Eli erään vaellusretken tarina heinäkuisessa Lapissa.
Matka Rovaniemeltä Karigasniemelle vei laskettua kauemmin, kun naiselle eivät kelvanneet matkan lounaspaikkojen tarjonnat (lihaa, lihaa ja lihaa, ja Ivalon hotellissa viimein kalakeittoa – eli yhtä kuin perunaa ja seassa muutama orpo lohisattuma).
Neljäs pysähdyspaikka Inarin Kultahovissa toi toivotun tuloksen, ja kauniisti tarjoiltu siika alkuruoaksi nautitun kermaisen savulohisalaatin kera voitti matkalla kohdattujen lounasbuffetien väsyneet laaritarjokkaat 6-0. Kultahovin lounaasta sai vielä pulittaa vaivaiset 2 euroa enemmän kuin huoltamoiden buffasta. Tällaiset pienet asiat tuovat niitä kultareunuksia arkeen. :)
MAANANTAI:
Sulaoja – Ruktajärvi – Geavvogeasláttu.
Vaellusmatka 15 km.
Saavuimme Sulaojan parkkipaikalle vihdoin viiden jälkeen, ja saimme heti ensimakua ”räkästä” avatessamme auton ovet. Pikainen vaatteidenvaihto ahnaasti inisevän ötökkäparven keskellä, Offit ja Autanit hipiään ja kohti Ruktajärveä.
Joskus sateestakin voi olla kiitollinen, ja sitä me olimme kun pisarat alkoivat ropista Luomusjärvien välistä harjua kulkiessamme. Sade piti ötökät loitolla ja toi kaivatun raikastuksen helteen hiostamaan olotilaan. En vaivautunut edes vetämään kuoritakkia päälle.
Saavuimme päivän kohteeseen Geavvogeasláttu'lle yhdeksän maissa. Teltta pystyyn ja iltaruoka tulelle. Yritin urheasti istua nuotiolla toisen Geavvolla yöpyvän porukan seurassa, mutta hyttyset eivät antaneet armoa. Mies ei vaikuttanut sen halukkaammalta antautua ötököiden iltapalaksi. Saatuamme murkinat masuun vetäydyimme telttaan, jonka onnistuimme pitämään täysin hyttysvapaana. Asetuin makuulle ja kuuntelin teltan kattoon lyövää tasaista ropinaa. ”Alkoi ilmeisesti taas sataa,” sanoin vielä ulkopuolella olevalle miehelle. ”Ei alkanut”, kuului ulkoa. ”Ropina kuuluu ötököistä.”
Hyttyssade. Miten absurdia.
Nukahdin tähän ajatukseen.
TIISTAI:
Geavvogeasláttu – Suohpásája – Fiellogahjohka.
Vaellusmatka 15 km.
Mies oli aamulla pahalla tuulella. ”Lähdetäänkö saman tien takaisin?” hän kysyi herättyään kuumuuden hiostamassa teltassa hikikarpaloiden pisaroidessa otsalla, itsepintaisen ininän odottaessa ulkopuolella.
En välittänyt miehen murinasta sillä tiesin että se menee pian ohi. Söimme aamiaisen teltassa ja suoritin hyttysmyrkky- & aurinkosuojavoitelut hiestä kiiltävälle iholle. Lähdimme matkaan auringon paahteessa. Toinen porukka tiesi kertoa, että Kevolla oli edellisenä päivänä mitattu Suomen lämpöennätys. Täällä sitä ollaan, Suomen pohjoisimmassa kolkassa, joka juuri tällä viikolla sattuu olemaan myös se maan kuumin kolkka.
Ylemmäs puuttomammille seuduille päästyä eivät öttiäiset enää niin kiusanneet, ja vaellus Suohpásájan taukopaikalle sujui miellyttävissä tunnelmissa. Miehenkin mieliala odotetusti koheni. Suohpásájalla tankattiin energiavarastot ja matka jatkui kohti reitin kohokohtia; Kevon kanjonin päästä avautuvaa näkymää ja Fiellun putousta, joka olisi sen yön leiripaikkamme.
Lähestyessämme Fiellua alkoivat allekirjoittaneen voimat siltä päivältä hiipua, ja viimeinen kilometri jyrkkää laskeutumista mäkäräparven sumentaessa näköä tuntui loputtomalta. Väsyneet nilkat nuljuivat ja askel painoi. Keskityin ajatukseen kohta edessäni höyryävästä kaakaomukillisesta.
Mies oli kulkenut päivän shortseissa - idea, jonka hän myönsi erittäin huonoksi ennakoinniksi, ja sääret olivat Fiellulle päästyä sen näköiset. Puremien keskellä erottui sentään vielä joitain alueita tervettä ihoa.
Fiellun turvetuvan viileydessä joimme kaakaota ja annoimme pulssin tasaantua. Tai minä annoin, miehelle 15 kilsan päivätahti olisi ilman hyönteisten tuomaa lisähaastetta kevyttä reippailua. En antanut tämän masentaa, en ollut tullut tunturiin todistaakseni kunnostani jotain mikä ei ole realistista.
Nilkkojen pakotuksen vähän hellitettyä ja saatuamme kroppamme ravittua uskaltauduimme ötökkäpilvien läpi pulahtamaan putoukseen. Hien ja hyönteiskarkotteiden liuetessa vilpoisaan veteen ei pari lisäpaukamaa enää tuntunut missään. Onnen tunne oli valtava kun vedin teltan vetoketjun kiinni ja vajosin retkipatjalleni. Aurinko oli jäänyt kalliorinteen taakse ja teltta viileni nopeasti. Luin muutaman sivun kirjaa kunnes silmäluomeni muuttuivat raskaiksi. Tunsin särkevien lihasteni antavan periksi, rentoutuvan. Kaikki mitä rakastin jäi rinnalleni kun nukahdin.
KESKIVIIKKO:
Fiellogahjohka – Kuivi.
Vaellusmatka: 13 km.
Päivä alkoi hengästyttävällä nousulla ylös Fiellogahjohka-joelta. Bodosroadjá-tunturin kohdalla käännyimme pois Kevon kanjonia seuraavalta reitiltä Kuiville päin. Kevon klassinen reitti kulkee Kevojokea seuraten Kenesjärvelle, mutta me tekisimme Kuivin kautta rengaslenkin joka toisi meidät takaisin autolle. Pituutta tälle reitille kertyy 78,5 km.
Aurinko porotti jälleen kuumasti mutta pieni tuulenvire helpotti oloa ja piti pahimmat ötökkähyökkäykset siedettävällä tasolla. Fiellun ja Kuivin välillä ei ole varsinaisia taukopaikkoja ja lounas valmistui varpujen keskellä. Söimme melkein joka päivä lämpimän, keitetyn ruoan sekä päivällä että illalla, ei mitään myslipatukkalounaita näille eräilijöille.
Vaikka päivän reitti kulki pääosin tasaisessa maastossa, olivat jalkani vielä tiistain jäljiltä niin puhki että 13 kilometriä oli mitä sopivin etäisyys taitettavaksi niillä voimilla. Mies olisi kovasti ollut lähdössä vielä huiputtamaan Guivin tunturin (8 km edestakaisin) mutta minulle loppupäivän ohjelmaksi sopi mainiosti chillaaminen Kuivin autiotuvalla. Emme nähneet Bodosroadjálta kääntymisen jälkeen muita ihmisiä ja saimme autiotuvan ihan itsellemme.
Minua ympäröi kaunis maisema ja voimakas hyvän olon tunne. Juuri näiden tunteiden vuoksi ihmiset kai tulevat tunturiin, Lappiin, tai luontoon ylipäänsä. Kokemus siitä, että on yksin tällaisen kauneuden keskellä, kaukana sivilisaation kohinasta. Minä pidän siitä.
Reitistä riippuen matkalla törmää tasaisin väliajoin muihin vaeltajiin, ja on mielenkiintoista tarkkailla mitä tuntemuksia tämä itsessä herättää. Muiden kohtaaminen palauttaa mielen "normielämään" turvallisine rakenteineen. Kun olet yksin jylhän luonnon keskellä, jotenkin irtaannut ja etäännyt kaikesta. Se klassinen itsensä pieneksi kokemisen tunne. Vaikka se on vain hetkellistä, se on hyvä ja erilainen tunne.
Sinä iltana nukahdin jo ennen kymmentä.
[vimeo 100647403 w=650 h=366]
TORSTAI:
Kuivi – Akukammi – Njavgoaivi.
Vaellusmatka 17,5 km.
Heräsin perusteellisen levänneenä ja uutta voimaa täynnä. Päivästä tulisi viikon helteisin, mutta kaikeksi onneksi myös tuulisin. Lähdimme painamaan tuulta vasten kohti Akukammia, ja olo oli mielettömän hyvä. Tuuli oli voimakas mutta lämmin, ja piti hien ja ötökät loitolla. Loistavaa. Tunsin hymyn kareilevan huulillani kulkiessani.
Tauko Akukammillakin oli täydellinen. Nautimme lounasta turvemajan autuaassa viileydessä ja latasimme akkuja runsaan tunnin, majan vieraskirjaa lukien.
Kuivilta lähdettyä oikeassa nivusessani oli alkanut tuntua pientä rasitusta. Matkan jatkuessa Akukammilta tunne muuttui pikkuhiljaa säryksi. Njavgoaivia lähestyessä särky oli kasvanut kivuksi ja otin kiitollisena vastaan näyn puiden välistä pilkahtavasta autiotuvasta.
Njavgoaivin leiripaikka on todellinen idylli. Varvikosta nousevat vaivaiskoivut ovat kuin omenapuita ja niiden läpi siivilöityvä valo luo paikkaan aivan erityisen tunnelman. Mies oli samaa mieltä. Olimme kuin erämaan keskelle kasvaneessa satumaisessa omenapuutarhassa.
Tuuli oli laantunut mutta jaksoi vielä puhallella innokkaimmat ötökät pois peseytyessäni läheisessä lähteessä. Kylvyn raikastamana palasin valmistamaan illallista tupaan, jonka saimme jälleen kokonaan itsellemme. Emme nähneet koko päivänä yhtäkään ihmistä.
Minulla oli hyvä olo, mutta mies vaikutti rauhattomalta. Tuvassa oli kuulemma liian kuuma ja mies olisi halunnut jatkaa patikkaa eteenpäin ja yöpyä tunturissa. Minun nivuseni kuitenkin oli toista mieltä, ja mukavuudenhaluinen osa minussa oli varsin mielellään jäämässä yöksi tupaan. Jäämistä puolsi vielä retkikeittimessä ilmennyt vajaatoiminta – tuvassa voisimme valmistaa ruokaa ja keittää vettä kaasuliedellä.
Jäimme siis Njavgoaiville.
Aamuyöllä heräsin kuumuuden sekoittaman miehen kiukkuun. Kello oli 3 ja mies oli saanut tarpeekseen. Minulle esitettiin puoliksi ehdotus, puoliksi vaatimus lähteä jatkamaan matkaa nyt heti. Kipu nivusessani oli sitä luokkaa että pystyin hädin tuskin nostamaan jalkaani. Ei, en ollut lähdössä yöhön.
Mies riuhtaisi teltan mukaansa ja lähti ovet paukkuen pihalle. Kuulin vaimeaa kiroilua ja sitten ei-niin-vaimeaa karjuntaa. Olin vajoamassa takaisin uneen kun ovet paukkuivat jälleen. Miestä oli purtu teltan pystytyksessä niin, että hän oli aika lailla sekoamassa. Yön hetket tuntuvat kuumeiselta unelta. Selvästikään kuumuuden ja hyönteisten kiusaaman miehen aggressiota ei ainakaan vähentänyt se, että toinen oli vain jatkamassa laverilla uniaan samalla kun hän itse oli hajoamassa. Lopulta mies kanavoi raivonsa tuvan vieraskirjaan, pyysi anteeksi ja poistui telttaan.
Oven avausten yhteydessä tupaan pöllähtäneen tuoreen hyttysvahvistuksen ininä piti minut valveilla aamuun saakka.
PERJANTAI:
Njavgoaivi – Ruktajärvi – Sulaoja.
Vaellusmatka 18 km.
Tunnustelin aamulla oikeaa jalkaani. Pelkän laverilta nousun osoittauduttua huomattavan kivuliaaksi totesin, ettei polulle olisi mitään asiaa ilman särkylääkelatausta. Otin Buranan ja odotin kahdeksaan, jolloin meidän oli määrä herätä. Kävin kurkkaamassa pihalle. Teltasta ei kuulunut mitään. Annetaan miesraukan nukkua, ajattelin.
Mies kuitenkin heräsi pian kahdeksan jälkeen ja ilmestyi tupaan aamuyötä lauhkeampana otuksena. Olimme kummatkin yhtä mieltä siitä, että emme enää jäisi maastoon seuraavaksi yöksi, mikäli jalkani vain sallisi etenemisen Sulaojalle ja autolle saakka. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme yöpyneet Luopmosjohkalla 2 kilometrin päässä Sulaojalta ja ajelleet Rovaniemelle lauantaina.
Buranan voimin lähdin hitaasti mutta tarmokkaasti reitille. Taival alkoi ukkosen ja miedon sadekuuron saattelemana. Tänään ei ollut tuulesta tietoakaan ja seisova ilma painoi ympärillä kuin kostea vaippa. Ötököiden määrän voitte päätellä.
Särkylääke vaimensi nivusen kivun ja reitin alkupuoli taittui olosuhteet huomioon ottaen yllättävän mukavasti ja ripeästi. Saavuimme Ruktajärvelle jo puolilta päivin. Minulla ei ollut vielä nälkä, ja päätin syödä lounas-Minihiilarini vasta reitin harju-osuudella. Tein sen virheen, että en valmistellut leipää Ruktajärven tuvassa. Kyllä kadutti tuntia myöhemmin.
Luomusjärvien kohdalla särkylääkkeen tehot olivat jääneet toiseksi nivusessa kasvavalle kivulle, ja räkkä oli saavuttanut täydet mittasuhteensa. Minun oli saatava ruokaa. Ei auttanut muu kuin pysähtyä syömään ja syötäväksi.
Mies huitoi ympärilläni kartalla minun levitellessä maahan leipiä, juustoa ja tonnikalaa. Kämmenselät verenimijöitä täynnä pilkoin retkiveitselläni Koskenlaskijaa, yrittäen jokaisella hengenvedolla olla vetämättä siipiveikkoa keuhkoihin. En tiedä voiko tunturiin osua absurdimpaa näkyä kuin minkä meidän asetelmamme tarjosi tuona perjantai-iltapäivänä. Onnettoman näköinen mies viuhtoo kartalla maassa istuvaa sadattelevaa naista joka kokoaa polulta suuhunsa tonnikalaleivän paloja naama lisääntyvillä paukamilla, yrittäen niellä enemmän evästä kuin hyttystä.
Sillä hetkellä päässäni oli tämä ajatus; jos kumppanisi rakastaa ja auttaa sinua tällaisella hetkellä, kun istut avuttomana maassa kasvot hien, kiukun ja puremien rumentamina, taistellessasi itsepäisesti typerän kerrosvoileipäidean kanssa (”mikset vain vedä sitä leipää naamaan sellaisenaan ja juustoa ja tonnikalaa pakkauksistaan??”), niin silloin sinulla on elämänkumppani joka todennäköisesti oikeasti kestää rinnallasi.
Jos olisin ollut 5 enkä 35, olisin varmasti alkanut itkeä. Silloin koin samantapaisen hulluuden napsahduksen kuin mies edellisenä yönä, ja lähdin leivästä selvittyäni eteenpäin kuntoni huomioon ottaen yli-inhimillisellä vauhdilla, jota mies jälkeenpäin kuvaili ”laukkaamiseksi”. Käsivarteni, kämmeneni, otsani, korvani, reiteni…. Täynnä hyönteistä. Hellittämätön ininä korvissa. Uskokaa pois; vaikka liioittelun tehokeinoon välillä sorrunkin, tällä kertaa kuvaus on vailla lisämausteita. Adrenaliini vaimensi jalkani kivun. Halusin vain pois siitä hetkestä.
”Laukattuani” tunnin voimani ehtyivät. Mies siirtyi edelleni. Etenimme vaitonaisina.
Pahin räkkäalue jäi taakse ja aloimme olla voiton puolella. Sitten kipu jalassa otti vallan. Olimme enää kahden kilometrin päässä Sulaojalta kun nivunen ilmoitti, ettei se aikonut enää sietää tällaista peliä. Sille ei kuitenkaan jätetty vaihtoehtoa. Otin jälleen särkylääkkeen ja toivoin, etteivät pakkotoimenpiteet johtaisi nivusen suuremman luokan tulehdukseen. Sain käyttää kävelysauvaa ja kaikkia voimiani selvitäkseni ylämäistä. Viimeiseen kahteen kilometriin meni melkein tunti.
Kello 16 saavutimme vihdoin Sulaojan parkkipaikan tummien sadepilvien kasaantuessa taivaalla ja jyrähdysten kaikuessa jossain kauempana. Kohta tulisi vettä ja kunnolla.
Pian olimme autossa ja matkalla kohti Rovaniemeä. Inarin kohdalla ukkoskuuro saavutti meidät. Katsoimme tuulilasin läpi taivasta lävistäviä salamia ja totesimme, että ajoitus Kevolta poistumiseen oli sangen hyvä.
Rovaniemelle saapui illalla hyväntuulinen pariskunta. Päivän kivut ja taistot olivat ajomatkalla sulaneet pienemmäksi harmiksi. Tokihan jo reissuun lähtiessä oli tiedossa, että edessä olisi ötökkää jos toista, ja rasitusvammatkin kuuluvat asiaan. Kilpisjärvellä se oli polvi, täällä nivunen.
Suihku, shampoo ja hyvä ruoka päättivät vaellusviikon raukean tyytyväiseen tunnelmaan. Vielä keskiyöllä herkuttelimme sisareni valmistamalla uunituoreella mustikkakukolla ja kookosjäätelöllä, vähähiilihdraattisilla tietenkin, eikä haitannut yhtään vaikka masuja pingotti ylensyönti päiden painuessa aamuyöstä tyynyyn. Se ähky oli hyvin ansaittu!
Kiitos Lappi. Me näemme varmasti jälleen.
.
P.S. Nivuseni on toipunut. ;)
40 comments on “Raivoa, kipua ja kauneutta Kevolla”
Kiitos huikeasta matkakertomuksesta! Hienosti ja elävästi kirjoitettu. Ihan jännityksellä luin tarinaa eteenpäin :D
Kiitos tästä! Aivan kuin olisin itse ollut mukana... tai no, ei aivan, sillä vältyin ötököiltä! Ihana kertomus näin maanantaihin! Ymmärrän tuskaasi ötököiden suhteen ja toivon, että kävi, kuten luulen, että Lappi kauneudellaan korvasi ötökkäparvet :)
Aivan kamala reissu :-D
Täytyy myöntää että muutaman kerran kävi mielessä että olisikohan Mili selvinnyt täällä... :D ^_^
Onneks ei oo pakollista. Ihan pahaa teki jo lukee! :-D
Huh mikä seikkailu! Jännitystä ja romantiikkaa keskellä Lappia. :D Ihan teki pahaa lukea tuosta hyttysmäärästä ja teidän kärsimyksestä, on kuvauksesi perusteella mahtanut olla aivan hirveää. Jälkeenpäin kaikelle pystyy toivottavasti vain nauramaan. Jos itse joskus Lappiin vaeltamaan lähden, niin sen täytyy ajoittua mahdollisimman ötökkävapaaseen vuodenaikaan. :D
Pari ajatusta jäi nyt mielen päälle. Ensinnäkin, aivan valtava kaipuu pohjoiseen. Itse siellä paljon aikaa viettäneenä, tosin ei retkeilemässä vaan sukuloimassa, ikävä on välillä aivan valtava sinne. Vuosia olen kovasti halunnut patikoimaan, mutta kaveria ei siihen hommaan ole, ja itse kun en ole koskaan pieniä päiväreissuja kummempia tehnyt, niin kylmiltään on vaikea lähteä. Ja tosissaan kun kaikkiahan tuo ei todellakaan kiinnosta. Ja toisekseen, aivan ihana mies sulla on! Kun vaan ikinä itse löytäisin jotain samaa! Ihan pakahdun!
Kiitos kun jaat tarinaa täällä!
Olipa taas mielenkiintoinen matkakertomus! Täytyy kyllä myöntää, että viimeistään tämä sinetöi päätökseni olla koskaan lähtemättä vastaavalle vaellukselle. Olen niin pahasti allerginen useimpien lentoelukoiden puremille, että haaveeksi (tai painajaiseksi) jää.
Maisemat näyttivät kyllä upeilta ja tuo tunturiylängön yksinäisyys ja sen tuoma rauha olivat varmasti käsinkosketeltavia.
Itselläni olisi kova palo tehdä joskus oikea erävaellus, tällä hetkellä ei vain ole mahdollista. :( Kunnon puolesta en pelkää, mutta miten tällainen partiotaustaton voi mennä tuollaiseen paikkaan ja suoriutua esim. pakkaamisesta ja ruokahuollosta ilman mitään kokemusta? Itselläni ei ole yhtään ystävää, joka harrastaisi vaellusta, eikä lähipiirissänikään kukaan ole koskaan vaellellut. Miten itse opit vaeltamisen taidot? Tuliko miehen kautta? Ja en ole koskaan edes reppureissannut (enkä viimeiseen kymmeneen vuoteen muutenkaan). Kovasti Lapin maisemia kuitenkin rakastan.
Ja sitten kommentoisin vielä Laveran irtopuuteria. Hankin sen blogisi innoittamana (se on muuten samalla ainut puuterini). On kyllä todella hyvälaatuinen puuteri! Olen saanu sellaisen kommentin rankan, helteessä tehdyn juoksutreenin jälkeen, että kasvoistani ei voisi mitenkään päätellä minun juuri juosseen lujaa. Töissä tuo ei sentään pidä, sillä siellä hikoilen kauttaaltaan kunnon hikipisaroita. :/ ...siellä nyt ei toimi mikään meikki.
Ainut miinus tulee hieman hankalakäyttöisestä rasiasta, joka sylkee puuteria liikaa, vaikka sitä kopauttaisi vain pienesti.
Ootte te aika sissejä! Mä olisin luovuttanut jo ekana iltana ja mies varmaan jo ekana päivänä ennen sitä iltaa. :D
Tää on ihan off the topic, mutta oli pakko jakaa toiselle nostalgiahullulle: toplista ysärimeikeistä. Ok, näistä osa on mulle tuntemattomia jenkkijuttuja, mutta monia myytiin täälläkin :)
http://www.buzzfeed.com/leonoraepstein/27-beauty-products-of-the-90s-youll-never-use-again?sub=2609600_1643557
Hauska lista :) Vaikka montaa tuotetta en tuntenut kun listaus on jenkkimarkkinoilta... Minulle tuttuja olivat vain Hard Candy -kynsilakat, L'Orealin Kids Shampoo, Body Shopin tuoksuöljyt ja GAPin tuoksu - viimeksi mainittuun tosin tutustuin vasta pari vuotta sitten kun sen uudelleenjulkaistu versio tuli myyntiin Suomeen. :)
Voi, olisit kipittänyt Ravintola Sarritiin saamelaismuseo Siidan yläkertaan! Sieltä saa vhh-lohikeittoa tai vaikka sienikeittoa, myös savuporo-aurajuustokeitto löytyy listalta. Lounaaksikin saa kasvikset perunan tai pastan tilalle.
Vaikka Kultahovin safka tosiaan onkin loistavaa, sekin.
Siida olisi ollut seuraava vaihtoehto :D Hotelli Kultahipun tyyppi vinkkasi Siidasta Kultahovin ohella.
Ihana postaus!! Haluan vaellukselle
Ihana, laaja ja monipuolinen postaus. Sekä todella mielenkiintoinen! :)
Olipas hienoja maisemia ja mukavasti kirjoitettu reissupostaus. Mustikkakukko kuulosti hyvältä, olisikos mahdollista saada ohjetta tänne blogiin? :) Ihanaa kesän jatkoa!
Mikä ettei :)
Hei! Kiitos kivasta blogista. Ja kiitos tästä postauksesta erityisesti. :) Matkakertomus oli hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu! Minua kiinnostaisi tietää käytätkö vaelluksien aikana mitään kosmetiikkaa, jos käytät niin mitä? Minkälaisiin pakkauksiin laitat kosmetiikkatuotteet vaelluksille?
"Tunturikosmetiikka" rajoittuu aurinkovoiteisiin (neljää erilaista! :D - erikseen kasvoille, vartalolle, silmänympäryksille ja huultenympäryksille ^_^) ja puhdistusliinoihin, siinä kaikki. Käsivoidekin pyöri mukana mutta ei tullut kertaakaan käytettyä. Ainiin, ja tietysti huulirasva on aina mukana kaikkialla, se on kuin "osa ihoa" niin sitä ei osaa oikein kosmetiikkana edes ajatella :D
Kannan puhdistusliinoja, aurinkovoiteita, pientä kasvopyyhettä, topsipuikkoja, lääkkeitä ynnä muita tämän postauksen ylimmässä kuvassa näkyvässä nesessäärissä (mä en ikinä keksi miksi noita oikein suomeksi kutsutaan..! :D Nesessääri tulee kai ruotsista...). Sopii loistavasti reissuun kuin reissuun, vaelluksellekin :)
Kiitos vastauksesta. :) Minkälaista aurinkovoidetta käytät silmänympäryksiin? En ole koskaan kuullut että niille olisi oma aurinkovoiteensa. Millä tavalla se poikkeaa kasvojen aurinkovoiteesta?
Käytän tällä hetkellä Cliniquen Superdefense Age Defense SK 20 -sy-voidetta. Rehellisyyden nimissä en usko, että monet sy-iholle tarkoitetut aurinkosuojat poikkeaa paljonkaan kasvoille tarkoitetuista voiteista, mutta tuossa Cliniquessa tykkään siitä, että siinä on mineraalisuoja kemiallisen sijaan.
Mutta syy siihen, miksi käytän sy-iholla eri ainetta kuin kasvoilla, liittyy ennenkaikkea suojakertoimeen. Haluan käyttää sy-iholla korkeampaa suojakerrointa koska sy-iho on niin ohut. Muualle kasvoihin riittää SK 15. :)
"Anna tunturin selvittää, kuka viereesi jää..." :) Ihana postaus!
Hehee, kuulostaa rehellistäkin rehellisemmältä matkakertomukselta. Se on ihanan kamalaa ja kamalan ihanaa se vaeltaminen. Olisko sulla ollut rinkka jotenkin vinksallaan jos sulla alkoi vaan toisessa nivusessa tuntua kipua? :O Olettaen siis että kengät on hyvät ja sisäänajetut.
Aaaah. Vaeltaminen. On tullut koettua kyllä vaikka ja mitä. Ei taida olla yhtä ainoaa matkaa, jolla ei olisi sattunut jotain semmosta että vieläkin hymyilyttää. Hassua että parhaat hymyt tulee kun miettii niitä epämukavia hetkiä ja miten niistä painettiin läpi! (Nesessääri taitaa muuten olla välttämättömyys suomeksi ;)
Ei ollut, sitä mäkin ihmettelin että miksi kipu ilmestyi vain toiseen nivuseen. Todella mystistä.
Ihan totta :) Ilman niitä epämukavia hetkiä vaellus olisikin paljon yksiulotteisempi kokemus.... Epämukavuusaluekin tarvitaan mukaan! :)
Heh, no mä arvelinkin ettei sana oikein taivu "ruotsinsuomeksi" :D Millä ihmeen nimellä noita oikein meidän kielellä kutsutaan? Moni sanoo 'meikkilaukku', mutta kun en mä noissa useinkaan mitään meikkejä pidä vaan muuta kosmetiikkaa. Ja 'kosmetiikkalaukkukin' kuulostaa ihan tyhmältä. :)
Meidän perheessä se on aina ollut mujupussi, älä kysy miksi ;)
Hihi, meillä on mökillä tismalleen samanlainen tollanen Jotul-takka mikä sulla on kuvassa. En oo nähnyt sellaista missään muualla kuin siellä ja nyt tässä. :) Se on pitänyt mut lämpimänä kaikki keväät ja syksyt lapsena.
Eikäh, hitsi mikä sattuma :D Kaikkea sitä Lapin autiotuvista löytää...! ^_^
ihanan rehellinen matkakertomus :--) Ei oo aina helppoo ei. Itse asun Inarissa ja sääskiä ja mäkäräisiä täällä on normaalia enemmän, ja se on tosi silloin kun paikalliset niin sanoo. 8)
Apua! Niin ei mun juttu :D Näytän siis jatkossakin pitkää nenää miehen vihjauksille Lappi-reissusta.
Kesäkuun alkupuolella ja elokuun puolenvälin jälkeen Lappi on mitä kivoin kohde, jos nyt ajatellaan e-suomalaisia.
Paikalliset tottuu itikoihin, niiden puremiin tulee osittain immuuniksi, ja ne loput paikalliset sitten pärjäävät offilla ja muilla ihomyrkyillä, kuten turistitkin. Kotona voi käyttää sähköisiä karkottimia jne. Maaston muodot sekä tiheiköt tietysti vaikuttavat inniäisten runsauteen. Joku vuosi on helpompi, sitten taas runsastuu.
Olisi ehkä ollut viisasta varustaa itsensä esim. verkkohatulla. Kuumahan se olisi ehkä saattanut olla, mutta päähän kohdistuvat ja nenään ja korviin tunkevat ötökät se pitää tietenkin verkon ulkopuolella.
Mutta se lihaa, lihaa ja lihaa. Ymmärrän, että jotkut ovat kasvissyöjiä, mutta ehkä se ei vaan toimi joka paikassa. Et voi olettaa, että kaltaisillesi on ruokapaikkoja, edes kalapaikkoja, jos kysyntä on vähäistä ja kalastupaikat kaukana.
Ajatteleppa, miksi lappalaiset ja muutkin alkuperäiskansat ovat kehittäneet kuivalihan? Helppo ja todella kätevä retkieväs, mutta eihän se kasvissyöjille kelpaa. Kalaakin voi kuivata.
Minusta pitäisi matkoilla hieman löysätä vaatimuksia, olla maassa maan tavalla. Yhtä hassua olisi vaatia huoltoasemilla jotain erikoiskahveja erikoissiirapeilla ym. Käyhän se homma tietenkin noin, että kantaa kaiken kasvis- ja kalaruuan mukanaan. Matkoillekin olisi ehkä kannattanut varata eväät mukaan kotoa, jos lihaa (mikä vahvasti kuuluu Lapin tarjontaan: riista + poro) ei syö.
Et voi koskaan matkustaa ruuan suhteen ilmeisesti muillekaan arktisille alueille, miten sinulle kävisi Grönlannissa tai Alaskassa? Nyrpistelisitkö, jos sinulle tarjottaisiin valasta tai mursua, teeriä tai kiirunaa? Kirjoittaisitko blogiisi, että olipas ikävää, kun ei missään ollut kasvisruokaa ja valmiita salaattibuffetteja? Kun suurin osa tuorevihanneksista ei kasva kylmässä, niiden rahtaaminen muualta Lappiin ja muille seuduille tulee kalliiksi, eikä edes turistit sitten halua ostaa kalliita salaatteja.
Sinulla on iso aukko Lapin kokemuksessa, kun et syö sen herkkuja. Itse en siedä meren nilviäisiä, mutta söisin niitä jopa silkasta kohteliaisuudesta, jos muuta ei olisi tarjolla. Ne, kuten Lapin riistalihakin, on täyttä luomua, parempaa ei pysty saamaan.
Liha ja rasva, retkieväiden kunkut. Napamantereidenkin valloitajat syövät silkkaa rasvaa, koska muuten kuolema korjaisi. Ei siellä parsakaalilla elä. Ei edes kalalla.
Hmm, Anni se jaksaa aina hyväntuulisella tyylillään :) No, onneksi olen jo tottunut ^_^
Enpäs tiedä mitä tällaiseenkin kommentoisi muuta kuin että:
Tuskin kukaan oikea kasvissyöjä/vegaani/muslimi/juutalainen/muu perustellun ruokavalion syöjä "löysää matkoilla vaatimuksia". Muslimi tuskin syö possua vaikka missä olisi. Anni-kultaseni, Lappi on ihan normaalia Suomea, jos Lappeenrannassa ja Suonenjoella voi odottaa saavansa kalaa, niin aivan yhtä lailla Ivalossakin tai Kilpisjärvellä. :) Mitä Alaskaan ja Grönlantiin tulee, ne ovat yhtä lailla modernia maailmaa jossa saa muutakin kuin "valasta ja mursua".
Olen täysin tietoinen ruokavalioni asettamista rajoituksista, enkä todellakaan kuvittele ja odota että joka paikassa on juuri sitä minun lempiruokaani. Se on minun ongelmani. :) Mutta ihan normaalioloissa en nyt sentään ala jotain lihaa lappamaan vain koska parin peräkkäisen huoltamon buffetista ei muuta saanut. :D Hyvänen aika.... Kala on Lapissa ihan yhtä normaalia ruokaa kuin lihakin.
Jos sinä syöt nilviäisiä kohteliaisuudesta, knock yourself out :) Jokainen tyylillään.
Olet sinä kyllä aika hauska kun aina jaksat löytää huomauttamista kaikesta. Olet varmasti esimerkillinen ihminen, minä myönnän puutteeni. Jos jossain on joku maa tai kulttuuri jossa ei saa kalaa tai kasviksia ja kaikille tarjotaan pelkkää lihaa ja makaronia niin sinne en mene. Sellainen veijari minä olen.
Huh huh, kauniit on maisemat, mutta ei munsta kyllä olisi vaeltamaan. Kivasti kirjoitettu teksti, elävästi ja rehellisesti. Tuolla ois kyllä kätevä testata, että oonko ihan oikeasti immuuni hyttysille, kun en ole koskaan saanut niitä paukamia, joista mun siskot taas kärsii joka kesä. :P
Oho, wow..! Olen kyllä kuullut, että toisia itikat ei vain koskaan pure... Kai se on joku kemiajuttu? :) Sinussa on onnekkaasti jotain, joka ei vedä hyttysiä puoleensa...?
No, hyttyset kyllä pörräävät ympärillä ja silloin tällöin käyvät vähän hörppäämässä (:D) vertakin, mutta siitä pistosta ei jää mun ihoon mitään jälkeä, ei paukamia, ei kutinaa.
Wow! Mie kävin Kevolla kuun vaihteessa ja voin vaan kuvitella, millainen reissu teillä oli!
Ensinnäkin, ne ötökät! Oltiin reissussa asuntoautolla ja vaelluksen alkua edeltävä yö vietettiin Kaamasessa leirintäalueella. Asuntoautoon tosin hyökkäsi varmaankin kaikki alueen hyttyset ja tappotalkoista huolimatta vartin päästä auto oli ihan yhtä täynnä noita inisijöitä! Unta ei saatu, joten jätettiin vaellusajatus pariksi päiväksi ja käytiin Norjan puolella ajelemassa.
Hyttyskarkottimien oston ja Suomeen paluun jälkeen koitettiin uudestaan vaellukselle lähtöä. Ensimmäiset kaksi päivää tihutti vettä ja tuuli, mikä oli tosi jees! Ensimmäisenä päivänä n. 23 km ja seuraavana n. 16 km tuossa maastossa olivat tuskaa jo tuolla kelillä, saati sitten mitä olisi ollut auringonpaahteessa. Ensimmäinen yö paleltiin teltassa, toisena paleltiin osa yöstä.
Mutta sitten alkoi auringonpaiste. Ja tuli ötökät tunturiinkin. Eikä tuulta. Viimeisen eli neljännen päivän 10 km oli tuskaa +25 asteessa. Hyi.
Lisäksi miun akillesjänne keksi turvota ja alkaa sattua jokaisella askeleella n. 7 km kävelyn jälkeen, joten ymmärrän myös tuon siun nivuskivun!
Mentiin siis reitti Sulaojalta Kenesjärvelle. Hurja reissu, ensimmäinen yli yön vaellus koko neljän hengen porukallemme. Mutta kerta kaikkiaan huikea vaellus ja nälkä jäi!
Ainiin! Ja kun tultiin parkkipaikalle Kenesjärvellä ja huokaistiin helpotuksesta vaelluksen ollessa takana niin kimppuumme hyökkäsikin mäkäräiset! Odotettiin 45 minuuttia autokuskiamme ja maassa reporankana lepäämisen sijaan kävelimme ympäri parkkipaikkaa ja yritimme selvitä mäkäräisten hyökkäyksistä.
Eipähän tunnu etelän ötökkämäärät enää miltään! :D
Hehheh :) Tutulta kuulostaa ^_^ Kiva kun kävit jakamassa teidän kokemuksen :)
Tämähän on "vanha" kirjoitus, mutta olipas hauska lukea, kun itsekin on tullut mentyä juurikin tuo Kuivin reitti :)
Menimme kolmen hengen porukalla yhdessä Kuiville asti, jonka jälkeen muut jatkoivat erämaahan pois reitiltä (minunkin piti tulla mukaan, mutta Fiellogahjohkan jälkeinen jyrkkä nousu sai aikaan omalta osaltani itkun vääntöä ja epätoivon tunnetta siinä mittakaavassa, että päätin jatkaa merkittyä reittiä pitkin). Meille ei onneksi sattunut kohdalle mitenkään erityisen paljon hyttysiä, mutta kuumuus sen sijaan oli aivan tolkuton. Hellettä oli yli 30 astetta, sadetta ei pisaraakaan eikä taivaalla pilven pilveä, mutta toisaalta yöt olivat (omasta mielestäni) jääkylmiä. Heräsin ensimmäisenä yönä teltasta siihen että meinasin jäätyä ja harkitsin takaisin autolle lähtemistä keskellä yötä:D Nukuin seuraavat yöt suosiolla tuvissa, vaikka siellä kuuma olikin.
Nilkkani ovat melko löysät ja heikot vaikka harrastankin aktiivisesti liikuntaa, ja ne alkoivatkin reitin loppuvaiheessa ilmoittelemaan olemassaolostaan. Viimeisen päivän taival Ruktajärveltä autolle tuntui kaikista pisimmältä. Nilkat eivät kantaneet kivikkoisella polulla lähes ollenkaan ja muljunnan ohella myös akillesjänteet tuntuivat todella tulehtuneilta. Erämaassa seikkailleet kaverini olivat kuulemma rämpineet kilometritolkulla polvia myöten suossa ja repineet jalkansa auki varvikossa, joten heilläkin oli voimat aika lopussa. Selvisimme kaikki kuitenkin suhteellisen ehjin nahoin takaisin autolle, vaikka paikoittain matka tuntui loputtomalta. Taisin jossain vaiheessa vannoakin, että en enää ikinä lähde minnekään vaeltamaan, mutta taas sitä ollaan syksyllä menossa! Kyllä se vain on kivun ja tuskan arvoinen harrastus :)
Todellakin :)
Kivaa kun jaoit oman kokemuksesi, aikamoisella koetuksella on sunkin kroppa ollut :) Näistä jää aina niin mahtavia muistoja joihin on mukava palata myöhemmin vaikka juuri tapahtumahetkellä onkin välillä nauru kaukana ^_^