mieltä kosmetiikasta, koska matkailu on mulle vielä suurempi intohimo. Matkalla pää puhdistuu kosmetiikasta, näin se vain on. Matkaan liittyvät elämykset syrjäyttävät purkki-purkki-purkki -kehän. Nyt mun mieli ei ole päässyt tällaiseen tilaan kahteen vuoteen, ja se on aika pitkä aika. Olen todellakin nyt kunnolla oivaltanut matkailun merkityksen minulle tällä tasolla.
Tällaiset jutut voi olla tosi kiperiä sosiaalisessa mielessä. Tarkoitan, että palveluksia pyytävät ystävät eivät aina tule ajatelleeksi, että toisen ammatin hyödyntäminen ystävyyden nimissä henkilön vapaa-ajalla ei välttämättä ole sopivaa, ja sitten sinä jäät ikävään tilanteeseen kun joudut asettamaan rajoja ja mahdollinen kieltäytymisesi voi loukata ystävää.
Minäkin olen ymmärtämättömyydessäni nuorempana käyttänyt hyväkseni ystävien ammattitaitoa, mutta tajuttuani, ettei sellainen ole ok, ilmaisen nykyään olevani ilman muuta valmis korvaamaan vaivan jos tarvitsen ystävän tai tutun apua hänen ammattiaan hyödyntävässä asiassa. Moni ei ota korvausta vastaan mutta joka tapauksessa haluan tehdä selväksi, etten odota kenenkään harjoittavan päivätyötään ilmaiseksi vain siksi, että olemme tuttuja.
Mielenkiintoista. En voi sanoa voivani samaistua, mutta pystyn kuitenkin ymmärtämään tällaisen kokemuksen.
Voi meitä 2000-luvun sieluja.... (tai mitä lukua/määrettä tässä nyt haluaisi käyttää....) On oikeasti äärimmäisen kiinnostavaa ja samalla huolestuttavaa, että nykyajassa ihminen voi uupua suosikkiasioihinsa tai jopa lepäämiseen ja lomaakin suoritetaan. Olen itse sitä mieltä, että suurimpia tähän vaikuttavia tekijöitä on kaiken runsaus: meillä on ihan liikaa vaihtoehtoja. On loputtomiin mahdollisuuksia viihdyttää, urheilla, sivistää, valaistua, hiljentyä, voimaantua, harrastaa, olla-harrastamatta, kokata, ulkoilla, tehdä töitä, sisustaa, seurata lempi-TV-sarjaa.... Joka ikinen päivä voi herätä miettien, mitä näistä 100 asiasta tänään tekisin ja miten sen tekisin.... olemme överistimulaation ympäröimiä.
200 tai 600 vuotta sitten oli kenties yhtä lailla runsaasti vaihtoehtoja kuluttaa päiviään ja tehdä valintoja - erilaisia valintoja vain, kuin tänä päivänä. Mutta se mikä on ratkaisevasti erilaista meidän ajallamme on tempo. Tekemisen nopeus. Teknologia on mullistanut tekemisen tahdin. Ennen ei vain ollut mahdollista 10 minuutin sisällä varata matkaa New Yorkiin, tilata vegaaniravintolasta fermentoitu lounas, joogata ja lukea mitä Afghanistanissa on tänä aamuna tapahtunut. Nyt on. Mahdollisuus tähän on uuvuttanut meidät ja tietyllä lailla sekoittanut meidän pään ja elämänrytmin. Kun kaikkea on mahdollista tehdä nopeasti ja samanaikaisesti, tästä on kuin varkain tullut mukamas myös ihanne ja tavoite. Nopeammin ja enemmän = paremmin? Eikä kukaan (tai ainakaan ne jotka päättävät) oikein pysähdy miettimään, miksi. Mitä tästä supersuorittamisesta oikein lopulta seuraa ihmiskunnan hyvinvoinnille.
Huh. Taidan lähteä tästä hitaasti tiskaamaan. 😅
Totta. Itse huomaan myös kaipaavani pre-some -ajan viestimistapoja. Kaipaan perinteistä puhelinta ja konkreettisia vierailuja. Kaipaan välillä jopa lankapuhelinta, sitä että piti soittaa ja kokeilla onko joku kotona ja sitä että lankapuhelin pakotti istumaan esimerkiksi eteisen vaatekomerossa (jos halusi puhua ilman että kaikki kuulevat) tai sängyn reunalla, jos ohto ylsi sinne, ja keskittymään itse puheluun. Ilman muuta virikettä kun johdon kiertäminen sormen ympärille. Nykyään puhelun aikana voi, ja usein tuntuu että pitää, kuulokkeiden ansiosta tehdä muutakin, jolloin pahimmassa tapauksessa ei pysty keskittymään kumpaankaan toimintoon. Aikaisemmin piti löytää hetki, jolloin pystyi oikeasti vain olemaan paikallaan ja puhumaan puhelimessa. Ei muuta. Jotenkin se yhtes tuntui lankapuhelien kautta intiimimmältä ja konkreettisemmalta, en osaa hahmottaa miksi. Kaipaan myös sitä tunnetta, että puhelin soi ja ei tiennyt kuka soittaa. En osaa kuvata sitä aivan tarkasti, mutta se aiheutti jonkinlaisen pienen ilon ja toivonkipinän joka kerta kun puhelin soi. Kuka soittaa? :)
Samoin huomaan suorittavani somea, varsinkin Instassa.Ystävät ja sukulaiset haluavat kuulla kuulumisia ja nähdä kuvia, ja osa jopa lähettää viestejä, että susta ei ole kuulunut mitään ja Instassakaan ei ole kuulumisia. Välillä tekee mieli vastata, että soittakaa mulle jos on ikävä tai haluatte puhua! :) Hyvin monet ovat siirtyneet kuin salaa pelkkään viesteilyyn. Puhelun koetaan imeisesti häiritseväksi, viestiin voi vastata milloin vain. Tämä liittyy lomailuun siten, että varsinkin silloin käyttäisin mielelläni aikaa puheluihin, mutta viesteily ja jatkuva näpyttely on uuvuttavaa. Samoin täydellisten Insta-hetkien postaaminen. Ainakin itseäni kiinnostaa tietää mitä ihmisille oikeasti kuuluu, ei vain se missä he ovat patikoineet tai pyöräilleet tai meloneet. Nuorempana muistan sen tunteen, kun meni tutuille kylään ja he ottivat joko paksut Eiri-kuvan valokuvakuoret tai pahimmillaan diaprojektorin esille, että nyt katsotaan meidän lomakuvia. Ja voi sitä tylsyyttää, kun piti katsoa ihmisten poseerausta museoiden ja suihkulähteiden edessä. Itse rakastin ihmisten matkakertomuksia, mutta en voinut sietää sitä loputtomien lomakuvienn katsomista. Nyt välillä tuntuu, että koko some on pelkää tuota lomakuvien katsomista, vaikka kaikki oikeasti mielenkiitoinen tapahtuu kuvien ulkopuolella. Samalla tunnen myös että omat lomapostaukseni ovat ihan samaa lomakuvatyyliä, nyt minulla on tämä kiva mekko ja aurinko paistaa, otanpa kuvan. Tai älä istu vielä pöytään, otan tästä ruoka-annoksesta ensin kuvan. Samalla kaipaan sitä, että voisi kohdata ihmisiä aidoissa tilanteissa, varsinkin aamuisin, kun ihmiset ovat usein aidoimmillaan. Väsyneinä, ennen aamukahvia ja ehostautumista. Vanhoista valokuvista juuri ne ovat parhaimpia, jotka ovat hieman epäonnistuneet. Aikana, jolloin ei pystynyt zoomamaan, deletoimaan ja parantelemaan kuvia, vaan ne piti viedä teetettäviksi ja sitten jännitti, että millaisia kuvia tällä kertaa tuli.
Tämä nyt kuulostaa kovin nostalgiselta menneiden aikojen kaipuulta, mutta haluaisin ennemminkin sen tunteen, jossa virikkeiden määrä ja suorittamisen tarve oli huomattavasti pienempi.
Voin allekirjoittaa kaiken täydellisesti. Ahh, tuo puhelinlangan sormen ympärille kieputus....
Seuraava allekirjoitus. Viestittely ja naputtelu on uusi normi, ja päivästä saa helposti tuntikaupalla kulumaan naputteluun ja viestien lukemiseen.... (...ja niiden täydellisten Insta-hetkien jakamiseen...) En yhtään ihmettele, että on ihmisiä, jotka ovat valinneet olla kokonaan kaikenlaisten viesti- ja someapplikaatioiden ulkopuolella ja heidät tavoittaakseen ja kuulumiset kyselläkseen on oikeasti soitettava ❤️
Minullakin lähti yhdessä vaiheessa IG:ssä julkaisu lapasesta ja ajauduin sen tunteen valtaan, että kuuluu koko ajan postata jotain... että ihmiset odottavat sitä ja jos olet monta päivää hiljaa sinut "hylätään". Jestas se oli kamala tunne ja IG:stä todella tuli suorittamista.... Onneksi pääsin siitä yli ja nyt julkaisen vain kun mulla on oikeasti jotain sanottavaa tai haluan ohjata ihmisiä lukemaan mun blogipostauksen. :) Blogi on kuitenkin mulle yhä se "mun paikka" somessa ja blogisisältö on mulle tärkeintä. IG vain peesailee siinä sivussa ja yhdistää Karkkipäivä-Sannin ja Sanni-Sannin.
Tämä 🙏🏻
Mulle ihan valtavan kuvaavaa nykyäajan meiningissä on se, että otan joka paikassa ihan hulluna kuvia, en enää koskaan teetä niitä paperikuviksi enkä välttämättä koskaan enää edes katso ottamiani kuvia. Koska: niitä (kuten ihan kaikkea muutakin elämässä) on aivan liikaa. En jaksa käydä kuvia läpi ja valita kivoimpia 379:stä viikonlppuna otetusta.
Ennen digiaikakautta otin kahden viikon lomalla ehkäpä 3 x 36 kuvan filmin, kehitin kuvat ja melkein kaikki niistä tärähtäneitä lukuun ottamatta päätyivät valokuva-albumiin (käsinkirjoitettujen kuvatekstien kera). Niitä katseltiin antaumuksella kerta toisensa jälkeen ja muisteltiin kuviin liittyneitä hetkiä ja tunnelmia.
Nyt kuvat ovat suorittamista. Rakastan kuvaamista yhtä palavasti kuin 13- tai 23-vuotiaana, mutta kuvien erityislaatuisuus on poissa. Kuvia otetaan hullun lailla - koska siihen on mahdollisuus - ja sitten ne unohdetaan. Blogikuvia lukuunottamatta... Ne jäävät elämään. Ehkä siksikin blogi on niin valtavan tärkeä minulle. Siitä on tavallaan muodostunut digiajan päiväkirjani ja valokuva-albumini....
Missä esimerkiksi Kreikan matkakuvani ja -tarinani olisivat säilyneet, elleivät Karkkipäivän sivuilla. ❤️
Aamen.
Taika-sarjasta minulle on tuttu käsivoide. Olisin kiinnostunut kokeilemaan myös silmänympärysvoidetta, misellipuhdistusvettä ja jalkavoidetta 😊
Tämä taisi tulla väärään postaukseen :)
Tuttu juttu, todellakin voi uupua asioista, joista innostuu ja jopa työstä jota rakastaa, minulla on kokemusta ihan kaikenlaisesta uupumisesta ja kaikista harmillisinta on uupua juuri noista itselle tärkeistä asioista. Mutta rajat on opittava pitämään näissäkin asioissa, kukaan muu ei tee sitä sinun puolesta. <3
Mä ymmärrän Elli A:n pointin sen suhteen et jos menisin samaan matkakohteeseen toisen kerran niin pelkään, että petyn ja siksi menen aina uuteen lomakohteeseen, mutta myös erityisherkkänä sekin on aika kuormittavaa, kun aina kaikki pitää aloittaa alusta: etsiä paras lähikauppa, ravintola, paikka, missä on kiva istuskella ilta-auringossa jne. :) ehkä joskus löydän paikan, minne uskaltaa palata tietäen ettei pety odotuksiin :D
Kreikan matka tulee sinulle varmasti hyvään kohtaan. Nauti, rentoudu, palaudu, ole suorittamatta, pysähdy ja vapaudu!
Juuri näin. Se on mulle henkilökohtaisesti elämän vaikein asia.
Eikö toisen kerran mennessä jo tiedä, mitä odottaa...? Mulle pettymyksen mahdollisuus pienenee, mitä useammin käyn samassa paikassa - ja oikeastaan jopa ei-niin-syviä-tunteita herättänyt kohde tuntuu seuraavilla vierailukerroilla (jos niitä tulee) aina kivemmalta, koska tuttuus on minulle miellyttävä asia ja aina plussaa ❤️
Olen oivaltanut, että mitä syvemmin tunnen jonkin paikan, sitä positiivisemmksi muuttuu suhteeni siihen. Ihan vain koska tuttuus on minulle tärkeä arvo ja aikaansaa myönteisiä tunteita.
Kiitos Merja ❤️