Aina välillä kuulee kyselyitä ja epäilyjä mineraalimeikkipohjan sopivuudesta kuivalle ja pintakuivalle iholle. Mineraalipohja kun on jauhemaista, on helppo ymmärtää miksi kuivaihoinen saattaa epäillä sen toimivuutta. Jauheenhan ajatellaan perinteisesti aina korostavan kuivuutta.

Haluankin nyt demonstroida miltä kaksi eri meikkipohjaa, mineraalimeikki ja luonnonkosmetiikan mousse-meikki, näyttävät pintakuivalla iholla. Idean juttuun sain testatessani sisarelleni Laveran moussemeikkivoidetta. Sisareni iho on normaalisti pintakuiva, mutta tällä hetkellä jopa kuiva. Ihan hätkähdin meikatessani häntä, niin karhealta iho tuntui. (Off topic mutta syy taitaa löytyä voiteesta – sisareni on jumittunut käyttämään hyvin ohutta ja vesimäistä Erisanin voidetta koska pitää sen koostumuksesta – mutta voide ei todellakaan riitä kosteuttamaan siskon ihoa sen nykykunnossa. *kosmetiikkaisosisko tuhahtelee närkästyneenä ja yrittää kampanjoida täyteläisemmän voiteen puolesta*)

Kuten Lavender Couture –postauksessakin totesin, Laveran Mousse-meikkivoide ei näytä sopivan kuivalle iholle. Siskoni iholla tulos oli samankaltainen kuin Milillä, kuivat kohdat korostuivat eikä voide levittynyt tasaisesti. Myös BB-voiteella (kokeilin Terre D’Ocia), joka on sentään paljon kosteampi kuin Laveran Mousse, tulos oli suorastaan hirveä – ihon pinta näytti röpelöiseltä ja voide ”karahti” kuiviin kohtiin.

Mineraalimeikkipohjalla kuivat kohdat eivät tule esiin läheskään niin selkeästi. Täytyy sanoa että itsekin hämmästyin kun tarkastelin siskoni ihoa mineraalin levityksen jälkeen. Siskoni ei edes käytä alla kosteusvoidetta…! Hän laittaa voidetta vain iltaisin kasvojenpuhdistuksen jälkeen. *kosmetiikkaisosisko yrittää jälleen mutista ihonhoidollisia oppeja - turhaan :p*

Kun kuivaihoinen siirtyy käyttämään mineraalipohjaa, voi ihon pinta alussa näyttää kuivalta ja jauhoiselta. Iholle täytyy kuitenkin antaa aikaa tottua mineraalipohjaan, muutamassa viikossa kuivuuden pitäisi helpottaa. Sisareni on käyttänyt mineraalipohjaa jo monta vuotta.

En edelleenkään väitä että mineraalipohja toimii kaikilla, mistään tuotteesta ei voi sanoa sellaista. Varmasti on niin kuiva- kuin rasvoittuvaihoisiakin jotka eivät millään saa mineraalipohjalla onnistunutta tulosta. Tällä postauksella halusin kuitenkin näyttää, että mineraali todella VOI toimia kuivaihoisellakin – tätä epäilyä kun kuulee kaikkein eniten. :)

Muistattehan ”luonnonkosmetiikan Chanelin”, ranskalaisen Patykan? Testasin ensin sarjan voiteita ja sain myöhemmin kokeiltavaksi myös puhdistustuotteita.

Patykan puhdistusrituaali on kaksijakoinen (kuten esimerkiksi Sensailla). Kaksoispuhdistuksen ideanahan on poistaa ensin rasvapitoisella tuotteella öljyliukoinen meikki ja sitten toisella (useimmiten vaahtoavalla) tuotteella vesiliukoinen lika. Puhdistus viimeistellään kasvovedellä.

.

Patykan rituaalin ykkösvaiheen tuote Remarquable Cleansing Oil on paksua öljyä. Tämä on sellaista kunnon ”rehellistä”, rasvaisen pinnan jättävää öljyä, ei mitään kevyttä, vedellä huuhtoutuvaa versiota.  Varmasti lähtee vahvinkin meikki.

Minulle tällainen tuote on vähän ”overkill” kun en käytä vahvaa meikkipohjaa. En myöskään pidä rasvaisen pinnan jättävistä puhdistustuotteista, vaikka tiedänkin että kaksoispuhdistuksessa pinta huuhtoutuu seuraavassa vaiheessa pois. Minun on vaikea arvioida tätä tuotetta koska rasvaputsarit eivät ole minun juttuni, mikä ei tietenkään tee siitä huonoa tuotetta. Öljyputsareista joko tykkää tai ei.

Annoin Remarquable Cleansing Oilin ystävälleni, joka on tottunut käyttämään öljypuhdistusta. Myös hän kiinnitti huomiota öljyn paksuuteen ja rasvaisuuteen. "Tätä ei voi käyttää yksinään niinkuin joitain muita puhdistusöljyjä, tuote jättää kädetkin niin rasvaisiksi että ne on pestävä saippualla puhdistuksen jälkeen." "Silmämeikki lähtee erinomaisesti".

Kakkosvaiheen Delicate Cleansing Foam tuntuu aika lailla peruskamalta. Tässä ei ole sellaista kermaista ylellisyyttä mitä olisin ehkä ”luonnonkosmetiikan Chanelilta” odottanut. Tuoksukaan ei ole mitenkään erikoinen elämys.

Tykkään pumppuvaahdoista, eikä Patykan tarjokas tee poikkeusta. Iho jää puhtaaksi ja miellyttävän tuntuiseksi, mutta mitään hintansa (45 euroa) arvoista elämystä en tästä putsarista saa.

Kasvovesi on kolmikosta suosikkini. Smoothing Revitalizing Toner todellakin tuntuu "smoothaavan" ja iho jää tavallista sileämmän tuntuiseksi. Tuoksu hieman verottaa elämystä, en pidä siitä erityisemmin.

Kasvoveden ainesosakoostumus aiheuttaa minulle vähän päänvaivaa. Patykan sivuilla kerrotaan kasvoveden sisältävän 40% aloe veraa ("Aloe Vera, which makes up 40% of the Smoothing Revitalising Toner"...). Siis melkein puolet. Miten siis on mahdollista, että inci menee näin: aqua, bitter orange flower water, rosa damascena flower water, radish root ferment filtrate, polyglyceryl-4 laurate/sebacate, polyglyceryl-6 caprylate/caprate, glycerin, parfum, aloe barbadensis leaf juice powder (...)

Ainesosat luetellaan incissä pitoisuutensa mukaan suuruusjärjestyksessä. Jos aloeta on tuotteen kokoonpanosta 40%, niin sen edellä olevia ainesosia täytyy olla jokaista yli 40%. Ja sehän ei millään matematiikalla voi olla mahdollista.

En nyt ihan yöuniani tämän takia menetä :D, mutta kosmetiikkapääni ei voi olla tarttumatta noin ilmiselvään ristiriitaisuuteen... ;)

Voiteiden tapaan myös putsareiden pakkaukset ovat kauniita kuin japanlainen paperitaide.

Patyka on ihastuttava sarja, mutta puhdistustuotteet eivät tuoneet minulle mitään "extraa" jota luksussarjalta odottaa. Nämä ovat tuotteita, joita ostaa asiakas, jolla on varaa Patykaan ja haluaa koko ihonhoitosarjansa olevan samaa merkkiä.

* * Tuotteet on saatu Jolielta * *

Tässä taas kestoaihe josta minun on pitänyt kirjoittaa varmaan viimeiset kolme vuotta jos en yhtään liioittele..!

Tutustuin Acorellen ekotuoksuihin ensimmäisen kerran vuonna 2010 Lotus Bamboo Eau Fraichen ja kuutta eri tuoksua sisältäneen näytepakkauksen muodossa. Ensikohtaamisessa ei ollut onni matkassa. Minun ja Lotus Bamboon kemiat eivät oikein kohdanneet, ja näytepakkauksen sisällöstä kirjoittaminen jäi, kun huomasin pullot pakkauksesta irrotettuani, että niihin ei oltu merkattu mitä tuoksua mikäkin pullo sisälsi…! Pidin osasta näytetuoksuja kovastikin, mutta en kokenut mielekkääksi tehdä postausta tuoksuista joiden nimiä saatoin vain arvuutella.

Luonnonkosmetiikan tuoksuja ei ole ainakaan Suomen markkinoilla tungokseksi asti, ja Acorelle taitaa olla laajin maassamme myytävä ekotuoksusarja.

Luomutuoksut ovat hankala laji, sillä tuoksua on haastavaa saada kestämään iholla ilman synteettisiä fiksatiiveja. Pääsääntöisesti ekotuoksut katoavatkin iholta suhteellisen nopsaan ja niitä on lisäiltävä tasaisin väliajoin mikäli haluaa tuoksun tuntuvan koko päivän. Poikkeuksiakin on, kuten Honoré des Présin Vamp a New York joka hakkaa kestollaan monet synteettiset sisarensakin.

Acorellella on kolmea eri tuoksuvahvuutta; Eau Fraiche, Eau de Toilette ja Eau de Parfum. Suomessa ei myydä EdT-vahvuutta.

Olen tuon ensikohtaamisen jälkeen tuoksutellut Acorellea paljon vuosien varrella, ja kuin pikkuhiljaa koukuttunut merkin tunnistettavaan tuoksumaailmaan. Acorelle on melkeinpä Honoré des Présin vastakohta – kiltti, sovinnainen, ”kotoinen”. Millä en halua sanoa ”nössö”. Acorellen tuoksuissa on ihanaa puuterisuutta ja kaikki ovat hyvin tasapainoisia. Näissä tuoksuissa ei mikään tuoksunuotti hyökkää esiin vaan tuoksu kehittyy iholla eleettömän pehmeäksi harmoniaksi.

Suosikeiksini ovat muodostuneet lempeän makeat R De Rose (tai R Of Rose, pakkauksissa on nimet sekä ranskaksi että englanniksi) ja White Orchid. Myös metsäinen Land Of Cedar ja raikkaat Citrus Verbena ja Tea Garden miellyttävät kovasti.

R Of Rosen tuoksunuotteja ovat ruusu, geranium, freesia ja vadelma. (Tietääkö joku onko tuolle geranium-kukalle jotain suomenkielistä nimeä..? ) Fragrantica-sivulta löysin erään käyttäjän jättämän kuvauksen joka tiivistää mielestäni erinomaisesti R Of Rosen hengen:

”This perfume is quiet, serene, clean, sheer, whispery, utterly natural smelling, and just...pretty”. (LesleyA / Fragrantica)

White Orchidin ensituoksu on makeampi ja mausteisempi, mutta tasoittuu iholla pian samalla lailla puuterisen pehmeäksi matoksi kuin R Of Rose. Mukana vivahteita päärynästä, vadelmasta, persikasta ja orkideasta. Appelsiinin ja santelin eteeriset öljyt lupaavat anti-stress –vaikutusta.

Kummastakin tuoksusta on sekä Eau Fraiche- että Eau de Parfum –vahvuus. R Of Rosen kohdalla pidän itse asiassa Fraiche-versiosta vieläkin enemmän sillä se on vain jotenkin niin vastustamattoman pehmeä.

.

Kestävyys Eau de Parfum –vahvuudessa on ihan hyvä, mutta voisi toki olla parempi, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se on jotain mikä pitää luomutuoksuja käyttäessä vain hyväksyä, valtaosa niistä ei rakenteensa puolesta kykene tarttumaan iholle samalla teholla kuin synteettiset tuoksut. Eau Fraichet katoavat iholta käytännössä heti (tai ainakaan itse en enää niitä puolen tunnin kuluttua haista), EdP:t  pysyvät muutaman tunnin. Kuten kaikessa, tämäkin on yksilöllistä. Acorellella on joistain tuoksuista myös vartaloemulsiot, ja kerrostamalla voidetta & tuoksua saa kestävämmän tuloksen.

EdP-tuoksujen hinnat ovat 35-39 euron kieppeillä jälleenmyyjästä riippuen, Eau Fraiche -tuoksut maksavat alkaen 20 euroa. (Blogia tarkkaan lukevat tietänevätkin missä ekokaupassa on aina ne edullisimmat hinnat... ;))

 * * R Of Rose -tuoksun olen saanut Acorellen PR:ltä. * *

Ponipostauksia on toivottu niin pitkään, että tätä vuotta en enää kehtaa aloittaa ilman pastellinvärisiä nelijalkaisia ystäviäni. Klikkasin hiljattain My Little Pony -tagia todetakseni, että en ole kirjoittanut poneista mitään yli kahteen vuoteen...!!! :-0 Tämä vääryys korjataan tässä ja nyt.

Edellinen Suuri Ponipostaus on peräti neljän vuoden takaa. Siinä kerron MLP-harrastuksestani ja esittelen suosikkiponeja kokoelmastani. (Voi kamala minkä laatuisia kuvia... No, jossain on sentään kehitytty vuosien varrella..!)

Pääsette tänään tutustumaan maailmaani 24 vuoden takaa, aikaan, jolloin 10-vuotiaan Sannin huoneessa oli ponien valtakunta: Omenalaakso.

Ystävieni ponit asuivat Ruusu- ja Kirsikkalaaksoissa. Kyllä, nimet otettiin Veljeni Leijonamielestä. :)

Tähän noin vuodelta 1988 olevaan vihkoon olen kirjannut ponieni nimet, värityksen ja kuvioinnin ja paljon muita tietoja.

Omenalaaksossa asui leikki-iässäni noin 60 ponia. Nämä ponit muodostavat kokoelmani sydämen ja ovat minulle tietysti poneistani rakkaimpia. Muistan edelleen kaikkien nimet, perhesuhteet ja luonteenpiirteet - tosin tuo vihko toi vähän apua muutamiin perhekokoonpanoihin. ;)

Miesponien ollessa Ponimaailmassa harvinaisuus olivat useimmat perheet isättömiä. Lajeillakaan ei ollut väliä, sarvekas poni saattoi esimerkiksi synnyttää meriponin. :)

Kaikkien laakson ponien esittely olisi vähän turhan raskas postaus, joten valitsin perheet. Ja tulihan tällekin pituutta...! :D Tässä siis ponia kahden vuoden tauon edestä!

Tootsie (tuo turkoosi, violettiharjainen) oli Omenalaakson Valtiatar. Hassua, että valitsin hallitsijaksi noin yksinkertaisen näköisen ponin..! Tootsie on kuitenkin ihan lemppariponejani juurikin yksinkertaisuutensa vuoksi, siinä on juuri sitä "old school" -henkeä joita ensimmäisissä G1-poneissa niin rakastan. (Mikä ihmeen G1..? Katso ensimmäinen Suuri Ponipostaus jossa termit selitetään :)).

Tootsien oikea nimi on Hopscotch. Ponien nimeämis-systeemissäni ei ollut mitään logiikkaa. Osalla on alkuperäisistä nimistä väännetyt englanninkieliset nimet, joidenkin nimi on suomennettu versio, osan nimi liittyi pepun kuvioon ja osan nimi on ihan tuulesta temmattu random sana. :) Suosittuja kaveripiiriissäni olivat -ar ja -ainen -päätteiset nimet, kuten Pisarainen, Rusotar ja Varjotar.

Tootsien tyttäret olivat meriponi Tähtisilmä ja yksisarvinen Rusettiina. Rusettiina oli hieman ylimielinen lapsi, olihan hänellä prinsessa-status. Meriponi-siskonsa taas oli lempeä ja rauhallinen.

Oranssi Piparminttu oli iloinen, eloisa ja kekseliäs neiti. Se oli mukana lähes kaikissa leikeissäni. Ehkäpä samaistuin Piparminttuun ja koin sen jonkinlaisena alter-egonani..? :) Joka tapauksessa tykkäsin siitä hirmuisesti. Niinkuin koko Rainbow Pony -sarjasta, johon se kuului.

Piparmintun tytär Heart oli turhamainen ja hieman pikkuvanha lapsi. Se piti itseään Omenalaakson sievimpänä varsana ja sen mielipuuhiin kuului peilin edessä keimailu.

Kimaltava Unikuu oli mielestäni yksi kauneimpia ponejani. Tykkäsin sen värimaailmasta aivan erityisesti. Ja kappas - tämä mieltymyshän on havaittavissa vielä tänäkin päivänä - violetti ja kulta on lempiyhdistelmäni silmämeikissä. ^_^ Unikuu oli ujo ja hiljainen, sillä ei useinkaan ollut merkittävää roolia leikeissäni.

Tytär Kuutamotähti edustaa erityisen siroa Keijuponien lajia. Se oli herkkä ja helposti itseensä ottava varsa. Se oli kuitenkin Keijuponeille ominaisesti hyvin viisas ja sillä oli taianomaisia erityistaitoja mitä muilla pikkuponeilla ei ollut.

Sateenkaarella kävi tuuri - hän oli yksi harvoja Omenalaakson naisia, joiden onnistui saada itselleen mies..! ^_^ Siippa Loiske tosin oli vähän vässykkä ja vaimonsa tossun alla. Lahjakas Sipsu-tytär harrasti balettia ja piti laaksolaisille usein tanssiesityksiä.

Lempeä ja vaatimaton Omena-poni viihtyi keittiössä. Se vastasi talon ruoanlaitosta ja rakasti erityisesti valmistaa hilloja. Sillä oli naapurilaaksossa poikaystävä nimeltä Tii-Pii.

Pikku-Omenainen oli niin nuori (minun ikämääritelmässäni noin 6) ettei se juuri ollut mukana leikkien juonenkäänteissä. Se oli rauhallinen ja kohtelias lapsi, joka lähinnä tarkkaili toisia.

Räiskyväluonteinen Karamelli oli kotoisin Texasista ja hämmästytti Ponimaan miespuolisia pysymällä sinkkuna. Se ei langennut yhdenkään miehen lirkutteluihin.

Karamellin tytär Kihara oli utelias ja vallaton pikkuinen. Se saattoi karata lastenhuoneesta ja aiheuttaa koko laaksoon hätätilan, kun sitä ei löydetty mistään.

Liljan ja Vikin perhe oli leikeissäni eniten mukana. Vikki oli varsinainen casanova - ainakin ennen erään toisen, naimattoman miehen saapumista Omenalaaksoon. Vaimonsa Lilja oli turhamainen kaunotar, joka ei välittänyt miehensä syrjähypyistä.

Tytär Yllättäjä oli hyperaktiivinen tapaus, joka pisti nenänsä - tai siis turpansa - kaikkialle. Se vakoili systemaattisesti vanhempiaan ja tiesi kaiken näiden liiton kiemuroista. Välillä se myös läksytti isäänsä tämän naissuhteista.

Jätskin puoleen käännyttiin, kun tarvittiin neuvoa. Tootsien ohella sitä pidettiin laakson Järkenä. :) Se oli ylväs ja vähän etäinen, ja monet saattoivat vähän pelätäkin sitä.

Jätskin meriponi-tytär Meritähti oli kaikille kiltti ja ystävällinen, ja tunnettiin taidoistaan riitojen sovittelijana.

Selvästikin Elumen-kampaajalla käynyt sirpakka Mansikka kuului Omenalaakson pirteimpiin persoonallisuuksiin. Se oli myös yksi suurimpia suosikkiponejani ja oli mukana lähes kaikissa juonikuvioissa. Mansikka seurusteli ystäväni Milin Aarre-ponin kanssa, mutta kyllä sillä oli sutinoita omenalaaksolais-miestenkin kanssa... ;) Mansikkaa olisi saattanut jopa pitää hieman kevytkenkäisenä... :D

Mansikan kaksostytöt Milli ja Minttu olivat myös paljon mukana leikeissä. Tämä oli poikkeuksellista, sillä pääsääntöisesti koin vauvaponit vähän tylsempinä leikkien kannalta. Siniharjainen Milli oli kaksosista vilkkaampi ja taisi olla joskus mukana karkuretkillä Kiharan kanssa. Vaaleaharjainen Minttu oli hieman yksinkertainen eikä sillä aina oikein "leikannut". :)

Sympaattinen sydänkuvioinen Hertta on kaikkein ensimmäinen ponini! (Kerroin Hertasta enemmän ensimmäisessä Suuressa Ponipostauksessa, se on Kreikassa valmistettu keräilyharvinaisuus.)

Varsat Nuppu ja Kuutamoinen puolestaan ovat ensimmäiset lapsiponini - tai noh, Kuutamoinen oli oikeasti siskoni lelu, mutta karusti omin kaikki sisartenikin ponit itselleni...! :p Lukutoukka Nuppu tykkäsi briljeerata yleistiedoillaan. Se tunnettiin reiluna ja fiksuna pikkuponina, jolle aikuiset usein uskoivat luottotehtäviä. Kuutamoinen taas oli ujo ja vetäytyvä, eikä uskaltanut koskaan sanoa omaa mielipidettään.

Rainbow Pony -sarjan Varjotar oli mielestäni kaikkein kaunein ja ihanin ponini. Olin onnesta lytyssä kun sain sen..! Minusta sen värit ja kuviointi olivat jotenkin aivan täydellisen harmoniset... Varjotar oli salaperäinen ja omalaatuinen poni, se antoi itsestään ujon ja hiljaisen kuvan mutta osoitti tarpeen tullen temperamenttia. Se oli myös tunnettu älykkyydestään ja taiteellisuudestaan. Kaikki laakson miehet olivat siihen lääpällään.

Tytär Rusotar oli hassutteleva, vähän höpsö pikkuinen, joka ei monen mielestä ollut kovin tullut äitiinsä.

Kirsikka, Lolli ja Vilkku kuuluivat Hertan perheen ohella laakson ensimmäisiin asukkaisiin. Kirsikka rakasti järjestää juhlia ja viihtyi paljon keittiössä Omenan kanssa kokkailemassa herkkuja. Luonnollisestikin kirsikkapiirakka kuului sen bravuureihin..! :)

Aviomies Lolli oli rehti ja rauhallinen tapaus joka ei paljon pitänyt meteliä itsestään. Vikki yritti välillä houkutella sitä hamejahtiin, mutta Lolli pysyi uskollisena vaimolleen - ja sille yhdelle sallitulle liiton ulkopuoliselle tyttöystävälle...! ;)

Vilkku oli Nupun paras ystävä, ja yhdessä Yllättäjän kanssa ne muodostivat Omenalaakson touhukkaimman kaveriporukan. Nämä kolme olivat eniten mukana leikeissä. Yleensä juoniin liittyi aina jotain konflikteja prinsessa Rusettiinan kanssa.

Tuoksuva, kiharakutrinen Jasmiini oli Karamellin sisko, ja saapunut myöskin Texasista. Se oli hitusen hienohelmainen ja monien mielestä vaikeasti lähestyttävä. Muistan, että pidin Jasmiinia vähän kömpelön näköisenä, mutta koska sillä oli niin kaunis väritys ja upeat korkkiruuvikiharat, tein siitä leikeissä kaunottaren joka aiheutti välillä suuria mustasukkaisuusdraamoja.

Jasmiinin kaksostytöt Lila ja Rosa olivat nuorimmat lapset Omenalaaksossa. Muut eivät usein huolineet niitä leikkeihin mukaan, kun ne eivät muka osanneet mitään kun olivat niin pieniä.

Niin.... tämä "sallittu liiton ulkopuolinen tyttöstävä".... :D Koska miespuolisia poneja oli niin vähän, keksimme ystävieni kanssa (varsin sovinistisen) säännön, jonka mukaan miehillä sai olla yksi tyttöystävä vaimon lisäksi. Tämä mahdollisti sen, että naimattomat naiset saivat nekin välillä seurustella. :) Sääntö loi tietysti myös mehukkaat puitteet kolmiodraamoille....

Yksi pariskunta tapaili aina salaa hotellihuoneessa, joka rakennettiin kirjahyllyyn.

Omenalaaksossa asui vain yksi naimaton mies, Soave (tuo pinkki äijä suurimmassa sydämessä :)). Se tietysti heilasteli vähän jokaisen kanssa.

Ponimiehet kävivät myös baarissa. Ponipäiväkirjaani olen 9.7. 1989 kirjoittanut, että kaverini Anun poni Polle "joi yhteensä 11 tuoppia olutta eikä tullut humalaan". :D

Piparminttu seurusteli vakituisesti Lollin kanssa, mutta Vikin magneettinen vetovoima sai senkin välillä kurkkimaan "naapurin tontille"...

Nössö-Loiskekaan ei jättänyt tyttöystävä-sääntöä hyödyntämättä... ;) Kaikkien tavoitteleman Varjottaren seurassa se saattoi kokea olevansa vähän miehekkäämpi kuin hellapoliisi-Sateenkaaren kanssa kotioloissa. :D

Poni-Kauniit-ja-Rohkeat...

. . .

Leikin poneilla aika vanhaksi saakka, varmaan 11-vuotiaaksi. Jotenkin minusta tuntuu, etteivät sen ikäiset enää leiki nykyään... Taitavat jo käydä jossain diskoissa ja seurustella! :D Ehkäpä minä olen niin lapsellinen vielä 3-kymppisenäkin kun leikki-ikäni jatkui niin myöhään..? :P

Loppukevennyksenä Omenalaakson tiedot -vihkoon kirjattu äitini mielipide poneista:

Kuka muistaa vielä omia leikkejään? :) Kumpaan leiriin kuuluitte - ponit vai Barbit? :)

Noniin! Kerrankin suoritin arvonnan saman tien osallistumisajan umpeuduttua! ^_^ Random.org toimi tuttuun tapaan onnettarena ja melkein 1200 osallistujan joukosta Randomin luku osui nimimerkkiin Viivitys! :) Onnittelut Viivitykselle! Toivottavasti läjästä löytyy jotain mieleistä! :)

Sitten sellaista asiaa näin vuoden alkuun, että mites tuo minun banneri..? Taitaa olla kiistatta blogimaailman vanhimpia bannereita - ei tule ihan heti mieleen toista boggaajaa jolla olisi ollut sama banneri kohta neljä vuotta..!

Karkkipäivän vanhoja bannereita vuosilta 2009 ja 2010.

Mietinkin, että olisikohan jo korkea aika vaihtaa se... Toisaalta olen siihen hurjan kiintynyt ja se on jotenkin niin karkkipäivä, mutta toisaalta vaihtelukin voisi virkistää. Mitä mieltä olette? Myöntääkö joku olevansa jo umpikyllästynyt tikkaripälliin..? Onko bannerilla lopulta paljon väliä? Sisältöhän blogissa on tärkein.