Minulla on (ollut) paha riippuvuus.
Tästä on ollut vaikea kirjoittaa, koska aihe on roolini huomioiden arka. Olen nettiriippuvainen.
Kirjoitan internetissä blogia, jonka sisällölle toivon lukijoita, mutta samalla internet sisältöineen on ollut itselleni ongelma. Erityisesti sen sosiaaliset kanavat, mutta myös tiedollinen ulottuvuus.
Tiedetään, että internet koukuttaa, mutta sen käyttö ei muodostu ongelmaksi kaikille.
Vaikka netti- ja someriippuvuuksista puhutaan paljon, tosiasiassa moni käyttää nettiä täysin kohtuuden rajoissa ja terveellä tavalla. Toisille se syystä tai toisesta muodostuu koukuttavaksi ympäristöksi ja käyttö alkaa lopulta vaikuttaa koko elämään.
Minulle kävi näin. Perheessäni kukaan muu ei ole ongelmakäyttäjä, sisareni voivat unohtaa internetin päiväkausiksi eivätkä seuraa säännöllisesti mitään sosiaalista mediaa. Äitini avaa sähköpostin kerran viikossa. Mikä altisti juuri minut riippuvuudelle? Tätä olen miettinyt viime vuodet. Internet palkitsee minua tavalla, jota muut dopamiinin lähteet eivät tee.
MITEN KAIKKI ALKOI
Aloin käyttää internetiä vuonna 1996. Muistan sen elävästi, sillä tuona vuonna näin Soundgardenin heidän viimeisellä kiertueellaan ennen 1997 tapahtunutta hajoamista. Hakeuduin nettiin, koska halusin päästä kontaktiin muiden Soundgarden-fanien kanssa. Ensimmäinen URL jonka koskaan kirjoitin selaimen osoiteriville oli Soundgardenin silloinen kotisivu. Liityin Soundgardenia käsitteleville bulletin board -keskustelupalstoille, ne olivat suosittuja siihen aikaan. Sain yhdeltä palstalta jopa pitkäaikaisen hongkongilaisen ystävän joka lähetti minulle Soundgarden bootleg-kasetin josta olin aivan haltioissani. Vastalahjaksi lähetin hänelle Iittalan kynttilälyhtyjä, nainen oli kiinnostunut suomalaisesta lasimuotoilusta (!).
Jo ensimmäisessä internet-kosketuksessani olivat mukana ne elementit, jotka tulisivat minut koukuttamaan: sosiaalinen vuorovaikutus samasta aiheesta kiinnostuneiden kanssa ja tiedon saatavuus.
Olen tietonarkkari. Ennen internetin maailmaa olin hautautunut kirjoihin. Ahmin romaaneita mutta luin myös tietokirjallisuutta laidasta laitaan; jos kiinnostuin Mozartista (kuten tein 15-vuotiaana), luin kaikki kirjastosta löytyneet Mozart-kirjat. Jos bongasin mielenkiintoisen näköisen kirjan puutarhanhoidosta, lainasin ja luin senkin, vaikka en edes harrasta puutarhanhoitoa. Minusta oli vain kiinnostavaa oppia siitä. Ja katsoa kauniita kuvia.
Olin ahkera kirjeenvaihtaja ja innostunut keskustelija. Oli kiehtovaa ja palkitsevaa vaihtaa ajatuksia ihmisten kanssa ympäri maailmaa. En tiennyt mitään parempaa kuin kirjoittaa ja saada kirjeitä.
Kunnes tuli netin ja somen aikakausi. Netti tyydytti kummankin tarpeeni ylitsevuotavasti
Internetin käyttöni pysyi pitkään hallinnassa. Saimme modeemiyhteyden kotiin verrattaen myöhään, eikä minulla ollut kotona nettiä vielä 24-vuotiaanakaan muuttaessani Ahvenanmaalle. Käytin nettiä kirjastossa tai töissä työvuoron jälkeen.
Vuonna 2006 löysin kauneusaiheiset keskustelupalstat. Ensimmäinen palsta jolle liityin oli Hairstoren legendaarinen foorumi. Se oli menoa.
Ensimmäistä kertaa löysin ympäristön, jossa sain kunnolla vastakaikua kosmetiikkaharrastukselleni. Aloin viettää palstoilla yhä pidempiä aikoja. Saatoin istua kirjaston koneella sulkemiseen asti. Hankin viimein oman nettiliittymän vuonna 2008. Nyt tuntuu hassulta, mutta toisaalta helpottavaltakin ajatella, että elin 29-vuotiaaksi ilman että kotonani oli internet-yhteyttä.
Sitten tulivat blogit. Aloitin itsekin blogin kirjoittamisen. Vuonna 2009 seurasin kymmeniä blogeja ja kirjoittelin niin kotimaisilla kuin ulkomaisilla kosmetiikkapalstoilla. Facebook nautti uutuudenviehätystä ja sielläkin tuli oltua aktiivinen. Yhtäkkiä aika, jonka olin ennen laittanut Stephen Kingin lukemiseen tai kirjeen kirjoittamiseen, kului kavereiden kuvavirtaa selaillessa, blogeja tai foorumeja lukiessa tai loputtomassa informaatiovirrassa kelluessa. Ah, kiinnostavaa tietoa hiusten värjäyksestä, ja tästä pääsenkin valmistajan houkuttaville sivuille, käynpäs äkkiä kilpailevan firman sivulla vertaamassa tuotteita, ja ai niin hei piti katsoa sen yhden verkkokaupan tarjoukset ja lukea mitä mieltä foorumilla ollaan tästä shampoosta. klik.
En huomannut tai halunnut huomata riippuvuuttani pitkään aikaan. Ärryin, jos joku huomautti, että olin istunut koneella jo kolme tuntia. Minulla oli aina jokin perustelu, miksi netissä oloni oli tärkeää ja tarpeellista. Ajantajuni muuttui enkä aina edes hahmottanut, kauanko istuin ruudun äärellä. Asiasta huomauttelevat tekivät vain kiusaa. Saatoin tajuta ajattelevani suosikkifoorumini ihmissuhdekeskustelua ruokapöydässäkin. Kohta piti juosta taas koneelle katsomaan mihin keskustelu oli edennyt.
Eniten vietin aikaa nimenomaan blogien ja keskustelupalstojen parissa, mutta yhtä lailla saatoin eksyä tunneiksi lukemaan mehiläisten hoidosta tai pietarsaarelaisen kirkon historiasta. Minun oli yhä vaikeampi pysyä aiheessa tehdessäni esimerkiksi taustatyötä omiin blogijuttuihini. Jos jollain sivulla oli kiinnostava linkki muuhun aiheeseen, olin kohta siellä ja paria tuntia myöhemmin havahduin siihen, etten ollut päässyt puusta pitkälle varsinaisessa tehtävässäni.
Välillä tunnen, että kiinnostavan tiedon määrä internetissä on volyymissaan lähes lamaannuttavaa. En osaa hallita sitä enkä pysyä kohtuudessa. Olen tiedon äärellä kuin lapsi karkkikaupassa jossa saa ottaa kaiken mitä haluaa. Minun on vaikea vastustaa kiinnostavien linkkien klikkausta. On ollut myöhäisiä iltoja ja aamuyön tunteja, jolloin silmiin koskee ja rintakehää puristaa, enkä ole voinut lopettaa aina vain uusien YouTube-videoiden klikkaamista.
Aloin ymmärtää addiktioni syvyyden kunnolla vasta kolmisen vuotta sitten. Vaikka ongelman sisäistää, se ei tarkoita että osaisi tai kykenisi heti tekemään tarvittavia korjausliikkeitä. Kun internetissä olemisesta on muodostunut elämäntapa, sitä ei ole ihan helppo murtaa. Niin usein tiedämme, mikä olisi oikein, mutta emme kuitenkaan käytännössä osaakaan tehdä oikeita valintoja.
Ensimmäisiä itselleni antamia nettivieroitustehtäviä oli soittaa jollekin ystävälle jonka kanssa en ollut jutellut pitkään aikaan, kun teki mieli mennä selaamaan nettiä. Yritin myös kokeilla aikarajoituksia. Osa vieroitustoimenpiteistä toimi paremmin, osa huonommin.
Merkittävin edistys on tapahtunut viimein kuluneen vuoden aikana. Olen vähentänyt netissä viettämääni aikaa huomattavasti. Kirjojakin olen saanut luettua, oikeita, paperisia kirjoja <3 Kirjoitin myös pitkän kirjeen vanhalle oululaiselle kirjeystävälleni. Käsin. :)
Auringonlasku Onkiniemessä
Vastareaktiona kaikille digimaailmassa jumittamilleni kuukausille ja vuosille olen ottanut tavaksi lähteä ulos niin usein kuin mahdollista.
Eräänä iltapäivänä viime keväänä olin lounaalla Näsinneulan ravintolassa, ja maisemaa katsellessani havahduin siihen, että en ollut koskaan käynyt Onkiniemessä.
Sen jälkeen aloin tehdä tutustumisretkiä keskustan kaupunginosiin ja kortteleihin. Olin luullut tuntevani Tampereen keskustan, mutta siellä on paljon alueita jotka näennäisestä tuttuudestaan huolimatta ovat todellisuudessa jääneet minulle vieraiksi. Tammela on yksi sellainen alue. Ilahduin, kun pyöräretkellä löysin tunnelmallisen Puu-Tammelan. Ja voitteko kuvitella, että en ollut koskaan aikaisemmin käynyt Sorsapuistossa..?
Tällä hetkellä internetin käyttöni on kohtuuden rajoissa ja varsin "terveellistä".
Riippuvuus on kuitenkin riippuvuus, eikä alttiudesta todennäköisesti pääse koskaan eroon.
Joudun varmasti aina varomaan, etten jää selaamaan nettiä tai somen syötevirtaa liian pitkäksi aikaa. Mitä pidempään ruudun äärellä yhtäjaksoisesti viettää, sitä vaikeampi siitä on irtaantua.
Lopuksi: minua hävettää myöntää olevani nettiriippuvainen. Se tuntuu ristiriitaiselta asialta myöntää, kun on kirjoittanut pitkään blogia jolla on samalla tuonut hyvää mieltä niin itselle kuin monille lukijoille. Tuntui, että nyt halusin siitä kuitenkin kirjoittaa. Ehkä osana jonkinlaista itsetutkiskelun matkaa.
P.S. Kaikkien vuosien jälkeen olen viimein käynyt myös Rajaportin saunassa Pispalassa <3
Kuvat: Sanni ja Unsplash
18 comments on “Riippuvuudesta”
Kiitos että jaoit. Tunnistan tässä itseäni. Olen myös karkkiaddikti (tai sokeri-) ja jostain syystä myös neulomisen ja sarjojen katsomisen yhdistelmä koukuttaa tosi pahasti, ja monena kesäpäivänä olen harmitellut, että miksi en mennyt ulos kun oli kaunis sää.. Järkyttävää! Tuntuu, että ainoa tie parempaan elämään on nollatoleranssi, ja siksi olenkin pitänyt taukoja tietyistä sivustoista ja esim. pyrin siihen, että työpäivän ajan puhelin pysyy laukussa. Poden häpeää siitä, jos olen "liian" aktiivinen jollain keskustelufoorumilla ja kuvittelen, kuinka muut ajattelevat, että en tee juuri mitään muuta. Teen mielestäni tarpeeksi paljon juttuja elämässä, mutta kummasti ehdin joka välissä myös olla netissä ja osallistua keskusteluihin. Ajattelen, että elämäni olisi parempaa ja "aidompaa" ilman somea, mutta toisaalta siellä minulla on mm. yksi tärkeä vertaistukiryhmä, joten kohtuukäyttö olisi varmasti parempi kuin täyslakko. Koen, että eläisin enemmän arvojeni mukaista elämää, jos söisin vähemmän sokeria ja olisin netissä vähemmän. Silti "lipsun" joka päivä uudelleen.. No sokerin kanssa on onneksi helpompaa, sitä ei mene päivittäin, mutta kuitenkin. Huomaan olevani tyytyväinen niinä hetkinä, kun olen täysin unohtanut puhelimen.
Netissä on puolensa, siellä on paljon hyvää ja tärkeääkin. Vertaistuki ei ole vähäisimpiä niistä <3 Kohtuudessa pysyminen on haaste ihmiselle ylipäänsä, kohteet vain vaihtelevat. Oikeat valinnat vaativat vahvuutta, mutta samalla lempeys lipsumisia kohtaan on yhtä tärkeää. On inhimillistä lipsahtaa. Täytyy vain aina jaksaa yrittää uudelleen. <3
Oikeassa olet :) ihmeesti luontoon menemine kyllä auttaa pysymään erossa.
Tunnistan itseni monesta kohtaa, paitsi että tietokoneen sijasta mä surffailen pääasiassa puhelimella. Mies usein vitsailee, että mulla kasvaa google kädessä.
Tänä viikonloppuna olis tarkoitus joka tapauksessa heittää puhelin repun pohjalle. Olen lähdössä kahden ystävän kanssa viikonlopuksi Seitsemisen kansallispuistoon :)
Seitseminen on ihana! Rentouttavaa viikonloppua teille..!
Miten tämä voi olla totta! Olin eilen aikeissa kirjoittaa sinulle kommenttikenttään juuri tästä asiasta! Itsekin pahassa nettikoukussa. :( Elämä ilman nettiä olisi niin paljon parempaa. Tsemppiä sinne.
Mielestäni netissä on myös valtavan paljon hienoja asioita. Taikasana on vain osata pysyä kohtuudessa. Niin kuin kai kaikessa. Aina se ei ole helppoa. Tsemppiä sinnekin <3
❤
Word.
Koin viime talvena vahvaa ahdistusta ja kaipuuta takaisin aikaan ennen nettiä. Olen syntynyt -85 ja netin äärelle pääsin eka kertaa koulussa 90-luvun lopulla, eli teini-iässä. Silloin tärkeintä oli tosiaan sosiaaliset kontaktit ympäri maailmaa ja omien lempibändien sivut.
Vuosi sitten havahduin siihen, että luin Freddie Mercuryn elämäkertaa ja aina, kun kirjassa kuvailtiin jonkun biisin syntytarinaa, kuuntelin kappaleen Spotifystä "uusin korvin". Kirjassa mainittiin myös kappaleeseen innoittaneita toisten artistien kappaleita, joten kuuntelin nekin. Ja muutaman muun. Ja tutkin Wikipediasta ja Spotifystä kyseisen Freddietä inspiroineen artistin koko tuotannon ja elämän...
Voi niitä aikoja, kun piti odottaa viikko seuraavaa Frendit-jaksoa telkkarista. Nyt ei tarvitse odottaa, eikä edes vuokrata tai lainata kirjastosta DVD-settiä. Suoratoistopalvelusta vaan kaikki 10 tuotantokautta, yhdeltä istumalta. Jos siis ehtii, koska juuri on julkaistu sata mielenkiintoista Netflix-original sarjaa ja HBO:llakin on se uusi laatusarja ja aina vaan uutta puskee ovesta ja ikkunasta.
Voi niitä aikoja, kun piti odottaa sormi mankan rec-näppäimellä, että Radio Mafia soittaisi sen uuden mahtavan sinkun lempibändiltä ja sitten, kun koko albumi tuli ulos, viikkorahojen kera alkuperäistä C-kasettia ostamaan tai kaverilta lainaamaan ja kaksipesäisellä mankalla kopioimaan se itselle. Nykyään ei muuta kun suoratoistopalvelu auki ja kaikki maailman musiikki on saatavilla.
Katselenko uusia, tänä vuonna julkaistuja sarjoja enää koskaan toista kertaa? Tuskin, koska on ne sata muutakin uutta, en ehdi palata takaisin minkään jo nähdyn pariin. Kuuntelenko artisteilta kokonaisia albumeita, radiosoittoon päätymättömiä helmikappaleita löytäen? Tuskin, lisään soittolistalleni vain ne biisit, mitkä kertakuuntelun jälkeen tuntuivat hyviltä ja siirryn seuraavaan uutuuteen poimimaan kirsikat kakun päältä.
Kaikkea on niin paljon tarjolla. Kaikelle ei ole aikaa. Miksi en osaa suodattaa ja keskittyä vain minulle oikeasti tärkeisiin aiheisiin? Miksi kaikki on kertakäyttöistä?
Muutamiin albumeihin, elokuviin ja sarjoihin sentään palaan uudestaan ja uudestaan. Ne kaikki ovatkin 90-luvulta, ne ovat tuttuja ja turvallisia. Niihin ehti muodostua side, sillä silloin minulla oli tapana kuunnella samaa C-kasettia lukemattomia kertoja - koska omistin musiikkia rajallisen määrän. Samoin VHS-kaseteille nauhoitettuja elokuvia ja sarjoja oli vain tietyn verran, enkä voinut joka päivä valita miljoonista vaihtoehdoista, joiden takaa avautuu toiset, miljoonat vaihtoehdot.
Olen uupunut.
Netti on hyvä renki, mutta huono isäntä.
Voisin allekirjoittaa tästä kaiken. Terveisin vuonna -79 syntynyt, joka on myös odottanut sormi mankan REC-näppäimellä lempibiisejään radiosta ja ehtinyt kiintyä TV-sarjoihin aikana, jolloin ylitarjonta ei hukuttanut alleen ja seuraavaa Twin Peaksin, Villin Pohjolan ja Frasierin jaksoa piti odottaa seitsemän päivää. Silloin ei tajunnut, miten sitä kiireettömyyttä tulisi jonain päivänä kaipaamaan ja arvostamaan.
Joskus rajallisuus voi olla helpottavaa. Olen jo pitkään miettinyt, että valinnanvapaus ja vaihtoehtojen runsaus on tietyssä mielessä yliarvostettua. Tämä ei enää liity pelkästään internetiin, mutta kun kaikkea on valtavasti saatavilla, se voi johtaa lopulta siihen ettet osaa enää valitakaan, tai ahdistut siitä että ehkä valitsit väärin ja jokin toinen vaihtoehto olisi ollut parempi tai sitten yrität valita ihan kaiken kun et pysty päättämään tai kaikki on niin kiinnostavaa ja uuvut. Tässä piilee muuten yksi niistä syistä miksi olen aina kokenut rauhaa Ahvenanmaalla ja Maarianhaminassa ollessani. Siellä on niin vähän vaihtoehtoja verrattuna suuriin kaupunkeihin. Minulla on aikaa käydä jokaisella vierailulla rauhassa ne samat lempikävelyreitit, sama museo, sama kirjasto, samat kaupat ja kahvilat. Ja ne käytyäni minulla on vielä aikaa olla myös tekemättä mitään. <3
Mietin, mistä se johtuu, että toisista tulee nettiriippuvaisia ja toisista ei...
Olen monen asian suhteen samanlainen, kuin sinäkin; luin jo lapsesta asti paljon, oli ihania kirjekavereita, kiinnostuin tietyistä asoista valtavasti ja halusin tietää niistä kaiken (näin on tietysti vielä tänäänkin) jne.,mutta nettiriippuvaisuus ei ole iskenyt. En ole Facebook issa, Instagramtili on, mutta en ole kovin kiinnostunut siitä. Some ei kiinnosta oikeastaan tippaakaan.
Olin jo alunperin sitä mieltä, että haluan elää oikessa maailmassa, en virtualisessa. Tarvitsen ja haluan aidon kanssakäymisen. Mahtaakohan tämä olla se syy? En tiedä. Ehkä toisilla on aivoissa joku "kemiallinen systeemi", joka luo riippuvuuden. Toisaalta olet työsikin puolests paljon netissä. Kyllähän se varmasti altistaa. Ovatkohan monet muutkin ammattibloggajat nettiriippuvaisia? Mielenkiintoinen aihe. Paljon kysymyksiä.
Olen käsittänyt, että joillain ihmisillä on toisia vahvempi geneettinen alttius riippuvuuksille. Se, missä muodossa riippuvuus sitten ilmenee, vaihtelee.
Mitä bloggaajien nettiriippuvuuteen tulee, uskon, että moni sosiaalisessa mediassa vaikuttava voi herkästi addiktoitua somen palkitsevuuteen, oli ammattilainen tai harrastelija. Ihmisellä on tarve saada hyväksyntää ja vahvistusta, ja some kommentteineen ja tykkäämisineen vastaa tähän tarpeeseen. On lopulta helppo nähdä, miten se on niin koukuttava ympäristö.
Erikseen on sitten muunlainen internetiin liittyvä riipuvuus tai hallitsematon toiminta, kuten minulla tuo tiedon haalimiseen liittyvä. Tuntuu, että aina voisin vain lukea lisää ja lisää tietoa... jos jonkin asian perusteellinen sisäistäminen jää puolitiehen, tunnen levottomuutta ja jopa ahdistusta. :/ Se on surullista.
Kyllä, paljon kysymyksiä.
Minulla muuten on just sama tausta, kirjeenvaihto ja kaikki. Koukutuin instagramiin niin paljon, että siitä alkoi tulla ikäviä alemmuuskomplekseja ja muita. Sen käytön onnistuin lopettamaan kokonaan, mutta Facebook ja whatsapp-ryhmät koukuttavat edelleen. Jos pidän Facebook-lakon, luen Hesarin uutisia ja klikkailen aina vaan uusiin uutisiin... Käsittämätöntä, koska kyllä minäkin mieluummin elän todellisessa maailmassa. :P Tosin en tee tätä kuin silloin, kun "rentoudun", vaikka eihän se nettailu ole kauhean rentouttavaa, saattaa olla jopa syke koholla kun innokkaana selvittää jotain asiaa.
Ostin juuri itselleni uuden kameran, koska puhelimella kuvatessa jään aivan liian helposti selaamaan somea tai surffaamaan netissä. En halua että pieni poikani muistaa äidin puhelin kourassa.
Tunnistan itseni tästä myös. Koukutuin keskustelupalstoihin ollessani 21-vuotias ja opinnot keskeytyivät sen takia, että olin vain koneella. Mutta en edes ole avoin ihminen niin kuin sinä, joten keskustelemiseen (ja ennen nettiä kirjeenvaihtoon) liittyi aina suuri jännitysmomentti. Tosin koukutun helposti myös peleihin, kuten pasianssiin. :D
❤️
...jännitykseenkin voi koukuttua, ehkä kohdallasi myös keskustelun tuoma jännitys aiheutti dopamiinihyökyjä ja sitä myöten riippuvuutta.
Hyvä kirjoitus. Itselläni on myös tietoaddiktio joka liittyy diagnosoituun adhd-oireiluun (jumitan selvittämään milloin mitäkin asiaa ja hypin sitten loputtomasti aiheesta toiseen) ja netti on tehnyt sen huomattavan vaikeaksi. Myös tietoon liittyvä ammatti vaikeuttaa, kun netin käyttö on pakosta iso osa arkea. Tästä ei hirveästi puhuta, on arvokasta että sanoitat ongelmaa avoimesti.
"Myös tietoon liittyvä ammatti vaikeuttaa, kun netin käyttö on pakosta iso osa arkea."
Tämäpä juuri.
Minustakin tuntuu, että ongelma on todellisuudessa paljon suurempi kuin minkä verran siitä puhutaan. Nettiaddiktio on ikäänkuin sosiaalisesti hyväksytty riippuvuus. :(